Guggenheim on kuin sitkeä kaupustelija. Ensin se yrittää: ”Tarjous on voimassa vain tänään!” (Guggenheimin tapauksessa muutaman viikon.) Ei onnistu, ostaja haluaa miettiä rauhassa. Sitten uusi yritys: ”Jos ette hyväksy sopimusta, menemme muualle. Meillä on kyllä ottajia!” Ei onnistu sittenkään. Pelote ei toimi.

Lopulta ostajaehdokas hylkää tarjouksen, sillä se on hänen kannaltaan surkean huono. Röyhkeää rahastusta. Mutta kaupustelija ei luovuta. Vaikka ottajia piti mukamas olla muualla pilvin pimein, ei niitä olekaan. Kaupustelija ei jätä rauhaan, vaan lähtee seuraamaan kannoilla, ja jatkaa tyrkyttämistä.

Kuten Hesarin verkkosivuilta tänään (3.5.) saimme lukea, Guggenheim jatkaa taistelua – helsinkiläisten ja suomalaisten verorahoista. Sitaatti verkkosivuilta:

"Olen yllättynyt ja pettynyt ja valmis jatkamaan taistelua", Armstrong sanoi.
"Jos kaupunginjohtaja Jussi Pajunen haluaa odottaa syksyn kunnallisvaaleja ja yrittää uudelleen, se sopii minulle ja uskoisin, että hallituksemmekin on valmis odottamaan", Armstrong kertoi HS:n haastattelussa New Yorkissa.

Sillä lailla, Jussi Pajunen! Äänestäjät, pitäkää varanne – kirjaimellisesti.

Helsingin Sanomien jyrkkä alamäki on ollut surullista seurattavaa. Kun viikon antia vertaa Suomen Kuvalehteen, HS häviää jo mennen tullen. Kulunut viikko on ollut virkistävä poikkeus. Muutama päivä sitten HS uutisoi näyttävästi kirjaa, jota väitetään Björn Wahlroosin kirjoittamaksi. Melkein heti perään se julkaisi Timo Harakan laatiman kirja-arvostelun. Yhtä hyvää, havainnollista sekä huolellisesti perusteltua arvostelua ei usein näe. Mainiota, Timo Harakka!

Tänään, perjantaina 20.4., Suomen Kuvalehti – jota julkaisee Otavamedia – vyörytti sivuilleen kehuskelunsa Wahlroosin nimellä julkaistusta kirjasta – jonka kustantaja on Otava. Silmäilin, en viitsinyt lukea. SK:n edellinen numero ilmestyi kaksi viikkoa sitten, joten nyt, kaksoisnumeron jälkeen, lehdeltä olisi odottanut monipuolisempaa antia. Lukija, jota Wahlroosin nimellä markkinoitu kallis, mutta tasoltaan heikko teos ei kiinnosta, joutui valitettavasti pettymään.

Ohessa linkki Timo Harakan laatimaan kirja-arvosteluun. Lukeminen kannattaa aloittaa viidenneksi viimeisestä kappaleesta, joka alkaa sanoilla: ”Wahlroos sanoo kirjoittaneensa englanniksi, koska... ”

http:// hs.fi/kirjat/artikkeli/Wahlroosin+valikoiva+historia/HS20120417SI1KU01nke /

Olen kuullut ja lukenut, miten ”neuvolatädit” kohtelevat miehiä, mikäli heitä joskus lastenneuvolaan eksyy. Yleensähän siellä käy vain äitejä, mutta joskus on joukon jatkona isäkin. Isät ovat ”neuvolatädeille” pelkkää ilmaa. ”Täti” puhuu heidän ohitseen, ikään kuin heitä ei olisikaan, ja kohdistaa sanansa äidille. Kaukaa viisas isä osaa vältellä neuvolaa kuin ruttoa, vaikka muuten osallistuisi lapsenhoitoon enemmän kuin mielellään.

Lapseni kasvoi ja kehittyi erinomaisesti, joten eipä ollut neuvolatädillä sen suhteen moitteen sijaa. Mutta sellaistahan löytyy, jos niin halutaan. Neuvolatäti kysyi: ”Valmistatko päivittäin kaksi lämmintä ateriaa?” Tyhmyyttäni vastasin, että en: yhden vain. (Pakkokos sapuskan on aina olla hellan ääressä väkerrettyä, ajattelin.)

Seurasi perusteellinen moitesaarna: ellei lapsi saa kahta lämmintä ateriaa jok' ikinen päivä, hänestä tulee vähintäänkin häiriintynyt, ja rikollinen ja syrjäytynyt ja luusereiden luuseri. Nyt minulla olisi tilaisuus pelastaa hänen elämänsä – väkertämällä hellan ääressä kaksi lämmintä ateriaa päivittäin – eikä yhtäkään saa jättää väliin!

