Naisten ja miesten välinen tasa-arvo on Suomessa edistynyt valtavin harppauksin oikeastaan koko sodanjälkeisen ajan. Itse asiassa naisen asema on pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa jo turvatumpi ja tasa-arvoisempi kuin missään muussa yhteiskunnassa tai yhteisössä koskaan koko tunnetun maailmanhistorian aikana.

Tämä ei tietysti tarkoita, ettei ongelmiakin vielä voisi olla jäljellä. Patriarkaalinen kristillinen kirkko on muovannut länsimaista yhteiskuntaa äärimmäisen miesvaltaiseksi jo kahden vuosituhannen ajan, eikä tällaisia perinteitä katkaista hetkessä.

Vaikka lainsäädäntö takaisikin jo lähes täydellisen teoreettisen tasa-arvon, on todellisia asenneongelmaisia vielä runsaasti jäljellä vanhoillisissa uskonnollisissa piirteissä.

Näiden kauan sitten kadonneen seemiläisen paimentolaiskulttuurin moraalioppeihin sitkeästi edelleen ripustautuvien ihmisten ajattelua kun ei voida ohjata pelkällä tasa-arvolainsäädännöllä.

Tasa-arvoista asemaa hakevat naiset kohtaavat tällä hetkellä ylivoimaisesti suurinta vastarintaa kirkon ja erilaisten uskonnollisten yhteisöjen piirissä. Muusta yhteiskunnasta jo kadonneet patriarkaattisen yhteisön asenteet kun elävät edelleen vahvoina nimenomaan vanhakantaisissa ja vanhoillisissa uskonnollisissa yhteisöissä.

Erityisesti naispappeus hiertää yhä pahan kerran vanhoillisimpia uskonnollisia ryhmittymiä. Yhteentörmäyksiä tulee väistämättä niin kauan kuin kirkon piirissä toimii aktiivisia ryhmittymiä, jotka kieltävät naisilta oikeudet työskennellä uskonnollisissa yhteisöissä tasa-arvoisesti miesten kanssa.

Kirkon piirissä tehtyjen selvitysten mukaan naispappeuden hyväksyminen ei ole avannut kirkon johtotehtäviä naisille. Naiset ovat edelleen pahasti aliedustettuina kaikissa kirkollisissa esimiestehtävissä, vaikka perustason suorittavissa tehtävissä naisten osuus kasvaakin tasaisesti.

Kirkot ja vakiintuneet uskonnot ovat aina olleet taantumuksellisia voimia kaikissa yhteiskunnissa. Länsimaissa kirkko kuitenkin on joutunut mukautumaan yhteiskunnan valtavaan muutokseen ja tieteen kehitykseen ja kirkko on ajautunut hiljalleen yhä kauemmas yhteiskunnan todellisesta ytimestä.

Kirkko on joutunut länsimaissa luopumaan ydindoktriinistaan toisensa jälkeen, jotta se ei olisi tullut kokonaan pelatuksi ulos.

Ristiriita aiheutuu siitä, että kristillisten kirkkojen opetus teoriassa kuitenkin edelleen pohjautuu Raamattuun, vaikka käytännössä länsimaiset kristilliset valtakirkot ovat käytännössä heittäneet ikkunasta ulos lähes koko Raamatun sisältämän oppirakennelman.

Kuten Sam Harris on moneen kertaan painottanut, väistämätön perusongelma syntyy siitä, että se vanha mieskeskeinen ja vanhoillinen perusoppi on aina kaivettavissa Raamatusta esiin, vaikka kirkko itsessään olisi jo pystynyt mukautumaan muuttuvaan maailmaan.

Tuon kauan sitten kadonneen paimentolaiskansan auttamattomasti vanhentuneet moraaliopit nousevat siis sukupolvi toisensa jälkeen haudasta uuden uskonkiihkoilijanpolven myötä niin kauan kuin tuo kummallinen vanha kirjoituskokoelma on edelleen kristillisten kirkkojen opin perustana.

Eräät naispappeutta henkeen ja vereen vastustavat vanhakantaiset uskovaiset ovat perustelleet julkisuudessa kantaansa jopa väitteillä, joiden mukaan "Jumalan sana menee maallisten lakien edelle."

Väite on todella hurja ja sen hyväksymisellä olisi todella vakavia seuraamuksia. Jos jokainen Jumalan sanaa tulkitseva ihminen voi ohittaa ja unohtaa yhdessä demokraattisesti päätetyt lait, voimme nimittäin saman tien sanoa hyvästit koko lakiin ja yhteiskuntasopimukseen perustuvalle yhteiskunnalle.

Jos enemmistö suomalaisista demokraattisessa järjestyksessä päättää, että naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia, ei tätä päätöstä voi ohittaa vain vetoamalla vanhaan kirjaan ja siinä oleviin teksteihin.

