17-vuotias kirjoittaa bestselleriä

Viikonloppu on taas pikkuhiljaa ohi. Tunnit kuluvat paljon nopeammin kuin pitäisi. Vuorokaudessa on edelleenkin aivan liian vähän tunteja.

Tähän viikonloppuun on kuulunut juuri sitä, mitä tarvitsinkin. Sohvalla istuskelua, jälleen kerran Jamie Cullumin kuuntelemista, nukkumista, hyviä salaatteja, uusia ihmisiä, teini- ja vanhuspisteitä, Hesarin lukemista, hame, kahvila, Kiasmassa innostumista ja nyt jälleen kotona olemista. Vapaa viikonloppu täynnä tekemistä on ollut varsin hyvä kokemus.

Anun ja Tuomaksen tupareissa oli mukavaa. Korjasin ja varmistin mielikuviani teekkareistakin. Otaniemeläisistä teekkareista. Kyllä, kahden teekkarin välinen kieli oli edelleenkin ymmärtämätöntä. Toisaalta keskustelu jauhelihakastikkeen valmistamisesta ja tiskikoneista tuntui teekkareiden mielestä olevan varsin mielenkiintoista. Ehkä suostun joskus tulevaisuudessakin liittymään teekkarivoittoiseen seuraan.

Hauskaa oli.

miten opettaa muistia unohtamaan?

Tänään joka toinen asia on saanut pahan mielen aikaan, asiat joilla ei ole enää mitään merkitystä, jos niillä on koskaan ollutkaan. Olen kai vain väsynyt.

Ei saisi katsoa vanhoja kuvia, ne ei yhtään helpota oloa. Auts.

Paheellista elämää

Varsin hauska ilta projekti- ja leiritoimistolaisten kanssa. Siinä porukassa viihdyn.

Kotimatka taas muistutti siitä, kuinka miehet omaavat humalassa varsin laajan sanavaraston. "Vitun huora" kaikui perääni vielä pitkään sen jälkeen kun en innostunutkaan miesseurasta, jonka olin kuvitellut ohittaneeni jo aikoja sitten. En ihan todella käsitä, mikä saa kiroamisen aikaan. Ja valitsisivat sitten edes oikeat sanat, huora on aika kaukana todellisuudesta, jos en edes ole kiinnostunut juttelemaan miehen kanssa. Ärh!

Osana taideteosta

Kiasman edestä löytyi "huone" jossa sai jättää viestejä filmipurkkeihin. Kiireessä bussin jo näkyessä kirjoitin viestin ja luin muutaman jätetyn. Tulee tirkistelevä olo, "onkohan tämä nyt oikeasti jätetty luettavaksi?". Kommunikaatiota, vaikkakin lähinnä itsensä kanssa.

Innostuin.

Voi pikku nainen

Kerro neiti Kaihomieli, miksi piirrät piiloon auringon?
- Mikko Kuustonen

Tilli muistuttaisi nyt taas siitä, kuinka vanhana otsassani on rypyt, jos meinaan mutristella kulmiani jatkossakin näin paljon.

Ei nyt ole hyvä, vaikka oikeastaan juuri näin haluan asioiden olevankin.

vähemmän työtä, enemmän työtyöhön panostusta

Elämä on vähintäänkin yksinkertaista, kun lähtee aamulla töihin, hölkkää välillä toiseen työhön ja myöhään illalla taas tallustaa kotiin. Monet pitävät outona, että vapaaehtoisesti teen näitä 14-15 tunnin päiviä, mutta itse pidän outona sitä, että 1½ kuukauden päästä tästä pitää luopua.

Pitäisi alkaa tekemään pelkkää päivätyötä. Sinänsä mukavaa. Mutta kun arkeni on ollut jo niin pitkään illat kiinni... Toisaalta tiedän, että seuraavat neljä vuotta päivätyössä menee aivan yhtä nopeasti kuin neljä on mennyt illat kiinnikin.

Niin. Illat kiinni kuulostaa paremmalle kuin iltatyö. Posti on tavallaan ollut paikka viettää iltoja, en näe sitä niin työtyönä kuin moni 8-16 konttorissa istuva. Tosin posti ei kyllä ole samalla tavalla sosiaalinen olohuonekaan, mitä se joillekin työkavereille on. Olen kyllä tehnyt töitä (fyysisellä tasolla), enemmän kuin olisi tarvinnutkaan, mutta silti en ole useimmitenkaan kokenut sitä _työnä_. Tai sellaisena työnä, johon on velvollisuus mennä, pakollisena pahana.

Vielä 21 valmiiksi ohjelmoitua, helppoa vuorokautta.

(poski on sähköttänyt kohta kaksi viikkoa ja särkee kolmatta päivää. toivottavasti vain stressistä)

univelkoja

Nukkunut melkein koko päivän ja nyt taas muutaman tunnin hereillä. Univelkaa oli kuitenkin päässyt kertymään yllättävän paljon.

Omassa sängyssä, omalla tyynyllä nukkuminen on tuntunut kahden viikon jälkeen hyvälle. Toisaalta sisällä nukkuminen ja oleminen on ollut kummaa. Samoin kauppareissulla asvaltilla käveleminen. Kahdessa viikossa ehtii jo tottumaan tiettyihin asioihin.

Hmmm...ei taas saa sanoa ääneen mitä ajattelee.

Paluuta?

14 päivää Padasjoella aivan toisessa maailmassa eläen. Nyt Helsinkiin ja kai ainakin osittain siihen normaaliin elämään palanneena.

Tein parin viikon aikana monta itsekästä päätöstä, joita Helsingissä en olisi tehnyt. Tein päivien aikana niin paljon, etten enää seuraavana muistanut, mitä oli tapahtunut. Ulkopuolella oleva maailma menetti merkityksensä.

Aikaa ja mahdollisuutta ajattelemiseen ei juurikaan ollut. Ehkä se oli osittain syynä siihen, että päätöksiä (ja päättämättä jättämisiä) oli niin helppo tehdä. En käsitä, mihin ihmeeseen päivien tunnit katosivat kun kuitenkaan päivän aikana ei virallisesti ollut tekemistä kuin aamupäivisin. Ja toisaalta en kuitenkaan ehtinyt viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, kuin olisin halunnut.

Epätodellisuutta, jonka arjesta voisin pitää.