Maanantai, huhtikuun 22. päivä vuonna 1974 oli tyypillinen kevätpäivä. Lumet olivat jo aika pitkälle sulaneet ja ilma oli lämmin. Kevään ylioppilaskirjoitukset olivat ohi, ja ainoa opiskeluihin viittaava harrasteeni oli viikoittainen laivurikurssi, joka oli alkanut maaliskuussa.

Olin lähtenyt ilta-ajelulle käytössäni tilapäisesti olleella punaisella vuosimallin 1969 Toyota Corollalla. E-Osuuskaupan pihassa tapasin Hannusen Aapon, Maisalan Maken ja Messilän Valtterin istuskelemassa Aapon vihreässä Toyota Corolla Sprinterissä - joka on samanlaisen auton urheiluversio, jolla itse olin liikkeellä. Ajoin heidän vierelleen juttelemaan.

Pojilla oli meneillään jotakin kiinnostavaa, josta he olivat aluksi salaperäisen vaiteliaita. Heillä oli mukanaan kallis Telefunken Pajazzo TS matkaradio, jota he yrittivät saada kuulumaan. Radiosta olivat patterit lopussa, joten kuuntelemisesta ei tullut mitään. Tässä vaiheessa pojat kertoivat olevansa paikallistamassa erästä outoa radioasemaa, joka toimi jossakin lähistöllä. Tarvittaisiin kuitenkin joko uudet patterit tai uusi radio. Tulin siis paikalle juuri sopivaan aikaan. Minulla sattui olemaan toimiva ja hyvin kuuluva matkaradio kotonani.

Kun uusi vastaanotin oli haettu, ryhdyimme ajelemaan eri puolilla Viitasaaren keskustaa salaperäistä radiota kuunnellen. Vähitellen saimme selville aseman kuuluvuusalueen ja paikan, jossa se kuului kaikkein parhaiten. Päättelimme, että radioaseman täytyi olla vanhassa Sisämaan myymäläkiinteistössä Haapasaaressa. 

Kun paikka oli selvillä, myös tekijät olivat selvillä. Muistin, kuinka joitakin päiviä aikaisemmin olin nähnyt erään henkilön kantavan outoja rimoja ja johtoja kohti vanhaa Sisämaan myymälää. Antennitarvikkeita!

Sen jälkeen kun aseman sijainti oli saatu selville, tapahtumat etenivät vauhdilla. Valtteri Messilä soitti minulle yllättäen illalla kahden päivän päästä pyysi tulemaan "sinne". Asemalle siis. Minua ei tarvinnut kahdesti käskeä. Tuskin oli paria minuuttia kulunut puhelun lopettamisesta, kun jo työntelin mopoani piiloon Sisämaan myymälän taakse ja luikahdin sisään yläkertaan menevästä ovesta. 

Entinen ravintolasali oli autio ja pimeä. Halusin heti nähdä sen mystisen radiolähettimen, josta oli niin paljon kuluneiden parin päivän aikana puhuttu. Taisin hieman pettyä, kun minulle ei näytettykään salaista huonetta täynnä toinen toistaan ihmeellisempiä teknisiä laitteita vaan ainoastaan vaatimattoman oloinen koje, johon oli kytketty aivan tavallinen kasettinauhuri. Hämärässä huoneessa en nähnyt laitteesta juuri muita yksityiskohtia kuin punaisen merkkivalon, joka loi salaperäistä hohdettaan ympäristöön.

Aseman omistajat saapuivat paikalle lähetintä tutkiessamme. He tarvitsivat tuoretta ohjelmaa, ja niin lähdin välittömästi noutamaan kotoani kaiken mahdollisen kaseteilla olevan materiaalin, joka soveltuisi tällaisessa radiossa esitettäväksi. Hyväntuulisina radionsa saamasta menestyksestä omistajat tarjosivat lihapiirakat vierailleen sanoen, että "ei täällä nälkäisinä töitä tehdä". Aseman työntekijäksi kohottaminen tällä tavalla hiveli tietysti meidän kummankin uuden tulokkaan itsetuntoa. Kun oli syöty, omistajat poistuivat jonnekin paikkakunnan yöelämän pariin ja jättivät aseman alaistensa hoitoon. 

Samana iltana kuuntelin omia kasettejani ensi kertaa kotona radiosta! Oli huhtikuun 24. päivä vuonna 1974.

Radio tarvitsi paitsi musiikkia myös puhetta, ja seuraavina päivinä teimme kaikkemme keksiäksemme keinon puheäänen muuttamiseksi sellaiseksi, että sitä ei voi tunnistaa. Kokeilimme mikrofonin upottamista vesilasiin, nauhan nopeuden muuttamista jne. Mikään ei tuottanut tarpeeksi luotettavaa tulosta. Äänemme olisi voitu tunnistaa. 

Suhtautumiseni tähän uuteen paikallisradioon oli kaksijakoinen. Toinen puoli minusta oli hirveän innostunut asiasta, mutta toinen puoli alkoi yhä enemmän epäillä siihen osallistumisen järkevyyttä. Julkinen sanakin käsitteli radiota lähinnä vain laittomuuskysymyksenä, eikä nähnyt sen olemassaolon millään tavalla edistävän sananvapautta. Muutaman päivän asiaa pohdittuani päätin vetäytyä Viitasaaren Vapaan Radion toiminnasta ja pyysin kasettinikin pois asemalta. Valtteri Messilä jatkoi hieman pitempään, mutta hänenkin "työsuhteensa" päättyi kuitenkin varsin pian.
 
 

Omasta asemasta haaveillaan

Olin ollut kiinnostunut radioista niin kauan kuin muistin. Eräät kaverini olivat jo 1960-luvulla kertoneet salaisista radioasemista, joita on toiminut eri puolilla Viitasaarta. Nämä tarinat olivat liioiteltuja tai kokonaan keksittyjä, mutta niissä oli ripaus totuutta. Eräs alan harrastaja oli todellakin rakentanut Viitasaarella lyhyen kantaman radiolähettimen1960-luvun puolivälissä ja lähettänyt sillä ohjelmaa naapureilleen. Lähetin oli tehty vanhasta putkiradiosta muuttelemalla, ja sen kuuluvuus oli ollut vaatimaton. Tämä lyhyen kantaman asema ja siitä kerrotut liioittelevat jutut toimi kuitenkin jonkinlaisena innostuksen lähteenä alasta kiinnostuneille. 

Lähetintä en edes kuvitellut osaavani rakentaa 1960-luvulla, mutta erilaiset komponentit ja niistä kootut kidekoneet ja muut laitteet tulivat kuitenkin tutuiksi. Sain joulluahjaksi kolme erilaista radion rakennussarjaa, joten tiesin, miltä transistorit ja vastukset kelat näyttävät. Ensimmäisen rakennussarjan taisin saada jouluna 1964 tai mahdollisesti jo edellisenä vuonna. Osia vaihdeltiin kavereitten kanssa, ja yleensä hävisin näissä vaihtokaupoissa. Yksi omatekoisella kidekoneella kuulemani ohjelmakin on jäänyt mieleeni. Kuuntelin kerran pienellä korvakuulokkeella Moskovan radion ohjelmaa, jossa kerrottiin Siperiassa aikoinaan räjähtäneestä meteorista. 

