Karhunkierros III (21.-25.6.00)

Kolmas kerta toden sanoo? Viime reissusta oli jo kovasti aikaa ja uusi vaellusintoinen kaveri oli tullut vuoden kuluessa tutuksi, joten ei kun metsään.

Kuusamoon siis taas, ajankohta taiten valittu juhannuksen seutu 2000. Kumpikaan kun ei ole juhlijatyyppiä, niin moinen aika on mitä mainioin sen puoleen olla mettässä. Tosin siellä viihtyy paljon muitakin eläviä, kuten tuli todettua.

Mutta. Tällä kertaa lähtöpaikaksi otettiin Hautajärvi. Autolla hurautettiin keskiviikkona allekirjoittaneen patologian tentinuusinnan jälkeen, jätettiin auto odottelemaan Rukan juurelle ja loikattiin bussin kyytiin, joka kierteli pitkin pikkuteitä päätyen lopulta oikeaan paikkaan opastuskeskuksen eteen.

Pakolliset pullakahvit piti juoda ja vilkaista keskuksen tarjontaa ja ei kun baanalle. Metsää, tietä, metsää, niittyä, tietä... alkumatka oli varsin vaihtelevaa ja "oikeaa" polkua sai vähän odotella. Viimein kuitenkin reitti poikkesi vimosen kerran metsätieltä ja päästiin itse asiaan. Aluksi tässäkin tosin oli hakkuuaukeaa, mutta varsin nätti järvimaisema. Kohta kuitenkin alkoi itse kansallispuistoalue ja kunnon metsä.

Pelkkää metsää ei matka ollut nytkään, välillä metsäsaarekkeita katkoivat suot, joiden yli päästiin kuivin jaloin pitkospuita pitkin. Muutaman kilometrin jälkeen tuli Oulankajoki vastaan ja samalla ensimmäinen taukopaikka, mukava laavu hienolla paikalla suvannon vieressä. Ja kahvi maistui hyvältä. Vauhtia oli jonkinverran arvioitu kilometritolppien avulla (joiden paikkoja välillä hieman kyseenalaistettiin) ja tulokseksi saatu neljä kilometriä tunnissa varsin tasaisesti. Aika sopiva vauhti tasamaalle, siinä ehtii vielä hyvin katsella, mihin on menossa ja hieman maisemiakin.

Joen vartta väljästi seuraillen etenimme seuraavaksi Rupakiven kohdalle, jota tosin ei tainnut tulla käytyä katsomassa ja koko murikka on vielä hieman hämärän peitossa. Tosin eräillä Kk-sivuilla näin kuvan siitä ja onhan se jännän näköinen kapistus. Vielä vähän matkaa ja seuraava laavu löytyi hieman polun sivusta valtavan kivenmurikan läheltä. Kovasti teki mieli kivuta kiven päälle, mutta järki voitti. Sen verran tuota korkeanpaikan kammoa, että olisi saatu odottaa pimeää, että olisin sieltä alas päässyt. Tai liukastumista.

Vielä emme kuitenkaan raskineet matkaa lopettaa, vaan jatkoimme Savinalammelle asti, jonne tulimme hämärän jo laskiessa. Mökillä oli jo tyttöporukka, joiden kanssa kolmehuoneiseen (2 + tupa) mökkiin hyvin sovimme. 

Toinen vaelluspäivä

Aamulla kävimme katsastamassa Oulangan kanjonin ja napsimassa taas kuvia. Melko mäkinen reitti ja hieman luikaskin paikoin. Ehjin nahoin kuitenkin selvittiin ja kiertotietä osattiin takaisin. Taattu tuuri tosin noiden omien reittien kanssa, taas oli kovasti jyrkempi polku kuin mennessä.

