|
Eräs kristinuskon ja muhamettilaisuuden kovimpia myyntivaltteja on aina ollut lupaus kuolemanjälkeisestä elämästä. Nämä uskonnot lupaavat kylmän rauhallisesti, että voit tavata kaikki rakkaasi ja viettää kuolemasi jälkeen uuden loputtoman elämän ilossa ja onnessa.
Tämä essee on tarjolla myös ääneen luettuna tästä linkistä
Jostain kumman syystä tämä mahdollisuus on tosin aina varattu vain niille, jotka hyväksyvät ja uskovat kyseisen uskonhaaran opetuksen jokaisen kohdan ja vieläpä aivan pilkulleen.
Tämän kovempaa myyntilupausta ei kukaan voi koskaan antaa. Vallan lyömättömämmäksi lupauksen tekee se, että kukaan ei voi koskaan todistaa sitä vääräksikään, sillä kukaan ei ole vielä palannut kertomaan asian oikeaa laitaa.

Samaa lupausta voidaan siis käyttää vuosituhannesta toiseen, sillä kukaan ei tule todellisuudessa koskaan tietämään miten asiat oikeastaan menevät kuoleman jälkeen.
Lupaus on kieltämättä äärettömän houkutteleva ja se varmasti lohduttaa monia ihmisiä kuolemanpelossa tai suuren surun hetkellä.
Toisaalta voi kysyä Richard Dawkinsin tavoin haluatko lääkärin kertovan sinulle, että sinulla on syöpä, vai haluatko hänen mieluummin valehtelevan sinulle, että kaikki on hyvin, eikä mitään syytä huoleen ole?
Toisin sanoen pitäisikö ihmisen mieluummin oppia hyväksymään kuoleman väistämättömyys ja elämän kiertokulku, eikä turvautua valheellisiin lupauksiin kuoleman voittamisesta?
On sanottu, että ihminen on ainoa eläinlaji, joka tietää kuolevansa. Toisaalta voisi sanoa myös, että ihminen on ainoa eläinlaji, joka tekee omasta kuolemastaan suuren numeron. Me hyväksymme kaikessa muussa, että asioilla on alku ja loppu, mutta jostain syystä elämän pitäisi olla loputon.
Kaikille ei riitä se, että elämänne jatkuu lapsissamme ja lastenlapsissamme ja että kättemme ja aivojemme työn tulokset hyödyttävät myös kaikkia jälkeemme tulevia sukupolvia.
Kaikille ei riitä sekään, että meidät muodostaneet atomit eivät häviä mihinkään, vaan ovat pohjana uudelle elämälle tai energialle niin kauan kuin materiaa ylipäätään on olemassa.
Sam Harris on toisaalta kysynyt aiheellisesti miksi niin harvat kristityt lopulta ottavat avosylin kuoleman vastaan, vaikka uskovanhan pitäisi tarttua riemuiten mahdollisuuteen tavata jälleen kaikki aikaisemmin kuolleet omaisensa ja sukulaisensa. Todellisen kristitynhän pitäisi iloita tästä mahdollisuudesta.
Sam Harris väittää, että ristiriita johtuu siitä, että hyvin harva kristittykään lopulta on täysin varma kuolemanjälkeisen elämän olemassaolosta. Epäilykset kaihertavat hartaimpienkin uskovaisten mieltä, vaikka lupaukseen olisikin niin kovin mukava uskoa.
Ihmiset alkoivat kantaa huolta kuoleman jälkeisestä ajasta viimeistään muinaisessa Egyptissä, jossa faaraot panivat tuhannet ihmiset raatamaan tolkuttomasti tässä elämässä, vain jotta he saisivat hyvät oltavat teoreettisessa kuoleman jälkeisessä elämässä.
Faaraot eivät tosin todennäköisesti koskaan päässeet sen kummoisempaan kuoleman jälkeiseen elämään kuin kukaan muukaan, mutta ironista kyllä heidän muilla rakennuttamansa hautakammiot tekivät heistä kuolemattomia.
Pyramidit eivät suinkaan ole kuolemanjälkeisen elämän tunnuskuvia. Päinvastoin ne todistavat omalla suuruudenhullulla tavallaan kuinka ihmisen muisto voi säilyä jälkipolvien mielissä nimenomaan hänen tekojensa ja töidensä kautta.
Seuraava artikkeli “Mikä on elämän tarkoitus”
|