Vaikka nämä varhaiset puuhailuni radioiden ja niiden osien kanssa eivät johtaneet käytännön tuloksiin, niillä oli merkitystä siinä mielessä, että henkinen kynnys ottaa kolvi käteen ja rakentaa omia laitteita oli ehkä matalampi kuin jos en olisi koskaan ollut missään tekemisissä komponenttien kanssa. 

Erikoisuutena mainittakoon piirros, jonka olen piirtänyt koulun ensimmäistä luokkaa käydessäni, ja joka löytyi 1980-luvulla jostakin tavaroiden seasta. Tässä piirroksessa olin suunnitellut korkealla talomme katolla olevaan ilmastointipiippuun salaisen radioaseman, josta lähettäisin putputtavaa (sellaista, jota voi joskus kuulla lyhyiltä aalloilta) häirintäohjelmaa Venäjälle. Piirroksessa piippu oli muutettu salaiseksi pieneksi studioksi, jossa yksi ihminen juuri ja juuri sopisi kyyhöttämään radiolähettimen kanssa. Tämä piirros ei sinänsä todista muuta kuin sen, että Radio Polaris ei 15 vuotta myöhemmin putkahtanut esiin tyhjästä vaan sen taustalla oli pitkään kestänyt kiinnostukseni radioita kohtaan. 

Viitasaaren Vapaan Radion toiminta aktivoi piilevän kiinnostukseni radioihin ja herätti minussa ja muissa aseman liepeillä pyörineissä yhäti voimistuvan halun itse joskus pystyttää samanlainen asema. Sisävesipäivät -lehdessä keväällä 1974 ollut piirtämäni Free Radion mainos ja ennen kaikkea Heikki Hietamiehen saman vuoden toukokuun lopun KATSO-lehteen tekemä sivun mittainen juttu Viitasaaren Vapaasta Radiosta saivat asian tuntumaan aivan mielettömän tärkeältä. Nämä kaksi edellä mainittua asiaa muuten liittyvät jossakin määrin toisiinsa.

Merirosvoradion perustaja, Hannusen Jarmo, sai eräänä toukokuun iltana tietää, että toimittaja Heikki Hietamies yöpyy paikallisessa Hotelli Pihkurissa, joka tuohon aikaan taisi olla vielä Motelli Motorest. Jarmo päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja meni tapaamaan Hietamiestä. Keskustelujen tuloksena Hietamies päätti kirjoittaa Katso-lehteen jutun Viitasaaren vapaasta radiosta. Juttuun tarvittiin tekstin lisäksi jotain materiaalia, kuten radion logo tai valokuvia. Mitään tällaista materiaalia ei ollut valmiina, joten se oli haalittava kasaan pikavauhtia jo samana iltana. Onneksi löytyi jonkinlainen Hannusen Jarmoa esittävä kuva. Olin ottanut sen paikallisen nakkikioskin edessä edellisenä syksynä. Lehtijutussa Hannunen valitti, että kuva ei ole kovin hyvä, mutta poliisisanomiin voivat sitten ottaa paremman. 

Radioasemalla ei ollut tunnusta. Niinpä se oli tehtävä. Homma jäi minun huolekseni. Sillä aikaa kun Jarmo oli Hietamiehen kanssa Pihkurissa, minä piirsin lähistöllä olevassa Viitasaaren purjehdusseuran, Wipsin, toimistossa radiolle logoa. Koska mistään ei löytynyt harppia pyöreän tunnuksen piirtämiseen, käytin pullon pohjaa apuna ympyrän piirtämiseen. Tunnuksessa olivat sanat Free Radio sekä sama lyhenteenä FR. Kirjainten mallit olin kopioinut 1920-luvun Hakkapeliitta-lehdessä olleesta Finlaysonin mainoksesta. Tällaisia lehtiä pyöri jostakin syystä Wipsin toimiston hyllyillä. Toimistohuone oli entinen kauppaliikkeen myymälä. Katsossa olleessa jutussa tunnuksen kerrottiin kuvaavan tykin piippua ja viittaavan sodan aloittamiseen. Mitään tällaista symboliikkaa ei ollut kuitenkaan mielessä tunnusta tehtäessä. Sama tunnus hieman muutettuna ilmestyi samaan aikaan Sisävesipäivät lehdessä. Jostakin syystä sanat "vapaa radio" on tässä tunnuksessa kirjoitettu ruotsalaisittain Fri Radio. 

Sillä aikaa kun lehdet toukokuussa 1974 kirjoittivat Viitasaaren vapaasta radiosta, joka yhä jatkoi toimintaansa, meistä radion liepeillä pyörineistä alkoi tuntua, että myös me voisimme melko pian päästä radioaalloille. Peilausryhmämme jäsen Make Maisala nimittäin oli jo onnistunut rakentamaan pienitehoisen radiolähettimen, jolla itsekin pääsin harjoittelemaan radiotoimintaa toukokuun lopussa 1974. Tämän vaatimattoman lähettimen kokeilut olivat ensimmäinen käytännön askel oman merirosvoradion aloittamisessa. Laitteen kuuluvuus oli vain noin sata metriä, mutta uskoimme, että jo saman kesän aikana Make pystyisi rakentamaan tehokkaamman laitteen. Suunnittelimme suuren innon vallassa erilaisia toimintatapoja salaisen radiotoiminnan aloittamiseksi.

Kesäkuussa 1974 lähdin armeijaan, mutta se ei lannistanut intoani radiohanketta kohtaan. Päinvastoin armeijassa oli hyvä mietiskellä asioita. Lähetin Valtteri Messilälle ja Make Maisalalle monia kirjeitä, joissa esitin suunnitelmiani lähetystoiminnan aloittamisesta. Milloin aseman oli määrä olla vuorella, milloin sen oli määrä olla veneessä jne. Valtteri puolestaan kirjoitteli minulle hankkeiden etenemisestä Viitasaarella. Myös Make Maisala kirjoitti ja kertoi teknisistä ongelmista, joita hankkeessa ilmeni.

Samaan aikaan kun Make Maisala yhä kehitteli lähetintään, yritin minäkin edistää asiaa omalla tahollani. Armeijassa sain kuulla eräästä henkilöstä, joka Kausalassa oli rakentanut radiolähettimen, ja joka voisi ehkä rakentaa sellaisen minullekin. Niinpä erään armeijakaverini kanssa kävin tämän Kausalan "radioneron" kotona eräällä iltalomalla. Löytämämme laitteet olivat samaa pientä teholuokkaa kuin meillä jo käytössä oleva, joten asia ei edistynyt. Pelasimme sentään yhden illan krokettia "radioneron" hienossa puutarhassa. Hävisin joka pelin.

Kesä eteni, ja Make Maisala sai lopulta valmiiksi uuden lähettimen. Se oli rakennettu tyylikkäästi sähköparranajokoneen koteloon, ja sen nimeksi oli pantu "Tappio". Lieneekö nimi kuvannut tekijänsä taistelua teknisiä ongelmia vastaan vai mitä, mutta tehoja laitteesta ei vieläkään löytynyt riittävästi. Sillä kuului toki kauemmaksi kuin aiemmilla laitteillamme, mutta ei yhtä hyvin kuin Viitasaaren Vapaan Radion lähettimellä. Valtteri Messilä lähetteli tällä laitteella innokkaasti kotoaan ilta illan jälkeen, mutta juuri kilometriä kauempaa hän ei kuulijoita saanut.