Tälle päivälle sattui melko pitkä päivämatka, tosin meillä oli valmius olla teltassa yötä, jos ei Ansakämpälle asti jakseta. Vesikuuron jälkeen lähdimme kuitenkin menemään sadevaatteet päällä. Taivalkönkäälle matka taittui rivakasti avonaisessa metsässä leveää polkua. Mökillä pysähdyimme hetkeksi ja jatkoimme taas matkaa. Viime kerran jälkeen oli reittiä hieman muutettu, uusi riippusilta oikaisi hieman matkaa. Vähän matkan päässä reitti meni kahtaalle ja tietysti kiersimme vaikeamman (oikean) kautta. Pätkä kävi lenkin alhaalla ja nousi takaisin ylös, missä toinen reitti pysyi (syksyllä selvisi). Kuntoilun kannalta...

Ruokatauko pidettiin Runsulammella. Kai. Jotenkin muisti pätkii nyt. Joka tapauksessa matka kävi leirintäalueelle, jossa taasen munkkikahvit ja kilometri opastuskeskukselle ihmettelemään. Vettä taisimme sieltä ottaa ja melko nopeasti lähteä taas menemään kohti Kiutaköngästä.

Kerrankin tuli kierrettyä sitä pientä niemekettä, mikä siinä könkään vieressä menee ja seurattua koko nielun matka. Loppupäässä näkyi sitte tuo aikas hieno maisema. Takaisin polulle ja menox sano Annie Lennox.

Puolimatkan paikkeilla opastuskeskukselta Ansakämpälle on ihan kiva tulistelupaikka puron päässä joen rannassa, mutta tällä reissulla ei paikalla kovin viihdytty. Itikat oli kimpussa heti, kun tossut seisahtui, mutta hetki kuitenkin hengähdettiin.

Ansakämpällä oli hiljaista. Itikoitten ininää lukuunottamatta. Melko monta tuli listittyä jo muutenkin raadoista mustaan ikkunaan, mutta eipä määrä juuri vähentynyt. Savustusyritys ei tuottanut sen kummempaa tulosta ja edellinen yö samaisessa mökissä sai aivosolut hyrräämään. Viritettiin sitten sisäteltta petien väliin köyden ja varahihnojen avulla ja niinpä saatiin viettää pistämätön yö ihmettelevien itikoiden inistessä kankaan toisella puolella. Kuvakin virityksestä aamulla otettiin, mutta eihän se tietenkään onnistunut.

Aamusella oltiin polulla jo varmaankin kymmeneen mennessä ja päivän tavoitteena oli Siilastupa Jyrävän kupeessa. Matkaa oli taas, osittain jopa ennen käymätöntä. Aamukahvit juotiin oikeastaan vasta siinä kummalla paikalla, missä on niitä puita pitkin poikin. Jussinkämpällä keiteltiin sitten puurot, mutta jokivarressa tuli kuitenkin joku ihme voimattomuuskohtaus ja saatiin kaivaa leivät esille. Taidettiin siinä kodan kohdallakin jotain syödä. Mutta näköjään niin voi käydä ja tuolloin kävi. Mutta matkaan päästiin pikku tankkauksen jälkeen.

Polku putosi haarautumisen jälkeen jyrkästi, tosin portaita, ja matkaa taitettiin pitkospuita pitkät pätkät. Venelossi toimi hyvin, kun saatiin ensin muutama litra vettä vähemmäksi ja toisella puolella edellinen alastulo otettiin takaisin. Näkymät olivat välillä kohtuulliset, enimmäkseen kuitenkin kohina vain kuului, eikä itse jokea juurikaan nähnyt. Reittiä uusittiin paikoin, uusia pitkospuita oli jo tuotu paikalle, mutta ei vielä laitettu paikoilleen. Ja sieltähän se Siilastupakin löytyi.

Paikalla oli jo perhe ja kohta mökille tuli myös tyttöporukka. Tuumailimme mökin portailla aikamme ja taisimme siinä ruokaakin laittaa ja lopulta päätimme, ettei mökissä kohta kummoisesti tilaa tai rauhaa ole. Koska mukana oli teltta, päätimme käyttää sitä ja siirtyä lähellä olevan kansallispuiston rajan yli ja leiriytyä. Niinpä sitten marssimme Juumasta tulevan reitin ja käyttämämme risteykseen ja pystytimme teltan parhaalle mahdolliselle paikalle, keskelle varsin levittäytynyttä polun haarakohtaa pienen nyppylän päälle. Ei ainakaan kukaan vahingossa kävele teltan naruihin. Juuri kun ulkoteltta oli ulkona pussista, alkoi vettä sataa ja pisti pystytykseen vauhtia. Melko kuivana selvittiin...

