Hymyjenseurantapäivä

Töissä on mies, joka on vähän ujon oloinen, mutta hirmu suloinen. Tulee juttelemaan vaikka säästä, jollei muuta keksi, kunhan nyt vain saa hetken jutella. Nyt mies on alkanut hymyilemään hymyllä, joka muistuttaa lähinnä irvistystä. Yrittää niin kovasti hymyillä ystävällistä hymyä, että lopputulos saa naurahtamaan.

Tässä päivässä on ollut monta hymyilyttävää ihmistä.

Pelottaa pelätä

Nukuin viime yön levottomasti sairaala-unia nähden. Menin vain kontrolliin, mutta ottivatkin röntgen- ja magneettikuvia, ohutneulanäytteen ja leikkasivat siinä ohessa tuttavianikin.

Todellisuudessa kontrolli oli huomattavasti vähemmän dramaattinen. Seuraava kontrolli vasta maaliskuussa, sitä ennen sitten se magneettikuvauskin sitten. Pääsen Töölöön avomagneettiin, kun kerroin, miltä edellinen kerta magneetissa oli tuntunut. Huh.

Nyt poski sähköttelee hipaisustakin, sen verran kovakouraisesti pattia arpikudoksesta etsittiin.

Tuleekohan sähköttävästä poskestani joskus ihan yhtä omani tuntuinen kuin irvistyskuopasta silmäkulmassani?

Pää jaksaa, kroppa ei

Nukuin 20 tunnin yöunet. Olo ei juurikaan ole parempi. Mutta ainakin oireeni on diagnosoitu. Nenä vuotaa (flunssa), pakara ja selkä kramppaa (piriformis), yskiminen häiritsee nukkumista (syön liian myöhään), silmät punoittaa (väsymys ja pöly). Vielä kun torstaina käyn näyttämässä poskeani HYKSissä, niin eiköhän siinä sitten taas hetkeksi ole lääkärikiintiö täynnä.

Kroppa vaatisi unta ja ihan vain olemista, mutta pää ei haluaisi olla paikallaan. Tykkään töiden tekemisestä, pää on täynnä juttuja, joita haluaisi kokeilla ja toteuttaa, mutta työtunnit loppuvat kesken.

Missäköhän vaiheessa sitä kyynistyy ja työstä tulee vain pakollinen paha? Kuunnellut tässä parin viikon sisällä monenkin ihmisen paasausta siitä, kuinka oma työ on vuosikymmeniä vain sitä yhtä ja samaa ja se tympii, mutta kuitenkaan ei suostuta edes ajattelemaan että siihen voisi tehdä jotain muutosta.

Ehkä vuoden oman alan työkokemuksella pitääkin olla vielä innostunut tekemästään ja olla valmis kokeilemaan kaikkea uutta. Mutta onko se väistämätöntä, että itsekin viimeistään kymmenen vuoden päästä nurisen kahvipöydässä kuinka niin huonolla palkalla palkalla vielä vaaditaan tuota ja tätäkin tekemään? Toki työhönsä varmaan kyllästyy, ellei pääse siinä jotain osa-aluetta muuttamaan. Mutta kun sitten ei kuitenkaan olla valmiita mihinkään muutokseen. Ollaan vaan tyytyväisiä, kun saadaan kitistä.

Sitten kun alan tosissani kitisemään, patistakaan opiskelemaan puusepäksi.

Solu, kämppä

Näin unta, että kävin Ruskiksen solussa. Bluebird asui vanhassa huoneessani, joka oli paljon suurempi kuin ennen, mutta myös paljon sekaisempi. Keittiö oli kaaoksessa, Hillan huoneessa asui joku hienostelija, Riikka ei ollutkaan lähtenyt rauhanturvaajaksi. Oli uusivuosi tai juhannus ja kaikki olivat jättäneet avaimet sisälle, joten piti kiivetä naapurin parvekkeen kautta sisään.

Huokaisten lähdin solusta ja yksiöni, josta en ollut aikaisemmin pitänyt, alkoi vaikuttaa upealle asumismuodolle. (Vaikka todellisuudessa melkein kyllä muuttaisin nyt mieluummin takaisin soluun, kuin asuisin tässä.)



Vaikka solu oli unessa kaaos, niin siinä oli myös ne kaikki elementit, joista solussa asuessani tykkäsin. Ihmiset menee ja tulee, eikä voi edes olla varma, asuuko kämppis vielä seinän takana. Keittiöön ilmestyi aina joku, jos halusi jutella. Vaikka avaimet jäi kotiin, pääsi sisälle siitä huolimatta jotenkin. Jos ei jaksanut siivota, ei siitä ottanut stressiä, koska se oli ihan yhtälailla jonkun muunkin vastuulla. Mjoo'o, tykkäsin kyllä solussa asumisesta, ainakin silloin kun siellä oli Aino, Hilla ja Riikka.

Vakavaa

Mukavaa istua pimeässä ikkunalaudalla.

-"Ikävää herätä hiljaiseen aamuun. Mutta sä taidat kyllä tykätä siitä."
-"En ihan aina."

Itseni muist(utt)amista

Kroppa huutaa väsymystä, tekee vain mieli nukkua, nukkua ja nukkua. Viikonloppu ei riitä palautumiseen.

Ja tähänkö pitäisi vielä mahduttaa jotain ihmissuhteitakin? Niin moni on yrittänyt viestittää ja itse en ole asiasta ollenkaan niin innostunut. Pidän itsestäni sen verran paljon, että vietän vapaa-aikaani mieluiten itseni kanssa. Viininpunainen aamutakki, paahtoleipää, lattialämmitys ja vapaus olla.

Huomaamattani olen taas alkanut käyttämään aikaa ja energiaani myös ihmisiin, joihin niitä ei kannattaisi laittaa. Haluan saada ihmissuhteista irti myös itse. En tavata vain velvollisuudesta, varoa jokaista sanaani etten vain loukkaa ja hymyillä vaikkei hymyilytä. Haluan nähdä ja kuulla, oppia siitä. Haluan voida rähistä kun ärsyttää. Haluan voida olla yksin niin halutessani. Julmaa, mutten aio laittaa aikaa ja eteenkään energiaani ihmissuhteisiin, jotka toistuvasti vievät enemmän kuin koen saavani itselleni.

Olen itsekäs, kyyninen ja kylmä. Ja olen onnellisempi näin.

Ei minun maailmassani

Ei tee mieli seurata uutisia. Tulee vain paha olo. Irakin vankien kidutuskuvat saivat miettimään, haluanko edes nähdä tällä tavalla informoituja uutisia. Nyt tiedän, en halua.

Ymmärrän vielä sen, että Seiska, Alibi ja muut vastaavat mässyttelevät raaoilla kuvilla, mutten suurten sanomalehtien vastaavaa uutisointia. Jokin raja. Olisivat ne veriset kuvat edes sitten siellä lehtien sisäsivuilla, mutta kun on vielä koko lööpin tai etusivun kokoisina kuvina. Ja päällä olevat tekstit eivät tee kuvista yhtään vähemmän inhottavia. Sehän on tarkoituskin. Menee vain sietokykyni yli.

Kyllä, patjani alla on herne.