18.elokuuta 1974 olin lomalla armeijasta, ja silloin edellä mainittu lähetin oli sijoitettu erään "Kassun" kotiin kansakoulunmäelle. Ajelin Valtterin kanssa Kassun pikku-Fiatilla kuuntelemassa kuinka kauas lähete kuuluu. Vaikka lähetintä oli paranneltu aikaisemmasta, kuuluvuus ei ollut vieläkään riittävä. Se ei ollut paikallisradio - alueradioko sitten?

Talven 1974-1975 aikana tehtiin lukuisia yrityksiä, jotta löydettäisiin joku rakentamaan riittävän tehokas radiolähetin. Kaikki mahdolliset vihjeet tutkittiin. Kaikilta mahdollisilta henkilöiltä kysyttiin. Turhaan. Hanke ei edennyt. Valtteri Messilä tosin sai uusia entistä tehokkaampia lähettimiä "Tappion" - jonka hän lopulta suutuksissaan oli paiskannut rikki - jälkeen, mutta yksikään niistä ei ollut riittävän tehokas peittääkseen koko kirkonkylän keskustan. Osoittautui, että puoli kilometriä kantavan lähettimen tekeminen ei ollut ylivoimainen haaste nuorille elektroniikan harrastajille, ja tällaisen lähettimen virittäminen kantamaan kilometrinkin verran oli mahdollista. Siitä eteenpäin tuli kuitenkin seinä vastaan. Jotta lähettimellä olisi kuulunut koko keskustan alueella, sen kuuluvuuden olisi pitänyt olla vähintään kaksi kilometriä ja mielellään enemmänkin. 

Vuoden 1975 aikana radion kehittelytiimiin liittyi uutena henkilönä mukaan eräs ammattikoulussa radioalaa opiskellut Masa Kantola. Hän onnistui rakentamaan samanlainen kilometrin verran kuuluvan lähettimen, millaisia Make Maisala oli tehnyt. Tämä lähetin oli välillä minunkin käytössäni, ja lähettelin sillä joskus ohjelmaa puolen kilometrin päässä asuville kavereilleni. Viitasaarella toimi siis parhaimmillaan kaksikin yksityistä lyhyen kantaman radioasemaa 1970-luvun puolivälissä. 

Epätoivoinen yrittäminen radiolähettimen saamiseksi johti välillä arveluttaviinkin tekoihin ja yhteensattumiin. Yksi dramaattisimmista oli kytkentäkaavojen salakuvaus, joka tehtiin Hannusen Jarmon kotona 24.2.1975. Kuvat epäonnistuivat, mutta yrityksen paljastuminen myöhemmin keväällä johti pitkään välirikkoon Jarmon kanssa. Kaavoista ei todennäköisesti edes olisi ollut mitään hyötyä, sillä samanlaisia radioamatöörilaitteiden kytkentäkaavoja olisi löytynyt erilaisista alan kirjoista. 

Jarmo ei enää lähetystoiminnasta kiinni jäätyään lähettänyt ohjelmaa, mutta järjestöpuolella hän toimi sitäkin aktiivisemmin. Hän järjesti kokouksia ja tapasi poliitikkoja kampanjoidessaan Vapaan Radion puolesta. Yksi "salainen" palaveri, jossa minäkin olin mukana, järjestettiin Helsingissä Wimpyn baarissa 9.4.1975. Kokoukseen osallistui myös alkuperäisen Vapaan Radion lähettimen rakentanut Tarmo Sappila, joka oli muuttanut Helsinkiin. Kokouksen teemana oli mm. sellaisen lähetystekniikan suunnitteleminen, joka saisi lähetykset vaikuttamaan siltä kuin ne tulisivat avaruudesta. Tämän saman Helsingin matkan aikana Jarmo Hannunen kävi keskustelemassa Iltaset-lehden toimituksessa, minkä keskustelun tuloksena lehti julkaisi näyttävän artikkelin, jossa kerrottiin salaisesta radiojärjestöstä, joka voi halutessaan katkaista yleisradion lähetykset milloin tahansa. Tämä lehtijuttu herätti suurta kohua. 

Tärkeät poliitikot, salaiset kokoukset ja kohua herättävät lehtijutut saivat Vapaan Radion tuntumaan meistä tulevista radio-operaattoreista entistäkin tärkeämmältä. Salakuvaamisen tyyppiset ylilyönnit pitää nähdä tässä valossa. Free Radio -aate oli saanut meidät sekaisin. Suhteellisuudentajumme oli hämärtynyt. Vai oliko?

Muutamaa päivää ennen salakuvaamista ajoin Valtteri Messilän kanssa Make Maisalan luokse. Emme ilmoittaneet tulostamme etukäteen vaan pöllähdimme yllättäen sisälle - keskelle meneillään olevaa piraattilähetystä. Mase Maisala lähetti parhaillaan eräiden kavereittensa kanssa lyhytaaltolähettimellä ohjelmaa huoneestaan, joka sijaitsi hänen kotinsa yläkerrassa. Huoneen pöydällä oli mainoslappuja, joissa oli teksti Radio Polar Network. Eräs Maken kavereista hermostui tästä paljastumisesta niin paljon, että hän muutamaa päivää myöhemmin, saatuaan tietää salakuvaamisestamme uhkasi paljastaa sen, mikäli me paljastaisimme heidän salaisen radiotoimintansa. Elettiin siis jonkinlaisessa kauhun tasapainossa. 

Tehokkaan lähettimen hankkiminen tuotti vaikeuksia, mutta innostus radiotoimintaan oli silti kova. Tehokasta lähetintä odotellessa rakennettiin studiolaitteita ohjelman tekemiseksi. Keväällä 1975 laitteet olivat vielä vaatimattomia, mutta näissä vaatimattomissa puitteissa tehtiin silti innokkaasti ohjelmaa nauhalle ja niillä vaatimattomilla lähettimillä lähetettäväksi, mitä käytössämme oli. Radioaseman nimeksi keksittiin Polaris. Nimi oli lainattu vanhasta saman nimisestä levysoittimesta, jonka olin ostanut pari vuotta aikaisemmin. Antiikkinen soitin oli peräisin jostakin 1950-luvulta. Myös muita radioasemien nimiä käytettiin ohjelmissa, mutta Polaris vakiintui aseman varsinaiseksi nimeksi. 
 
 

Tuloksia kovan työn jälkeen

Siinä vaiheessa kun alkuperäisen Viitasaaren vapaan radion toimimisesta oli kulunut puolitoista vuotta, alkoi vähitellen alkoi käydä ilmeiseksi, että kukaan ulkopuolinen ei koskaan rakentaisi meille radiolähetintä. Se oli tehtävä itse.

Kesällä 1975 lähdin Englantiin. Radiolähettimet eivät jääneet mielestäni, mutta niiden hankkiminen näytti siirtyvän yhä kauemmaksi tulevaisuuteen. Englannissa kuuntelin ja nauhoitin Radio Carolinen ohjelmaa, joka kuului hyvin aaltopituudella 256 metriä. 

Syksyllä 1975 tapasin Bournemouthissa helsinkiläisen radioteknikko Eki Kassamaan - virolaisten emigranttien pojan - jolle kerroin ongelmistamme. Hän neuvoi minulle elektroniikan perusteita ja vakuutti, että radiolähettimen valmistaminen ei ole mikään ylivoimainen tehtävä. Tällä vakuuttelulla oli suuri merkitys.