Vallan toinen asia on, että joku uskoo tuon vanhan kirjan olevan itsensä Jumalan sanaa. Hänellä on demokraattisessa yhteiskunnassa tietysti täysi oikeus julistaa tätä uskoaan ja itsekin elää tämän uskomuksensa mukaisesti, mutta vain niin kauan kuin hän näin tehdessään ei riko Suomen lakeja.

Me emme elä yhtenäisvaltiossa, jossa pätisi vain yhden uskonnon totuus, vaan yhteiskunnassa on paljon väkeä, jotka eivät monista eri syistä jaa näitä vanhentuneita uskomuksia.

Jos jonkin vanhan kirjan ystävät saavat enemmistön kansasta uskomaan, etteivät nainen ja mies ole tasa-arvoisia, voidaan tietysti lakeja muuttaa; niinhän demokratia toimii.

Siihen asti on ääriuskovaistenkin pakko ottaa lusikka kauniiseen käteen ja noudattaa näitä nykyisiä Suomen lakeja.

Virallinen kirkko on jo pakon edessä joutunut sopeutumaan yhteiskunnan muuttumiseen, sillä rationaalinen ajattelu on muuttunut normiksi koko muussa yhteiskunnassa. Yhteiskunnallisia päätöksiä ei voida enää perustella pelkillä uskomuksilla ja käsityksillä, vaan länsimaiset ihmiset ovat tottuneet perustamaan päätöksenteon tosiasioille.

Tällaisessa tilanteessa ei kirkollakaan ole muuta keinoa kuin vaivihkaa pudotella kaikki vaikeimmin nieltävät vanhan juutalaisen perimätiedon osat pois omasta opetuksestaan, sillä muutoin kirkko pelaisi itsensä kokonaan ulos yhteiskunnasta.

Pitkään piilossa muhinut tilanne on noussut julkisuuden valokeilaan naispappeudesta nousseen kohun myötä. Kirkolla on ollut pitkät perinteet hyssyttelystä ja villaisella painamisesta, jotta kirkon sisäiset ristiriidat eivät vain nousisi julkisuuteen.

Nyt kipukynnys kuitenkin ylittyi sekä kirkon tärkeimmäksi voimavaraksi jo nousseen naispapiston että Raamatun opit naftaliinista kaivaneiden kirkon konservatiivien joukossa.

Tilanteella voi olla vain positiivisia seurauksia. Valtionkirkkomme tie kohti rationaalista ja modernia kevyt-uskonnollisuutta voi vain vauhdittua, kun kirkon sisällä myyräntyötään tekevät vanhoilliset joko lähtevät ovet paukkuen tai heidät heitetään ulos.

Valtionkirkomme jo läpikäymä hurja modernisoitumiskehitys tehnyt siitä aivan uudella tavalla sallivan ja erilaisuuttakin ymmärtävän. Tarve taistella uskontoa vastaan kuihtuu samalla, kun uskonto ei enää entiseen tapaan yritäkään tukahduttaa ihmisten omaa ajattelua ja pakottaa kaikkia jäseniään valmiisiin kaavoihin.

Raamatun ja helvetin kauhut unohtavasta uudistuneesta kirkosta voisi tulla humanistinen voimavara, joka jakaa lohtua ja rohkaisua niitä tarvitseville.

Olisi siis koko yhteiskunnan edun mukaista, että äärivanhoillinen kirkollinen siipi siirtyisi valtionkirkosta omiin lahkoihinsa harjoittamaan keskenään omia menojaan ja ruokkimaan vanhoja ennakkoluulojaan.

Kirkollisverovaroilla ylläpidettyä valtionkirkkoamme ei silloin enää käytettäisi vanhentuneiden ennakkoluulojen, pelkojen ja vihan levittämiseen.

Valtionkirkon piirissä ei kuitenkaan valitettavasti välttämättä ajatella näin. Kirkon aseman eroosiota on seurattu siellä käsiä väännellen jo vuosikymmeniä, eikä merkittävän kirkon sisäisen aktivistiryhmän menettäminen houkuttele toiminnasta vastaavia.

Kirkon päätöksentekijöiden on kuitenkin hyvä muistaa, että perälaita vuotaa silloinkin, jos he antautuvat vanhoillisten edessä. On aivan varmaa, että hyvin koulutetut, aktiiviset naiset hylkäävät kirkon suurin joukoin, jos kadonneen paimentolaiskansan oppeihin takertuneet kirkon vanhoilliset saavat jatkaa vihankylvöään valtionkirkon nimissä.

Seuraava artikkeli “Perustajat”

Jos haluat kommentoida sivuston sisältöä, lähetä sähköpostia osoitteeseen:
ajatuksia.olemisesta@gmail.com

MUUT SIVUSTONI:

www.rakastatietokonettasi.net

www.bittitohtori.com

http://bittitohtori.blogs.fi