Teksti by Outi, vihreät Tomin kommentteja. Iliman kuvia mennään..
13.9 Perjantai
Perjantaiaamu oli touhua täynnä. Kaksi rinkkaa odotti pakkaajaansa, kun me Tomin kanssa tapamme mukaan olimme jättäneet kaiken taas viime tippaan. Kaupassa onneksi oli käyty hyvissä ajoin, joten ruoat tarvitsi vain hakea Sepolta ja pakata mukaan. Oman jännityksen toi myös vaellushousujen ja rinkansuojuksen hankinta muutamaa tuntia ennen lähtöä (ammattimaista) . Sitä se teettää tämä kiireinen opiskelijaelämä. Onneksi tavarat oli helppo kasata Tomin aiempien vaellusten varustelistan mukaan ja sitten rinkat autoon ja menoksi.
Haimme kyytiin Sepon, joka jo odottelikin ja näin lähti vihreä farmari Seatti kohti Kuusamoa. Matka sujui rattoisasti tenttiin lukien. Pysähdyimme Pudasjärvellä ja söimme viimeisen kunnon aterian ennen koitosta. Ajoitus Rukalle osui täysin nappiin, linja-auto Rukalta Ristikallion kohdille lähti muutaman minuutin päästä siitä, kun oltiin saavuttu Rukalle.
Ristikallion risteyksestä sitten vihdoin alkoi ihka ensimmäinen vaellukseni. Pienessä tihkusateessa talsimme märähköä polkua tavoitteena päästä Taivalkönkäälle vielä saman illan aikana. Matkaa siis oli n. 9 km. Pojat kävelivät edellä minä talsin perässä punainen huivi päässä valmiina valloittamaan Karhunkierroksen. Ensimmäinen viisi kilometriä Ristikalliolle meni nopeasti. Kenenkään ei tehnyt mieli puhua, siispä nautimme luonnon hiljaisuudesta, ihanaa se olikin kaupungin melun rinnalla. Polku oli täynnä puun juuria, maisemien sijaan tihtailin siis juurakoita, jotta en olisi mätkähdellyt vähän väliä nenälleni. Välillä sentään yritin kuikkia mitä ympärilläni näkyi, mutta eipä maisemat kovin kaksiset olleet. Vihreää metsää, muutama värikäs lehtipuu siellä täällä kuitenkin.
Ristikalliolta tallustelimme Puikkokämpän kautta Taivalkönkäälle, jossa meidän oli määrä yöpyä. Totesin jossain välimaastossa, että vessapaperi oli jäänyt kotiin. Kyllä kismitti, olin jo kotona vessapaperirulla kädessä, mutta minulle sanottiin että ne on mukana jo. Miehet.. sellaisia ne on, onneksi sentään savetteja löytyi, jottei aivan niine hyvineen tarvinnut olla.
Taivalkönkäällä oli väentungos, porukkaa oli kuin Rotuaarilla konsanaan. Löysimme me sentään makuupaikat yläkerran puolelta ja sitten kokkaamaan. Päivälliseksi paistoimme makkaraa (ekan illan vakioateria) ja kylläpä olisi taas paperia kaivattu. Hyvähän se on miesten kovakuorisilla käsillä juuri nuotiosta otettua makkaraa pidellä, noh, hätä keinot keksii ja teepussinpaperi on muuten oiva makkarapaperiJ (paitsi että sormet palaa..)
Lauantai 14.9.