Tammikuun alkupuolella sain Eki Kassamaalta kirjeen, jossa oli yksinkertaisen lähettimen kytkentäkaava ja ohjeita. Sovimme puhelimessa, että tapaamme hänen luonaan Brightonissa seuraavana viikonloppuna. Tämän tapaamisen yhteydessä, josta on oheinen kuva, sain lisää käytännön ohjeita lähettimen rakentamiseen. Seuraavana viikonloppuna tapasimme Lontoossa ja kiertelimme eri komponenttiliikkeissä. Olisin ehkä lopulta rakentanut lähettimen ilman Eki Kassamaan neuvojakin, mutta hänen merkityksensä oli joka tapauksessa suuri. 

Vaikka lähetin oli yksinkertainen, sen rakentamisessa oli omat ongelmansa. Minulla ei ollut minkäänlaisia työkaluja ja osia, joten jouduin ostamaan kaiken aina tinakolvista lähtien. Ostokset tein viikonloppuisin Lontoossa. Komponenttiliikkeet sijaitsivat Edgware Roadilla (ulkopuolinen linkki). Komponenttiliikkeissä kierreltyäni kävin usein pienessä intialaisessa tai pakistanilaisessa ravintolassa syömässä. Ruokaa odotellessani kaivoin komponentteja sisältävän muovipussin esille ja aloin ihastella värikkäitä vastuksia ja kondensaattoreita. Lähes joka kerta jokin pieni osa tipahti lattialle ja jouduin kumartumaan lattialle sitä etsimään. Pöydät olivat Looshi-tyyppisissä ahtaissa hämärissä syvennyksissä, joten osaa ei aina löytynyt helpolla. Jos henkilökunta on nähnyt touhuni, se on ehkä ihmetellyt miksi yksi ja sama asiakas joka lauantai suunnilleen samaan aikaan könyää ravintolan pöydän alla. Onneksi osat sentään aina löytyivät. Näillä reissuilla ostettuja työkaluja, mm. kärkipihdit ja Antec-kolvi, on 30 vuotta myöhemminkin yhä käytössä. 

Lähettimen tekemiseen tarvittiin myös ferrikloridia, jota käytetään piirilevyn tekemisessä. Ennen kuin voin aloittaa lähettimen rakentamisen kiertelin turhaan useilla paikkakunnilla sitä kyselemässä: Lopulta ostin ferrikloridia eräästä lontoolaisesta komponenttiliikkeestä. Lontoon käynneistä tulikin joka viikonloppuinen rutiini, koska rakenteluun tarvittiin osia. 

Samaan aikaan kun suunnittelin lähettimen rakentamista kasasin huoneeseeni pienen väliaikaisen studion. Ostin sitä varten tammikuun 31. päivänä Lontoon esikaupungista Groydonista halvan nelikanavaisen mikserin ja samalla reissulla ostin Lontoosta kaksi BSR-levysoitinta. Samana iltana sain valmiiksi ensimmäisen lähettimeni. Se ei kuitenkaan toiminut. 

Seuraavina iltoina rassasin rakentamaani lähetintä ja purin sen lopulta, kun en saanut sitä toimimaan. Ensimmäisen kunnolla toimivan lähettimeni sain valmiiksi 4.2.1976. Se kuului samoihin pienitehoisiin lähettimiin kuin Viitasaaren laitteemmekin, mutta sen tekeminen kohensi itsetuntoa. Laitteen kuuluvuusmatkaksi olen päiväkirjaani merkinnyt 800 metriä. Pahaksi onneksi olin kaatanut Coca-Colaa kasettinauhurini päälle juuri ennen kuin sain lähettimen valmiiksi, joten en pystynyt kokeilemaan ohjelman lähettämistä ennen kuin nauhuri oli korjattu. Levysoittimen teho ei vahvistamattomana riittänyt. 

Lähettimen rakentamisesta innostuneena aloin heti perään rakentaa uutta lähetintä, jolle annoin nimeksi "Paf/Pat2". Koteloin molemmat lähettimet. Toisen lähettimen kotelo muistutti isoa tulitikkurasiaa. Sisällä oli lähetin sekä 9 voltin paristo. Rasian päädyssä oli viisireikäinen DIN-liitin. Kahteen reikään tuli ohjelma, ja kahteen reikään oli kytketty virtajohto. DIN-liittimen pistokkeessa virtajohtoa vastaavat piikit oli tinattu yhteen. Kun koskettimen painoi paikalleen, virta kytkeytyi ja lähetin käynnistyi. Mitään muita liittimiä tai säätimiä kotelossa ei ollut. 

Kun olin hakenut nauhurin korjaamolta, kokeilin varsinaisen ohjelman lähettämistä. Ensimmäisissä kokeiluissa esiintyi voimakasta verkkohurina, joka tuli nauhurin kaiutinjohtojen kautta lähettimeen. Ongelma ratkesi, kun ostin ferriittitangon ja kieputin lähettimeen menevän johdon kelaksi sen ympärille. Tätä Eki Kassamaan neuvomaa menetelmää käytin häiriönpoistajana myöhemmissäkin lähettimissäni. 

Koska lähetystoiminta tapahtui keskellä kaupunkia, kuuluvuusalueelle jäi varsin paljon taloja ja asukkaita. Kun olin saanut tekniset ongelmat ratkaistua, pidin lähetintä päällä iltakaudet, sillä kuuntelin sen kautta kasettinauhuriani. 

Lopetin lähetykset havaittuani, että lähettimeni kuuluvuusalueella sijaitsi GPO:n (General Post Office) peilausautovarikko!!! Säikähdin aika pahasti, kun tein tämän havainnon. Se tapahtui niin, että huomasin kaupungilla ajellessani pakettiauton, jonka katolla oli antenneja. Lähdin seuraamaan sitä. Se näytti ajavan samaan suuntaan, missä oli asuntoni. Ajattelin, että kyse on sattumasta, mutta kun auto kääntyi lopulta sille tielle, jonka varrella asuntoni oli, menin kauhusta kankeaksi. Onneksi lähetin ei sentään ollut silloin päällä. Auto ajoi asuntoni ohi, ja seurasin sitä etäältä. Vähän matkan päässä auto kurvasi sisälle erään varikon portista. Tällöin näin, että pihassa oli monia muitakin antenneilla varustettuja autoja. Paikka oli GPO:n peilausautovarikko. Tämän havainnon tehtyäni en enää uskaltanut jatkaa lähetyksiä joitakin lyhyitä testejä lukuun ottamatta. 

Englannissa saavutettu menestys herätti tietysti intoa myös Viitasaarella, jonne kirjoittelin ja selostin projektejani. Tarkoitushan ei ollut perustaa merirosvoasemaa Englantiin vaan nimenomaan Viitasaarelle. Englanti oli pelkkä testikenttä tulevaa Viitasaaren toimintaa varten. Viitasaarella tuntui lähes joka toinen suunnittelevan jonkinlaisen radiolähettimen rakentamista. Useimmilla suunnitelmat kuitenkin jäivät pelkiksi suunnitelmiksi. 

Kun olin saanut Folkestonen "studion" toimintakuntoon, tein siellä nauhalle ohjelmaa, jonka lähetin kirjeessä Viitasaarelle. Paluupostissa sain nauhoja, joita oli tehty Viitasaarella omissa kotistudioissa. Nauhat irrotettiin kaseteista ja lähetettiin teipattuina nauhakeloina. Tällä tavoin säästyi postimaksuja, kun ei tarvinnut lähettää koko kasettia. Vaihdoin useita tällaisia nauhoja vuoden 1976 alkupuolella mm. viitasaarelaisen Radio Black Night -aseman operaattorin kanssa. 
 