Kesällä kerran vierailimme maalla lapsen mummolassa. Istuimme kahvipöydässä, ja mukana oli iäkäs, naimaton täti-ihminen Ilmi (nimi muutettu). Hän oli tehnyt elämänuransa hoitoalalla, ja oli ehtinyt viettää jo hyvän tovin vanhuuseläkkeellä. Ilmillä oli tapana puhua kaikista silkkaa pahaa, ja niin hän teki tälläkin kertaa.

Hän kävi läpi kaikki tuttavat, yhden kerrallaan, ja jokaisesta riitti moitittavaa. Etenkin eräs nuori maatalon emäntä jäi mieleeni, vaikka itse en häntä tuntenut. Emäntä pääsi liian helpolla! Olipa tuo ”syntinen” hankkinut ajokortin – ja autonkin – jolla ajeli kylillä, kun olisi pitänyt olla kotona hellan ääressä!

Ilmi äkkäsi minut, joka istui hänen vieressään. Hän kysäisi kuin ohimennen, olenko hyvä ruoanlaittaja, ja valmistanko ahkerasti lämpimiä aterioita. Tässä olisi ollut miettimisen paikka, mutta pahaa aavistamatta vastasin rehellisesti, että en ole niittänyt mainetta kokkaustaidoillani. Teen ruokia, jotka valmistuvat helposti: sapuska liedelle hautumaan, ja välillä käyn vähän sekoittamassa.

Siitä seurasi ponteva ryöpytys: kaksi lämmintä ateriaa päivässä, huolellisesti väkerrettyinä! Ja muista, että kun mies tulee töistä kotiin, hänelle pitää olla lämmin ruoka katettuna. Ryöpytystä jatkui, kuuntelin puolella korvalla. Miehet hiippailivat omille teilleen, ja anoppini myös. Jäin pitämään Ilmille seuraa, sillä muuten syntilistani olisi pidentynyt: kaiken muun lisäksi koppava! Olinhan nyt Ilmin ”listalla”, kun hän kiertäisi kylän kahvipöytiä moittimassa kaikkia kenet tunsi.

Ilmin puhetulva ei laantunut. Väliin häneltä pääsi lipsahdus: hän totesi, että ihmisillä on ruoanlaiton suhteen taitoja tai sitten ei. Jotkut kokkaavat suussasulavia herkkuja, jotka onnistuvat aina, ja toisilta syntyy vain keskinkertaisia keitoksia. Ilmi huomasi erheensä. Hän kiiruhti korjaamaan, että vaikka olisi taloustöissä tumpelo, pitää uutterasti opetella, ja opettelemalla oppii. Pääasiahan on, että pysyttelee siellä missä pitääkin: hellan ääressä.

Kun olin lapsi, eräs sukulaisnainen muisti aina neuvoa: ”Jää sinä isona vanhaksipiiaksi, pääset paljon helpommalla!” Vaan enpä jäänytkään. Elelin avoliitossa, ja tulin äidiksi 32-vuotiaana. En ole valintaani katunut, vaikka kieltämättä sukulaisnaisen neuvossa on vinha perä.

Naistenklinikalla lapsi tuotiin yöllä imetettäväksi. Yritin toki parhaani, ja sitten yövuorossa ollut lastenhoitaja kävi noutamassa vauvan. Hetken päästä hän säntäsi topakkana takaisin: hän oli punninnut vauvan ennen ja jälkeen imetyksen, eikä paino ollut noussut montakaan grammaa.

Lastenhoitaja kutsui minut huoneeseensa, ja ryhtyi kiusaamaan... siis ”opettamaan”. Sitä jatkui tunnista toiseen, ja aina välillä lastenhoitaja punnitsi vauvan. Tuloksena ei ollut lapsen painon nousua, mutta sen sijaan äiti väsyi ja lopulta itki – mutta kiusaaminen vain jatkui. Sitä olisi jatkunut varmaan aamuun asti, mutta neljän maissa tuore äiti heittäytyi itsekkääksi: hän sanoi, että menee nukkumaan, ja lähti myös. Tietysti hän sai kuulla, että on itsekäs.

Aamulla naamani oli itkusta turvoksissa. Hoitajat kysyivät, miksi olen itkenyt. Kerroin, mitä yöllä oli tapahtunut. Sain kuulla, että sama lastenhoitaja on itkettänyt monia muitakin, ja että hän on itse vanhapiika, mutta ”tietää” kaiken imettämisestä.