Aamu valkeni pilvipoutaisena. Pojat keittivät kahvit, ja minä sain samasta vedestä puuroveden. Meikäläisellä kun ei tule matkanteosta mitään pelkillä rinkeleillä niin ravinnerikkaita kuin ovatkin (olihan siinä se kahvi) . Matkaan pääsimme kymmenen maissa, osa vaeltajista jäi vielä nukkumaan, osa taas oli lähtenyt jo hyvinkin aikaisin. Päivän tavoitteena oli n. 24 km Jussinkämpälle ja kyllä kävi mielessä epäilys jaksaisiko perille asti. Noh ensimmäinen etappi oli hyvinkin lähellä, kun poijjaat jo keittelivät puuronsa ja taas kahvia (tietysti) . Minä sitten leipää nakertelin odotellessa. Seuraava kunnon pysähdys oli Opastuskeskuksessa, jossa pojat joivat taas kahvit (jipii!) ja minä sain vihdoin kaipaamaani vessapaperia. Matka jatkui kunnon tauon jälkeen Kiutakönkäälle, joka olikin aivan opastuskeskuksen vieressä. Ihailimme ja kuvasimme mahtavaa köngästä. Eipä olisi tehnyt mieli pulikoida siinä vedessäJ
Kiutakönkäältä matka jatkui kohti Jussinkämppää, vielä oli muuan 15 km. Hyvin meni ainakin toistaiseksi. Ilma oli mukavan viileä eikä vettäkään satanut. Kävelimme Oulankajoen vartta ja ruskapuut näyttivät mahtavan kirkkailta. Melkein silmiä häikäisi. Kohta saavuimme nuotiopaikalle ja kokkasimme lounaamme. Pastaa kinkkukastikkeessa. NamiNami. Pian meidän perässä paikalle saapui myös muuan kuuluisuus ystävineen. Hieman huvittuneina seurasimme heidän sähellystä trangian kanssa, mutta ruoka valmistui molemmilla ja kylläpä maistui. Laavulta köpöttelimme hyvää vauhtia Ansakämpälle ja pidimme suklaan mittaisen tauon (emme olleet porrastreenistä kiinnostuneita, joten katselimme kämppää vain korkeuksista) . Porukkaa näkyi tuollakin kämpällä olevan, mutta me jatkoimme urheasti matkaa. Jaloissa tuntui jo mutta vielä 9 km jäljellä. Pää kylmänä kohti Jussia.
Maasto muuttui aika inhottavaksi. Polku oli liejuinen ja täynnä juurakoita. Sai tosissaan katsoa mihin astui, ellei halunnut olla housut polviaan myöten mudassa. Sitähän minä olin jo nyt, mutta koitin silti kävellä kuivemmalla. Jalkani sanoivat vähitellen työsopimuksensa irti, mutta matka taittui silti. Pojat kävelivät kuin tyhjää vaan, eikä mitään etanan vauhtia. Jäin jälkeen, mutta sisu ei antanut periksi valittaa. Välillä pidimme vielä yhden tauon, niin että vessassa ehdin käymään (ja me keitettyä kahvit..). Sitten taas eteenpäin kohti Jussin kämppää, joka tuntui menevän koko ajan kauemmaksi ja kauemmaksi. Vasen polveni huusi ja oli kuin tulessa, mutta eipä sitä kohta enää tuntenut. Väsy painoi ja nälkäkin olisi ollut.
Kylläpä tuntui mahtavalta nähdä iso nuotio ja mökki. Olin tehnyt sen, Jussinkämppä valloitettu! No ei ihan kuitenkaan, vähän toista metriä laverilta. Mökki oli taas täynnä, mutta mahduimme sisään ja kaaduin puolikuolleena laverille. Pojat olivat pirteitä ja vetreitä, olisivat varmaan voineet kävellä vielä toisen mokoman. Minä en, nukahdin hetkeksi ja nälkä oli jo aika päivää sitten unohtunut. Kävin minä sentään syömässä riisiä ja jauhelihaa, ja kyllähän se maistui. Polveni tuntuivat siltä että niitä olisi hakattu vasaralla ja kävely oli varmasti sen näköistäkin. Väsyneenä mutta saavutuksesta ylpeänä nukahdin Kuusamon hiljaiseen yöhön ja makuupussien suhinaan. Ja julkimoita oli jo kaksin kappalein.