 

Lopullinen läpimurto vielä kovemman työn jälkeen

Palasin Suomeen maaliskuun lopussa 1976 ja jatkoin lähetinten ja studiokaluston kehittelyä. Rakensin hankkimilleni levysoittimille ja mikserille studiopöydän. Se taisi olla ensimmäinen laatuaan Viitasaarella, ja lainasinkin sitä kerran diskokäyttöön. 

Radioasiat olivat yhä pinnalla, vaikka lähettimien rakentelu polki paikallaan. Tehokkaampaa lähetintä odotellessani lähettelin silloin tällöin ohjelmaa pienillä lähettimilläni, joita olin onnistunut rakentamaan tai joita olin saanut jostakin. Polariksen ohjelma kuului varsin hyvin puolen kilometrin päässä asuvien kavereitteni kotona. Myös Valtteri Messilä lähetti silloin tällöin ohjelmaa "Tappio" -sarjaan kuuluvalla lähettimellä tai Masa Kantolan rakentamalla uudella lähettimellä, joka jossakin vaiheessa päätyi minulle tutkimuksia ja testejä varten. Joskus otimme lähettimiä mukaan ja kokeilimme niiden kuuluvuutta eri paikoissa. Kerran eräs lähetin oli mukanamme Jyväskylässä, ja lähetimme sillä ohjelmaa mm. eräällä pientaloalueella sekä satamassa. Oheinen kuva on otettu satamassa. Lähetin oli maassa näkyvässä vaaleassa pahvisessa diankehyslaatikossa. 

Kesällä 1976 Valtteri Messilä oli armeijassa ja - kuinkas muuten - otti sinne lähettimen mukaansa. Hänen "Safa-radionsa" herätti paljon huomiota, mikäli Valtterin kirjeeseen elokuulta 1976 on uskominen. 

Talvella 1976-1977 olin käytännöllisesti katsoen päätoiminen radiolähettimen kehittelijä. Yö yön perään, viikko viikon perään, kuukausi toisensa jälkeen tein kokeita huoneessani. Rakensin laitteita. Purin laitteita. Rakensin uudelleen laitteita. Tutkin kirjallisuutta. Kysyin neuvoja. Tein kuuluvuuskokeita. Projektiin käytettyjen työtuntien määrä on aivan uskomaton. 

Aloitin työskentelyn yleensä illalla ja jatkoin sitä aamun tunteihin saakka. Sitten nukuin puoleenpäivään. "Unilukemisena" minulla oli sänkyni vieressä kasa paksuja elektroniikkaa käsitteleviä kirjoja, kuten esimerkiksi "Motorola Semiconductor Data Library" ja "Radio Amateur´s Handbook". Niitä tutkiesani sain monesti uusia ideoita taas seuraavana yönä kokeiltavaksi. Lisäksi minulla oli paljon Englannista ja myöhemmin Suomesta ostettuja alan lehtiä kuten "Practical Wireless" ja "Practical Electronics".

Keväällä 1977 ratkaisu alkoi olla lähellä. Silti etsin yhä apua joltakin pätevämmältä - keneltä tahansa. Radion merkeissä tapahtuneita yhteydenottoja eri henkilöihin oli lukemattomia. Asiasta oli tullut enemmän kuin pakkomielle minulle ja muutamille hankkeessa mukana olleille ystävilleni. Soitin ihmisille. Kävin ihmisten luona. Kirjoitin ihmisille. Lähetin kirjeen jopa alkuperäisen Viitasaaren Vapaan Radion lähettimen rakentajalle Tarmo Sappilalle, jonka osoitteen olin onkinut tietooni. Mainitsin kirjeessä, että soitan asiasta myöhemmin, ja kirje kaavoineen on vain pohjustusta puhelulleni. Soitinkin, ja Sappila neuvoi rakentamaan erillisellä pääteasteella varustetun lähettimen. 

Lähettimiin liittyvästä "kadonneen tiedon metsästyksestä" voisi kirjoittaa vaikka kirjan, mutta tyydyn tässä mainitsemaan pari tapausta esimerkin vuoksi. 

Olimme saaneet tietoomme, että joku Taavi Tapaninen oli ammattikouluaikoinaan rakentanut toimivan ja tehokkaan merirosvolähettimen. Siispä lähdimme etsimään Taavi Tapanista. Kiertelimme äänekoskelaisissa taloissa etsimässä vihjeitä. Aikamme etsittyämme saimme selville talon, jossa Tapaninen oli asunut - muutama vuosi aikaisemmin.

Emme antaneet periksi. Sitkeän tiedustelutyön jälkeen saimme lopulta vihjeen, että etsimämme Taavi Tapaninen asuukin Saarijärvellä. Soitin siis osoitetoimistoon ja ilokseni sain Taavi Tapanisen osoitteen.

Kun tarpeeksi yrittää, onnistuu, ajattelin suunnatessani Valtteri Messilän ja Masa Kantolan kanssa autoni keulan kohti Saarijärveä. Lopulta löytyi oikea talokin. Se oli vaatimaton "Piilola" -niminen mökki hämärän metsän keskellä. 

Pysäköimme tummansinisen Saabimme jonkin matkan päähän talosta ja lähdimme kolmisin kävelemään taloa kohti. Liiterin pihassa hakkasi nuori mies juuri polttopuita ja vilkuili hämmästyksen ja pelon sekaisin ilmein tuloamme. Saavuttuamme hänen luoksensa, kysyin häneltä, onko hän Taavi Tapaninen. Saatuani myöntävän vastauksen aloin selostaa hänelle radiolähettimemme teho-ongelmia ja kysyin häneltä, voisiko hän mahdollisesti auttaa meitä tässä asiassa. Ihmettelevä ilme kasvoillaan Tapaninen vastasi, että ei tiedä eikä ymmärrä radiolähettimistä yhtään mitään.

Tämä oli väärä Taavi Tapaninen!

Oikeakin lopulta löytyi - hän opiskeli Jyväskylän teknisessä opistossa. Ajoin hänen luokseen ja kävin hänen kanssaan parituntisen keskustelun, jossa sain paljon hyödyllisiä vihjeitä.

Muunlaisiakin vihjeitä saimme. Eräältä nuorelta mieheltä saimme paikallisessa Esson Baarissa tiedon, että Tampereella eräs hänen tuttavansa Mäen Jallu eli Jalmari Mäki oli rakennellut radiolähettimiä. Lähettimet olivat olleet tehokkaita ja ohjelma oli kuulunut kaikkialla kaupungissa ja jopa naapurikunnissa. Kyseinen mies oli parhaillaan jyväskyläläisen Tutta Tuote Oy:n palveluksessa.

Ajattelin kaikkien ongelmiemme ratkeavan, kun innoissani soitin Tutta Tuotteeseen ja kysyin Jalmari Mäkeä. Ketään sen nimistä ei siellä kuitenkaan tunnettu. Tavattuani jälleen vihjeenantajamme, hän täsmensi, että Jalmari Mäki kylläkin on Tutta Tuotteella töissä, mutta rakennusliikkeen palveluksessa. Soitto pariin rakennusliikkeeseen ja sitten Jyväskylän poliisilaitoksen osoitetoimistoon paljasti, että Jalmari Mäki -nimistä henkilöä ei asunut Jyväskylässä.