Aamulla oli taas selkeää ja telttaa saatiin kuivateltua mukavasti. Kävimme kokkailemassa aamupalaa Myllytuvalla ja lähdimme kohti Porontimajokea. Siellä lätynpaistoyritykset epäonnistuivat surkeasti ja matka jatkui ilman makuelämystä. Kuikkalampien viereltä reittiä oli hieman muutettu. Aiempi vielä pidemmälle tietä pitkin vedetty reitti oli käännetty maastoon. Taivas alkoi näyttää kovin tummalta ja päätimme pysähtyä hetkeksi laavulle, joka nyt oli reitiltä hieman sivussa, mutta paikoillaan tien vieressä. Ja niinpä kohta satoi.

Pitelimme sadetta sen aikaa, mitä sitä nyt tuli ja läksimme matkaan. Päivä alkoi olla jo pitkällä ja vielä oli matkaa ja mäkiä edessä. Pätkä Konttaiselle meni nopeasti uutta reittiä ihmetellessä ja niin oli odotettu mäki vastassa. Ylös päästiin reippaasti vielä ja maisemat oli entisenlaiset. Uutta reittiä ei kovin hyvin näkynyt, mutta eipä kyllä vanhankaan pitkospuita enää. Hyvä ettei tullut vanhasta muistista talsittua, olisi voinut tulla suon ylitys.

Matka alas Konttaiselta ei ollut ihan niin paha, kuin mielessä oli, mutta aivan riittävä. Uusi yllätys oli kohta tien ylityksen jälkeen; seuraava nousu oli jos kohta kovempi kuin ensimmäinen. Matkaa laavulle Suolammen rantaan ei onneksi ollut paljon ja pääsimme hieman huokaisemaan. Hieman huilausta ja eiku menoksi. Valtavaara houkutti.

Pari nousua ja kovaa laskua myöhemmin nousimme Valtavaaralle ja maasto alkoi tuntumaan oikeasti korkealta. Paljaalla laella tuuli tuntui ja maisemia saattoi katsella niin, että melkein huimasi. Tauko paikalla, taas. Maisemakuvia joka suuntaan, vieraskirjan lukua, puunhakupaikan sijainnin naureskelua ja eteenpäin. Aurinko alkoi jo laskea, eikä varmaan olisi huipulla ihan alas asti mennytkään, mutta eipä tullut tilannetta seurattua.

Vielä muutama mäki ja Rukan rinteellä rapiat 400 porrasta ja viimeinen alamäki. Hotellityömaa pisti melkoisena kontrastina silmään. Auto oli säilynyt paikoillaan ja pääsimme suuntaamaan kotiin päin. Kello taisi olla pitkällä aamuyön puolella lähtiessä ja perillä Oulussa se oli jotain viisi.

Reissuun käytettiin oikeastaan neljä päivää. Lähtöpäivänä keskiviikkona Oulusta lähdettiin puolen päivän maissa ja Rukalta lähdettiin kahden tai kolmen seudulla kohti Hautajärveä. Ensimmäisenä iltana kävelyä tuli kartan mukaan 15 km. Siis noin neljä tuntia. Toisena päivänä matkaa oli 19 km, kolmantena noin 24 km ja viimeisenä n 23 km. Meidän kunnolle ihan sopivia matkoja. Loppumatkasta ei oikeastaan ole kauheasti vaihtoehtoja. Porontimajoen jälkeen ei ole mökkejä (jää n 16 km), mutta laavuja pari, kota ja tilaa lyödä teltta pystyyn. Aluehan on normaalia metsää.

Takaisin Vaellussivuille