Elämä jatkui. Pienokainen sai ruokaa pullosta. Hän kasvoi ja kehittyi hyvin, eikä ole ollut eläissään montakaan päivää sairaana. Vesirokkokin meni lievänä ohi kahdessa päivässä, kun monilla muilla se kesti kaksi viikkoa. Hän on ollut terveyden perikuva, joten väitteet, että pulloruokinta muka pilaa lapsen, ovat silkkaa potastaa.

Vanhempi sukulaisnainen tuli kyläilemään. Hänen mielestään tein lapsenhoidossa muka kaiken väärin, enkä kerrassaan mitään oikein. Ei kannattanut yrittää sanoa vastaan – siitä sukulaisnainen olisi saanut vain lisää vettä myllyynsä. Kuuntelin sättimistä ja mollaamista, ja yritin pysyä tyynenä. Lopulta parahdin: ”Kun en kerran osaa lasta hoitaa, pitää varmaan antaa se pois!” Se auttoi, vähäksi aikaa.

Lapsi meni tarhaan kymmenen kuukauden iässä, ja oppi samantien kävelemään. Siellä häntä rakastettiin, ja hänestä välitettiin. Hän oppi olemaan ryhmän jäsen. Elämässä tarvitaan sosiaalisia taitoja, ja missäpä muualla niitä oppii kuin toisten seurassa.

Otinko joskus omaa lomaa ilman perhettä? Siihen en ota tässä kantaa. Mutta sanonpa vain, että muutamien täti-ihmisten läsnä ollessa pitää pitää suunsa supussa. Se nimittäin on synneistä suurimpia, että perheenäiti lataa akkujaan jossain muualla, kun lasta hoitaa kotona hänen isänsä.

22.3.2012
Byrokraattia vai suomea?

Saimme vuosikymmeniä arvuutella, miten mikäkin sukunimi taivutetaan: Lonkan vai Longan, Ranton vai Rannon? Jälkimmäiset vaihtoehdot ovat oikeaa suomea, sillä sukunimiä Lonkka tai Rantto ei ole. Sukunimen haltijalla oli asiassa määräysvalta, jota mediakin totteli. Vihdoin viimein saimme ohjeistuksen, mutta kauan se antoi itseään odottaa:

http://kaino.kotus.fi/sukunimientaivutus/

Uutisissa puhutaan jatkuvalla syötöllä boonuksista. Sana on yleinen ja merkitykseltään tunnettu, mutta tiettävästi mikään media ei uskalla kirjoittaa sitä kahdella oolla. Kas, kun Kielitoimistolta ei ole saatu lupaa. Muita vierasperäisiä sanoja sen sijaan on suomalaistettu: foorumi, sampoo, samppanja, pitsa, taksi. Kukaan ei käytä sanaa ”forum”.

Poliitikot viljelevät koukeroista byrokraattikieltä, ikään kuin sanoma menisi pilalle siitä, että sen sanoo selkeällä suomen kielellä. Keskustelin aiheesta taannoin erään paikallisen demarivaikuttajan kanssa. Hän on itseäni muutaman vuoden vanhempi, 70-lukulaiseksi luonnehdittu. Hän sanoi selkokielelle ei: ”Se on populismia!”

Vaikuttaa siltä, että Helsingin demaripiirissäkin tarvittaisiin erillinen lupa puhua selkeää suomea. Sisäpiireissähän poliitikko tekee säväyksen puhumalla byrokraattia, mutta entä, jos pitääkin puhua tavalliselle kansalaiselle? Käännös byrokraatista suomeen ei niin vain onnistu.

Muutama päivä sitten Helsingin Sanomat kyseli helsinkiläisiltä valtuustoryhmien puheenjohtajilta, mitä asioita he haluavat painottaa kunnallisvaaleissa. Kaikki vastaukset olivat hyviä, mutta suomen kielen hallinnassa oli yllättävän isoja eroja. Osa vastauksista oli enemmän byrokraattia kuin suomea.

12.2.2012
Laki ja oikeus, kaksi eri asiaa

On uskomatonta, miten paljon sanoilla voidaan hämätä ja harhaanjohtaa. Ja että joillekin maksetaan sanoilla sumuttamisesta palkkaakin, ja vielä veronmaksajien piikkiin. Pahimpia ovat julkisen sektorin leipiin pesiytyneet juristit. Musta on valkoista, sillä pykälissä ei ole mainintaa, etteikö niin ole.