Kun kerroimme etsintämme tuloksista vihjeenantajallemme, hän oli pahoillaan, koska oli muistanut radiolaitteita rakentaneen henkilön nimen väärin. Kyseessä ei ollutkaan Jalmari Mäki vaan himan samantyyppinen nimi Ilmari Kivi eli "Kiven Illu".

Kävin samat etsinnät jälleen läpi - eikä ketään Kiven Illuakaan löytynyt mistään. Tässä vaiheessa selvisi, että vihjeenantajamme olikin yleisesti tunnettu valehtelija ja juttujen kertoja, joka keksi mielikuvitustarinoita luullen kai niitä itsekin tosiksi.

Taavi Tapaninen lähinnä hämmästyi, kun menimme kysymään häneltä radiolähettimistä. Eräs toinen, jota lähestyimme tässä asiassa, ei pelkästään hämmästynyt vaan myös jonkin verran pelästyi. Olimme saaneet vihjeen, eräs viitasaaren lukiota käyvä poika on perehtynyt radiolähettimiin. Niinpä ajoimme myöhään eräänä iltana hänen kotinsa edustalle katsomaan, näkisimmekö häntä. Autossa oli minun lisäkseni Messilän Valtteri sekä muuta enemmän tai vähemmän epämääräisen näköistä porukkaa. Lukiolainen oli juuri menossa kotiinsa kun kurvasimme paikalle ja pyysimme häntä ajelulle kanssamme. Emme esitelleet itseämme ja asiaamme, joten poika luonnollisesti pelästyi ja ihmetteli, mistä oli kyse. Kun kerroimme asiamme, hän vähän huojentui, mutta ei kuitenkaan halunnut lähteä mihinkään ajelulle puolen yön aikaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Radiolähettimistä hän ei oman kertomansa mukaan tiennyt juuri mitään. 

Keväällä 1977 Viitasaarella oli meneillään suoranainen kilpajuoksu toimivan radiolähettimen valmistamisessa. Rakentelijat kuuluivat siinä mielessä samaan tiimiin, että saipa kuka tahansa lähettimensä ensimmäisenä toimimaan, tieto olisi jaettu muillekin. Masa Kantola rakensi omaa lähetintään omassa pienessä kodissaan metsän keskellä. Samaan aikaan Viitasaaren laitamilla asuva Make Maisala rakenteli myös saman tyyppistä lähetintä. Hän saikin ensimmäiseksi tuloksia aikaan, mikä oli ymmärrettävä, sillä hän oli harrastanut alaa kaikkein kauimmin. 

Läpimurto omassa rakentelussani alkoi lähestyä huhtikuun lopulla vuonna 1977. Ratkaisevana apuna viime metreillä oli vanha tuttavani Make Maisala, joka oli itse onnistunut saamaan oman lähettimensä toimimaan aikaisemmin keväällä. Kävin hänen luonaan 27.4.1977. Hän tutustui suunnitelmiini ja vakuutti, että lähetin kyllä toimii, kunhan sen vain saa viritettyä. Rakentaminen on helppoa. Virittäminen on varsinainen ongelma. Olin siis rakentanut periaatteessa toimivan lähettimen jo monta kertaa talven aikana, mutta koska en ollut saanut sitä viritettyä, olin luullut, että siinä on jokin vika. Niinpä olin purkanut tekeleen ja aloittanut rakentamisen alusta. 

Lopullinen läpimurto tapahtui aamuyön tunteina 30.4.1977. Olin jälleen rakentanut ja testannut lähetintä illasta saakka. Aina kun kuuluvuus tuntui lupaavalta, lähdin autolla pienelle lenkille ja kuuntelin matkaradiosta mihin asti ohjelma kuului. Turhia lenkkejä olin talven ja kevään mittaan tehnyt jo niin runsaasti, että en jaksanut vakavissani enää uskoa, että lähetin koskaan kantaisi muutamaa sataa metriä kauemmaksi. Yön kääntyessä jo aamun puolelle, päätin kuitenkin vielä kerran käydä kokeilemassa. En vaivautunut kytkemään edes ohjelmaa lähettimeen, sillä ajattelin tyhjän kentänkin riittävän osoittamaan, että ei se mihinkään kuulu.

Kaarsin autolla nelostielle ja lähdin ajamaan kohti pohjoista. Tavallisesti kuuluvuus oli heikentynyt jo Shell -huoltoaseman kohdalla, mutta mitä nyt... Radio kuului ja kuului, vaikka etäisyys lähettimeen lisääntyi kaiken aikaa. Kurvailin Hepokankaalle ja totesin, että radion kuului yhä. Pysäköin Valtteri Messilän kodin pihaan ja lähdin innoissani kiipeämään paloportaita talon toiseen kerrokseen matkaradio kädessäni. Koputin Valtterin huoneen ikkunaan, ja jonkin ajan kuluttua hän kömpikin sängystään, johon ilmeisesti oli nukahtanut vasta hetki aikaisemmin.

Uninen ja hölmistynyt ilme kasvoillaan Valtteri katseli, kun virittelin matkaradiotani. Mitä nyt? Kuuntele, kuuntele! Tuo, tuo tuossa... se on meidän asemamme. Polaris. Tuo tuossa, tuo hurina. Meni jonkin aikaa ennen kuin Valtteri tajusi mistä on kyse. Samalla lähdinkin jo kipuamaan alas portaita huutaen perääni, että yritän panna jotain musiikkia kuulumaan.

Ajoin kotiini hurjan innostuksen vallassa ja hetken kuluttua olin kytkenyt sattumalta valitsemani kasetin soimaan todeten sen kuuluvan hyvin. Ajoin välittömästi uudelleen Valtterin luokse ja kiipesin jälleen hänen huoneensa ikkunalle. 

Ulkopuolisen on ehkä vaikea kuvitella sitä täyttymyksen hetkeä, kun kuuntelimme kahdella matkaradiolla Polariksen ensimmäistä koko keskustaan kuuluvaa lähetystä. Kuuluvuus oli loistava. Huhtikuun lopun aamuaurinko oli juuri nousemassa itäiseltä taivaanrannalta, kun meidän asemaltamme radiosta kaikui Lasse Mårtensonin "Talo nousevan auringon".

Tuon hetken ja sitä edeltäneiden uhrausten valossa olisi tuntunut väärältä, jos joku muu olisi joskus vuosien päästä aloittanut paikallisradiotoiminnan Viitasaarella ja väittänyt olevansa ensimmäinen. 
 
 

Toiminta alkaa

Uuden lähettimen viimeistelyssä ja toimintavarmuuden parantelemisessa meni vielä jonkin aikaa. Vappuyökin kului lähetintä virittäessä ja matkaradion kanssa kuuluvuutta testatessa. Lähettimelle tehtiin kotelo alumiinipellistä. Hämäyksen vuoksi samaan koteloon asennettiin vanhan matkaradion sisuskalut. Lähetin toimi siis tarvittaessa myös vastaanottimena. Toukokuun ensimmäisen viikon aikana laite saatiin täysin valmiiksi, ja Radio Polaris oli valmis aloittamaan lähetyksensä. Lähettimen - niin yksinkertainen laite kuin se olikin - tekemiseen oli uhrattu täysin kohtuuton määrä aikaa ja vaivaa, joten sitä ei ollut tarkoitus jättää hyllylle pölyä keräämään. 