15.9 sunnuntai
Aamu valkeni aurinkoisena. Keitimme kahvit ja teet ulkona ja tällä kertaa pojatkin söivät puuronsa jo heti ennen lähtöä. Jalkani olivat jokseenkin parantuneet yön aikana ja alkumatka oli hyvin mukava. Etappina oli Siilastupa, jossa oli tarkoitus kokkailla ja pitää kunnon tauko. Pidimme kuitenkin pikku taukoja vähän väliä. Ensimmäinen taukopaikka oli Päähkänäkallion laavu Kitkajoen rannassa. Voi että joki näytti kauniilta, kun aurinko paistoi siihen ja rantoja koristivat mahtavan väriset ruskapuut ja jylhä kallio. Laavulta matka jatkui joen rantaa pitkin, maisemat olivat vaikuttavia ja vaihtelevia. Aurinko paistoi välillä kuumastikin, mutta oli mukava kävellä. Seuraava tauko oli ennen isoa nousua. Suklaata mutustellen istuskelimme kaatuneen puun päällä. Vesipullot täyttyivät ja matka jatkui ylämäkeen. Ei niin paha kuin luulin. Se on varmaan madaltunut sitten viime syksyn. Mutta alastulo oli jo vaikeaa. Polveni olivat taas sanoneet sopimuksensa irti. Jäin aina jälkeen alamäissä, mutta sain pojat aika hyvin kiinni tasaisella ja ylämäessä. Karhunkierros yhtyi Pieneen karhunkierrokseen ennen Siilastupaa ja väkikin lisääntyi. Tarkkaan ottaen siirryimme osaksi matkaa Pienlle kierrokselle, Iso ei mene Siilastuvan kautta. Oli koiria ja lapsia, vanhuksia ja nuoriapareja. Ruotsinkieltäkin kuului siellä täällä. Venelossi oli korvattu riippusillalla. Ennen Siilastupaa pysähdyimme ihailemaan Kitkajoen mahtavia maisemia.
Siilastuvalla kokkasimme riisiä ja jauhelihaa ja lepuutimme jalkojamme. Polveni olivat finiitto, mutta sisulla päätin päästä Porontimajoelle, jossa meidän oli määrä yöpyä seuraava yö. Pikkukarhunkierros jäi taaksemme ja mahtavat puolukkamaastot avartuivat eteemme (tykkää ken tykkää) . Olin pantannut yhden leipäpussin taskuuni, ja nyt vihdoin löysin sille sisältöä. Pojat menettivät hermonsa varmasti monta kertaa kun minä jäin jälkeen keräämään puolukoita (ihan oikein, hämärää alkoi tehdä) . Kauhea kiire tuntui olevan. Ylämäet ja tasamaat menin puolijuoksua saadakseni hätähousut kiinni, mutta alamäissä jäin jälkeen, jouduin taiteilemaan ne jotenkin ja tuskaa teki. Pysähdyimme laavurykelmässä, jossa oli (kaksi laavua ja) vanha pariskunta jäämässä yöksi. Söimme suklaata ja jatkoimme taas matkaa. Onneksi maasto oli kohtuu tasaista ja pikkutaipaleen jälkeen pääsimme vihdoin määränpäähämme. Minähän en ummikkona tiennyt paikasta mitään, mutta pojilla oli ilmeisesti huonoja muistoja paikasta koska he olivat kuin puulla päähän lyötyjä saapuessamme perille. Paikaan oli rakennettu keittiökatos, vessat olivat karvamatoilla varustetut ja vanha mökki oli saanut kaminan. Uudemman mökin olivat saksalaiset vallanneet, mutta vanhassa sentään oli tilaa. Kamina oli kyllä mukava yllätys. Viime kerralla yövyimme samaisessa vanhassa myllyssä, jossa silloin oli vain laveri. Nyt siis uusi laveri, pöytä+penkit, kamina, siistiä.. kiva yllätys ja lisää varmasti paikan suosiota.
