Ensimmäisen vaellusreissuni tein Juhan kanssa joskus 1993 tai -94 heinäkuussa. Matka Haapavedeltä Kuusamoon taitettiin hienolla asuntoautolla (mustarekkarinen paloautonpunainen pakusta muunnettu mersu). Varustus oli vähän sitä ja tätä, nyt katsoessa oli ilmestys vallan melkoinen. Reppu oli pieni ja niinpä vähän kaikkea roikkui ulkopuolella.
Yöksi mentiin Viipuksen leirintäalueelle ja aamulla loikattiin bussiin. Reissu oli päätetty aloittaa Ristikallion tienhaarasta. Alkumatka oli varsin jännittävää, oltiinhan sitä ensimmäistä kertaa kunnolla metsässä ja kaukana kotoa. Vauhti oli kova, Ristikalliosta ei juuri jäänyt mielikuvia, muutama valosellainen sentään. Mökin ohi jatkettiin suoraan, siellä oli muistaakseni jonkin verran väkeä.
Puikkokämpällä pidimme ruokatauon, paikka oli tosi hieno. Enäänpä ei sitten ollut pitkästi ensimmäiselle odotetulle paikalle, Taivalkönkäälle. Kosken pauhu oli melkoinen pikku joen ja järven rannalla kasvaneille. Siinä sitä ihmeteltiin veden voimaa ja melkeinpä huimasi vesimassojen virtaus. Riippusilloistakin selvittiin hienosti, vaikka vähän arvelutti aluksi. Kämpällä oli jonkin verran väkeä, mutta muistaakseni kävimme kuittaamassa vieraskirjan, ennenkuin jatkoimme joen yli. Täällä kuvasimme varsin ahkerasti, mutta joka kerran uudelleen samassa paikassa filmiä palaa.
Taivalkönkään jälkeen reitti on varsin tasaista, osan matkaa ihan hiekkapolkua. Vauhti oli varmasti sen mukainen, kuvia ei ainakaan ole pätkältä kovinkaan siunaantunut. Taukoja pidimme pyöräreissuilta omittuun tapaan melko usein, missään keskinopeusjahdissa ei sentään oltu. Opastuskeskus oli seuraava varsinainen etappi. Muistan meidän kulkeneen matkan leirintäalueelta opastuskeskukselle tietä pitkin, kun emme huomanneet reitin kulkevan metsässä. Keskuskella kävimme vilkaisemassa sisätilat melko pikaisesti ja jatkoimme matkaa. Rakennusta kiertäessämme huomasimme poron lekottelevan varastorakennuksen kuistilla varjossa. Hyvän paikan oli löytänyt.
Keskuksesta Kiutakönkäälle polku oli taas helppoa kulkea. Kiutaköngästä
ihmettelimme tovin ja jatkoimme kohti Ansakämppää, koska ilta alkoi jo
hämärtää. Joku kumma ajoi vaan eteenpäin, myöhemmin ei tuollaiset
päivämatkat ole tulleet mieleen vaan kulkeminen on paljon enemmän maisemien
ja luonnon rauhallisuuden ihmettelemistä. Polku kulki hyvän matkaa korkealla
joen yläpuolella ja tarjosi hienoja maisemia polttaa lisää filmiä.
Ansakämpällä vietimme varsin huonosti nukutun yön toista miljoonan itikan kanssa. Ainoa vaihtoehto (mieleen tullut) oli mennä umpimykkyrään makuupussiin piiloon. Ja kuumahan siinä tuli. Eikä silloin unta saa. Onneksi yö oli lyhyt. Kolmannella reissulla täällä osasimme ottaa asian hieman toisin...
Aamulla kiipesimme kaikki 64 porrasta takaisin polulle ja lähdimme kohti
Jussinkämppää. Puolivälin nuotiopaikalla ihmettelimme puutäyteistä
puroa, jolle selitys löytyi polun varresta hieman etäänpää. Ennen
Jussinkämppää oli luvattuja pitkospuita, joita pitkin oli nopea talsia
menemään. Ilmat suosivat kulkuamme, vettä ei tullut, eikä ollut liian
kuuma. Mökin ohi porhallettiin varmaan melkoista vauhtia ja aina Kitkajoen
varteen saakka, koska väliltä ei kuvia ole. Jokivarressa laitoimme taas
ruokaa ja ihmettelimme laavuilla kuljeskelevia poroja.
Juumassa joimme munkkikahvit ja ostimme limunaatia (minkähän ihmeen takia?) ja ylitimme jälleen riippusillan. Juuman jälkeen reitti olikin tavallista metsää, eikä sikäli tarjonnut maisemallisesti mitään kummallista. Juuman ja Porontimajoen välillä kokkasimme makarooneja ja huomasimme ketsupin puuttuvan matkasta. Porontimajoella oli sen verran väentungosta, useita hopeanvärisiä telttoja, että jatkoimme (allekirjottaneen vaatimuksesta) matkaa, vaikka ilta oli jo hämärtymään päin. Juha olisi kyllä voinut jäädä yöksi, olihan telttaa raahattu mukana.
Mutta, matka jatkui. Jonkinlaiset maisematkin välillä avautuivat, joskin hakkuuaukealta. Pitkät pätkät soratietä ei oikein vaellukselta tuntunut (nythän reittiä on hieman muutettu), mutta kiipeäminen Konttaiselle tuntui taas jossain. Varsinkin, kun matkaa oli takana jo melkoisesti samalle päivälle ja vielä muutama kilometri edessäkin. Maisemat huipulta kuitenkin palkitsivat, vaikka hämärää jo olikin. Mietimme Rukalle asti jatkamista, mutta siirtyminen sieltä leirintäalueelle olisi ollut vaikeaa keskellä yötä, joten käppäilimme tietä pitkin lopun matkaa autoon nukkumaan. Lieneekö alueen pitäjä uskonut seuraavana aamuna meidän reittiä kiertäneen, kun jo kahden päivän päästä olimme takaisin...
Reissu oli siis ensimmäinen ja paljon korjattavaa tuli mieleen. Ensinnäkin
kiire pois. Tai no, voihan sitä käydä ennätyksiäkin tekemässä, mutta
vaellus ja juokseminen on kaksi eri asiaa. Toisekseen ravintohuolto oli
vähän sitä sun tätä. Siinä suhteessa on parannusta tullutkin.
Varustelistaa en kyllä enää muista, mutta ei sitä toisaalta kovin paljon
ole voinut olla, kun melko pienellä repulla olin liikkeellä. Seuraavalla
reissulla olikin sitten jo nykyinen rinkka, joka on tarjonnut mukavan
yllätyksen kestävyytensä ja toimivuutensa puolesta.
Takaisin Vaellussivulle