Suorissa lähetyksissä, joita kokeiltiin, ilmeni siinä määrin teknillisiä häiriöitä, että niitä ei juuri lähetetty. Sen sijaan ohjelmat tehtiin yleensä nauhalle ja esitettiin nauhoitettuna. Suoria lähetyksiä vältettiin teknisten ongelmien lisäksi siksi, että niissä äänen muuntaminen olisi ollut hyvin vaikeaa, jopa mahdotonta vuoden 1977 tekniikalla. Nauhoitetuissa lähetyksissä ääntä voitiin sen sijaan muuttaa tunnistamattomaksi eri tavoin.

Mitään luetteloa tai tilastoa ei ole olemassa siitä, kuinka usein Merisosvo-Polaris lähetti ohjelmaa huippuaikanaan kesällä 1977. Näistä lähetyksistä en luonnollisestikaan kirjoittanut päiväkirjaani.

Ehkä oikea määritelmä on "silloin tällöin". 

Kun tapasin Valtteri Messilän kylillä, saattoi hän sanoa, että "pistähän mylly pyörimään ensi yönä". Hieman ehkä vastustelin, mutta kun ilmeni, että kuuntelijoita jälleen olisi, en kehdannut tuottaa heille pettymystäkään. Ja niin mylly pyöri...

Asemamme nimi oli keväästä 1975 saakka ollut Radio Polaris, mutta emme pitäneet nimellä niin väliä, koska kyseessä oli ei-julkinen, maanalainen toiminta. Joskus ohjelmaa lähetettiin "Radio Liberten" nimellä ja joskus nimellä "Radio Black Night". Muitakin nimiä käytettiin. Polaris -nimeä vältettiin ajoittain siitäkin syystä, koska se oli tullut jo liian julkiseksi ja voitiin yhdistää meihin. Joskus ajelin autolla kuuntelemassa, missä asti lähetys kuului. Kuuluvuus oli joka suuntaan useita kilometrejä, paikoitellen yli viisikin kilometriä, ja ohjelmaa saattoi kuulla vielä Hännilänsalmen takana. Jos antenni olisi ollut paremmin sijoitettu kuuluvuus olisi parantunut. Kerran kokeilinkin antennia talon katolla, ja se lisäsi selvästi kuuluvuutta. 

Itse lähettäminen oli hermoja raastavan jännittävää puuhaa. Kun yleisradio oli puolen yön jälkeen sammuttanut omat lähettimensä, käynnistin Polariksen lähettimen huoneessani. Sen antenni oli tavallisesti ikkunaa vasten nojallaan sisällä huoneessa. Lähetyksen edistyessä kurkistelin jännittyneenä verhon raosta kuvitellen jokaisen nelostietä pitkin lähestyvän auton yhtäkkiä panevan vilkun päälle risteyksessä ja kääntyvän pihaamme - jossa se paljastuisi poliisiautoksi!

Kun lähetys oli ohi, huokasin helpotuksesta, että onneksi ei tällä kertaa, mutta seuraavalla kerralla ehkä. Kerta kerran jälkeen lähettäminen tuntui vaarallisemmalta, joten aloin vähentää lähetyksiä kesän kääntyessä kohti loppuaan. Myöhemmin syksyllä purin lähettimen täysin.

Ei kerran iskeneestä radiotartunnasta kuitenkaan niin helpolla pääse. Kevättalvella 1978 rakensin jo uutta entistä tehokkaampaa lähetintä. Silläkin lähetettiin, mutta ei enää yhtä paljon ja yhtä säännöllisesti kuin ensimmäisellä lähettimellä. Näihin aikoihin Polaris pyrki myös solmimaan kontakteja maamme piraattipiireihin, joilla tuolloin oli oma maanalainen "Ämyri"-lehtensäkin. 

Lähettimien virittäminen oli hankalaa ja hidastaa puuhaa. Keväällä 1978 virittämisessä käytettiin uutta menetelmää. Lähetin oli pöydällä kotonani. Olin puhelinyhteydessä eräiden kavereitteni kanssa. Heillä oli kenttävoimakkuusmittarilla varustettu matkaradio. Kun virittelin lähettimen keloja, he kertoivat puhelimessa, milloin asema kuului ja miltä taajuudelta se kuului. Joskus sain tiedon, että kuuluvuus on loistava, eikä mitään virityksiä tai muutoksia enää pidä tehdä, koska jokainen vain heikentäisi kuuluvutta. Heti perään minulta kysyttiin, miksi menin vielä virittämään laitetta, kun kuuluvuus näytti loppuvan kokonaan. Vastasin, että en tehnyt mitään muuta kuin siirsin käteni pois lähettimen päältä. Kun siirsin sen uudestaan sinne, kenttä oli taas voimakas puolentoista kilometrin päässä olevassa kuuntelupisteessä. Tämä kertoo, kuinka vaikeaa ja hidasta lähettimen saaminen vireeseen oli. 

Samaan aikaan kun Polariksen päälähetintä suunniteltiin ja rakennettiin, monenlaisia muitakin suunnitelmia ja teknisiä kokeita tehtiin. Erilaisia hieman toisistaan poikkeavia testilähettimiä valmistui vuosien varrella monia. Sen jälleen kun FM-lähetyksissä oli saavutettu teho, jolla Viitasaaren keskusta saatiin kuuluvuusalueen piiriin, mielenkiinto suuntautui keskipitkille aalloille. Ne miellettiin turvallisemmiksi. Yksi toimiva keskiaaltolähetin saatiin valmiiksi, mutta lupaavasti alkaneet kokeilut loppuivat teknisiin ongelmiin, joita en enää jaksanut alkaa ratkoa samalla innolla millä olin kehitellyt ULA-lähetintä. 

Radio Polariksen tavoite ei ollut herättää suurta kohua lähetyksillä, sillä kohu olisi merkinnyt viranomaisten mielenkiinnon heräämistä ja samalla radiotoiminnan loppumista. Polariksen tavoite oli toimia salaisena radiona, joka lähettäisi silloin tällöin sattumanvaraisesti ohjelmaa valikoidulle kuulijajoukolle, jolle etukäteen ilmoitettaisiin lähetyksistä. Ensimmäisenä lähetyskesänä 1977 asema toimikin tällä tavalla. Se oli eräänlainen "tilausradio". Valtteri Messilä tilasi ohjelmaa illaksi, ja minä lähetin sitä. Ohjelmasta tiesivät ne, joille siitä oli etukäteen kerrottu. Valtteri mainosti tulevaa illan ohjelmaa paikallisessa baarissa. Kuulijoita oli tuskin kymmentä enempää kerrallaan. 

Koska ULA-taajuudet olivat 1970-luvulla mykkänä puolen yön jälkeen, satunnaisia kuulijoita ei kovin monia ollut. Joskus kuitenkin näinkin tapahtui. Eräs tällainen vahingossa kuultu ohjelma oli Polariksen "Kauhuohjelma", jonka eräät paikkakuntalaiset olivat sattumalta kuulleet autoradiostaan vuoden 1978 keväällä. Tämä oli yksi niistä harvoista kerroista, jolloin Polariksen salainen yölähetys aiheutti pienen kohun paikkakunnalla. Ilmeisesti ainoastaan yhden kerran Polariksen ohjelma mainittiin paikallislehdessä - Hannusen Jarmon kirjoittamalla "Merirosvoradio" -nimisellä palstalla. 