Kokkailimme pastaa sienikastikkeessa ja valmistimme tikkupullataikinan. Nuotio roihusi mahtavan isona ulkona ja menimme sinne paistamaan tikkupullia. Ai että maistui hyvälle. Vessat olivat todellakin luksusta sitten Siilastuvan, jossa vessat oli pissitty pitkin seiniä. Taivas oli selkeä ja tähdet näkyivät mukavasti, mitä nyt nuotion roihu vähän häiritsi. Uni tuli lämpimässä mökissä hyvin mutta pelko kasvoi. Seuraavana päivänä olisivat edessä suuret mäet ja polveni olivat kuin lekalla murskatut. Saapa nähdä!
Maanantaiaamu valkeni pilvisenä ja kylmänä. Koin elämäni vaikeimman ja tuskaisimman vessareissun koittaessani kävellä muutaman metrin huussiin. Polvillani ei kertakaikkiaan voinut kävellä. Otin särkylääkkeen ja Tomi sitoi polveen siteen, joka oli aivan liian lyhyt ja kapea. Ideaalisiteitä kaipaillen söimme puurot ja lähdimme matkaan. Yllättävää kyllä särkylääke auttoi jonkin verran ja pystyin kävelemään irvistellen kylläkin. Matka meni nopeasti ensimmäisen nyppylän alle, tauot tietysti välissä. Konttainen avautui edessämme kutsuvana. Näytti aika hurjalta, kun katsoi jyrkkää rinnettä ylös ja ajatteli että kohta me sieltä katsellaan alas.. Noinkohan.
Tankkasimme suklaalla ja juomapullotkin olivat saaneet taas sisältöä. Sitten ei kun menoksi kohti Konttaisen huippua. Kunta oli tullut tekemään portaita rinteeseen, joten luonnon rauhaa häiritsi hieman vasaran naputus ja moottorisahan mekkala . Ei mennyt kuitenkaan kuin hujaus ja olimme ylhäällä (portaita on ihan eri asia kävellä, kuin polkua) . Näkymät olivat hienot ja seuraava huippu näkyi edessä, ensin oli vain kivuttava alas, ja se oli tuskallista. Meni varmasti ainakin saman verran aikaa mennä alas, kuin tulla ylös ja taas oli portaita . Ennen seuraavaa huippua oli välissä tie, josta olisi päässyt liftaamaan perille. Mietin monta kertaa jäänkö siihen, mutta sisu voitti ja ei kun taas ylös. Seuraavan alamäen jälkeen oli laavu, jossa teimme ruokaa. Kyllä maistui makaronit ja jauheliha hyvälle moisten mäkien jälkeen. Eipä siinä kovin kauaa maltettu taukoilla kun seuraava mäki jo kutsui.
Toiseksi viimeinen iso mäki, Valtavaara odotti valloittajiaan. Välillä tuntui että mäki ei lopu ikinä, mutta loppuihan se viimein ja avoimen tunturin päällä seisova mökki sai seuraa. Maisemat olivat hienot, aurinko vain puuttui. Siitä sitten vain alas, ei mikään helppo homma, kun joka askel tuotti tuskaa niin että vedet valuivat silmistä. Viimeinen mäki olikin Rukan rinne, joka piti mennä ylös ja toisella puolella olisi sitten jo armas kulkupelimme. Tuskaisena äskeisestä alamäestä olin vähällä antaa periksi, mutta enpäs antanutkaan ja taas mentiin. Rinne oli täynnä portaita ja niitä vain kapusimme sellaista vauhtia, että silmissä vilisi eikä perässä meinannut pysyä . Kyllä oli mahtava tunne kun pääsi huipulle, enää alas ja perillä oltaisiin. Mieli iloisena hurjasta saavutuksesta ei kipu enää paljon haitannut alastuloa. Olin tehnyt sen, kiertänyt 75 kilometriä kolmessa ja puolessa päivässä, WAU!