Vapaan Radion kehitteleminen ei ollut pelkkää teknisten asioiden parissa askartelemista. Myös muita lähetystoimintaan liittyviä suunnitelmia tehtiin, silloinkin kun tekninen kehitys polki paikallaan. Ehkä suunnitelmat olivat jopa kaikkein lennokkaimpia silloin, kun tekniikassa ei edetty. Pitihän tarmo ja into johonkin purkaa. Vuosien varrella valmistui monia merirosvoradiotoimintaa käsitteleviä suunnitelmia. Hienoimmat niistä olivat monisivuisia kirjoituskoneella kirjoitettuja muistioita, joissa oli yksityiskohtaisia suunnitelmia siitä, miten lähetettäisiin, mistä lähetettäisiin, ketkä lähettäisivät jne. Luonnollisesti suunnitelmissa oli tarkat piirrokset teknillisistä laitteista, joita tarvittaisiin. Oli suunnitelmia matkalaukkuun rakennetusta "metsästudiosta" ja suunnitelmia veneestä, jossa sijaitsisi Vapaan Radion lähetysasema. Vene piilottelisi syvissä kaislikoissa saarten rannoilla. Oli jopa sellainen suunnitelma, että lähetin sijaitsisi järven pohjassa veden alla. Sinne veisi pohjakaapeli jostakin lähistöllä olevasta saaresta, jossa olisi aseman studio. Tarvittava sähkö sekä ohjelma menisivät kaapelia pitkin lähettimeen. Kun lähetys aloitettaisiin, järven pintaan nousisi pieni, lähes näkymätön antenni. Jos viranomaisten havaittaisiin lähtevän liikkeelle veneellään, lähetys katkaistaisiin, ja kauko-ohjattu sähkömoottori kelaisi antennin metrien syvyyteen järven pohjaan. Kun viranomaiset saapuisivat paikalle, he eivät löytäisi mitään. 

Myös erilaista PR.-materiaalia suunniteltiin. Luonnoksia valmistui kymmenittäin tai jopa sadoittain. Niitä piirreltiin opiskeluvihkojen reunoihin ja sanomalehtien kulmiin ja mihin milloinkin. Kun ei ollut muuta tekemistä, mikä olikaan inspiroivampaa kuin alkaa suunnitella tunnusta uudelle asemalle. Kaksi FR- tunnuksella varustettua T-paitaakin tehtiin vuosien varrella. Ja tietysti otettiin myös valokuvia Polariksen studiosta. 

Polariksen lähetystoiminta alkoi vähitellen hiipua vuosikymmenen loppua kohti tultaessa. Jossakin vaiheessa 1970-luvun lopussa tai 1980-luvun alussa lähetin meni epävireeseen, enkä koskaan enää viitsinyt ryhtyä sen työlääseen uudelleenvirittämiseen. Näin päättyivät Piraatti-Polariksen lähetykset - toistaiseksi. Tarkkaa viimeistä lähetysajankohtaa en muista.
 

Kohti paikallisradiota

Polariksen lähetystoiminta oli tilapäisesti loppunut, mutta kiinnostus alaa kohtaan ei. Jatkoin teknisiä kokeita. Tarkoitukseni oli vielä joskus ja jossakin aloittaa jonkin muotoiset lähetykset. Vuonna 1983 hankin osat uuden suurlähettimen rakentamiseen. Kyseisen laitteen rakennusohjeet olin saanut eräästä merisrosvoradistien Ämyri-lehdestä, jollaisia ilmestyi 70-luvulla.

Suurlähettimen suunnittelu jatkui 1980-luvun alkuvuosina. Samoihin aikoihin Polariksen studio myös aika ajoin tuotti nauhoitettua ohjelmaa, jotta "ammattitaito" säilyisi. Myös erilaisia muita teknisiä kokeiluja tehtiin. Yksi tällainen oli "projekti Osku" syksyllä 1986. Se oli yksinkertainen oskillaattori, jossa käytettiin korkeaa jännitetettä kestävää videopäätetransistoria. Tällä laitteella saavutettiin yllättävän hyvä kuuluvuus laitteen halpuuteen ja yksinkertaisuuteen nähden. Näitä laitteita oli tarkoitus rakantaa useammillekin operaattoreille. Eräs Vapaa Radio -aatteen väsymätön puuhamies, Valtteri Messilä, asui tähän aikaan Jyväskylässä, ja yhden "Oskun" rakantamista hänen käyttöönsä kaavailtiin. Selostin hänelle kirjeitse projektin etenemistä Viitasaarella. Jos hanke olisi toteutunut, Polaris olisi laajentanut toimintaansa Jyväskylään, jossa oli jo aikaisemmin tehty lähetyskokeiluja. 

Eräs kokeilujen haara oli mahdollisimman pienikokoisen, helppokäyttöisen ja huomaamattoman minilähettimen kehittely. Laite oli tarkoitus piilottaa korvalappu-kasettisoittimen sisään. Se saatiin mahtumaan sinne, mutta laitteessa ilmeni häiriöitä, kun kasettisoittimen kansi suljettiin. Häiriön todennäköinen syy saatiin selville, ja se olisi ollut heppo ratkaista uudenlaisella piirillä. Kehittely jäi kuitenkin kesken. Laite toimi loistavasti, jos korvalappustereon kansi oli hieman auki, joten kehittelyvaiheessa tälläkin vaatimattomalla laitteella lähetettiin ohjelmaa. Laite rakennettiin Helsingissä, jossa myös pääosa kokeiluista tehtiin. Niinpä Radio Polaris tuli toimineeksi pienimuotoisena hetken aikaa myös Helsingin Siltamäessä. Kuuluvuusalueella oli kymmeniä opiskelija-asuntoja. Ei ole tietoa, kuunteliko ohjelmaa kukaan.

Vuosina 1985-1986 sain eräältä radiopuhelininsinööriltä teknistä apua yhä vireillä olleessa suurlähettimen suunnittelussa. Hänen tehtyään alkuperäiseen kytkentäkaavaan eräitä toimintaa parantavia muutoksia, ryhdyin rakentamaan laitetta. Se ei koskaan täydellisesti ehtinyt valmistua, mutta puolivalmiinakin se täytti odotukset. Viritin lähetintä siten, että erään aution talon kellarissa oli katiskaan sijoitettu matkaradio, josta lähti kaiutinjohto muutaman sadan metrin päässä olevaan työhuoneeseeni. Tästä kaiuttimesta kuuntelin, miten ohjelma kuului, kun säätelin lähettimen keloja. Jos ohjelma kuului hyvin, päättelin, että lähetin on ainakin osapuilleen vireessä. Uuden lähettimen kuuluvuus entisiin lähettimiin verrattuna oli loistava. Asemaa voi kuunnella autoradiolla vielä Hännilänsalmen takana olevassa Ilmolahden risteyksessä, jonne oli suora etäisyys oli seitsemän ja puoli kilometriä. Antenni oli huoneessani työpöydällä isojen peltikattojen katveessa. Jos antennin olisi sijoittanut ulos paremmalle paikalle, kuuluvuus olisi lisääntynyt. Jos olisi käyttänyt saman tyyppisiä suuntaavia antenneja, joita paikallisradiot käyttävät, kuuluvuus olisi edelleenkin parantunut. 

Jos entiset Polariksen lähettimet kuuluivat luokkaan "kortteliradio", uutta lähetintä voitiin jo melkein kutsua paikallisradiolähettimeksi, varsinkin jos se olisi saatu täydellisesti toimimaan. Laitteen kehittely kuitenkin keskeytyi, kun vuoden 1986 lopussa postitettiin "oikean" paikallisradion toimilupahakemus.

Mutta se on jo toinen juttu.