Muutama vuosi sitten Helsinki perusti yksikön nimeltä Oikeuspalvelut. Ketä se palvelee? Ainakin se on vaivojaan säästelemättä palvellut sosiaalijohtaja Paavo Voutilaista: miehen omavaltaiset kalustehankinnat ovatkin niin sanotusti laillisia, samoin kerjäläisprojektin kilpailuttamatta jättäminen.

http://fifi.voima.fi/blogikirjoitus/2011/syyskuu/kuparinen-rikki

Guggenheim-hankkeessa paistaa kauas, että Helsingin museojohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén pelaa omaan pussiinsa veronmaksajien piikkiin. G-K-S on kuitenkin jäävitön, mikäli Helsingin kaupungin Oikeuspalvelut -yksiköltä kysytään.

Entä miten Oikeuspalvelut palvelee tavallista kaupunkilaista? Vastaus: ei mitenkään, tai kaupunkilaisen vahingoksi. Näinkin voi käydä: Henkilö A oli asioinut veroviraston kanssa. Hän haki muutosta verottajan tekemään päätökseen. Kuinka ollakaan, asia siirtyi yksikölle nimeltä Helsingin kaupungin Oikeuspalvelut, ilman että A:lle kerrottiin tästä sanaakaan.

Suureksi hämmästyksekseen A sai myöhemmin sieltä kirjeen. Ennen avaamista A ei osannut mitenkään yhdistää kirjettä verottajaan, joka on valtion, ei kaupungin, virastoja. Mutta kirjeestä ilmeni, että Helsingin kaupungin Oikeuspalvelut oli tehnyt asiasta päätöksen, A:ta kuulematta, A:n vahingoksi.

Kirjeessä sanottiin, että päätöksestä saisi valittaa kaupunginhallitukselle. Piruuttaan A niin tekikin. Mutta kuten arvata saattaa, Oikeuspalvelut käytti kaupunginhallitusta pelkkänä kumileimasimena. Asia ”käsiteltiin” salassa. Näin varmistettiin, että se meni läpihuutojuttuna Oikeuspalvelujen esityksen mukaan. Hämäyksen vuoksi esityksessä ei puhuttu Oikeuspalveluista, vaan ”Kj:stä”, mitä se sitten lieneekään.

A valitti Lääninhallitukseen tavasta, jolla asia oli ”käsitelty”. Aikanaan tulikin vastaus – tosin Lääninhallitus oli lakkautettu ja tilalle perustettu Aluehallintovirasto. Sen mielestä Oikeuspalvelut on menetellyt pykälien mukaan, eikä muusta tarvitse välittää. Muuten: miksi sen yksikön nimi on Oikeuspalvelut? Mitä sana ”oikeus” nimessä ylipäänsä tekee?

12.1.2012
Euroopan amerikkalaisin maa

70-luvulla, opiskelijaporukassa, keskusteltiin ydinvoimasta. Eräs taistolaistyttö kuittasi: ”Ydinvoiman täytyy olla hyvä asia, sillä se on käytössä Neuvostoliitossa.” Muut nyökyttelivät, mutta jälkeenpäin, kun kyseinen tyttö ei ollut paikalla, häntä luonnehdittiin fanaattiseksi hupsuksi.

Tälläkin vuosikymmenellä meillä riittää fanaattisia hupsuja. Ihannevaltio vain on vaihtunut. Nykypäivän slogan kuuluu: ”Kaiken sen, mikä tulee Amerikasta, täytyy olla verrattoman ylivoimaista.” Siksipä esimerkiksi Suomen edellinen hallitus kyseli neuvoja amerikkalaiselta konsulttitoimistolta, kovaan hintaan tietysti, ja veronmaksajien piikkiin.

Suomea on luonnehdittu Euroopan amerikkalaisimmaksi maaksi. Tätä tukee se vauhti ja into, jolla julkista terveydenhuoltoa on ajettu alas. Köyhät rajataan terveydenhuollon ulkopuolelle, mutta amerikkalaiseen tapaan jokin hyväntekeväisyysjärjestö pystyttää muutaman kerran vuodessa tilapäisen klinikan, jonne joukko vapaaehtoisia lääkäreitä tulee töihin palkatta.

Guggenheim on amerikkalainen brändi, joten Helsinkiin kaavailtu galleria – jota harhaanjohtavasti kutsutaan museoksi – on tietenkin ilman muuta vertaansa vailla. Jokainen siihen sijoitettu euro tuo itsensä moninkertaisesti takaisin, mutta näin kannattavaa hanketta ei sovi rajata vain yksityisille sijoittajille. Veronmaksajien on päästävä osallisiksi tästä onnesta.

18.12.2011
Ilkeily ei paljon vaadi

Koulupoika: ”Kukka haisee hyvälle.” Opettaja (koko luokan kuullen): ”Kukka tuoksuu, mutta sinä poika haiset!”. Tämä tapahtui suomalaisessa pikkukaupungissa vuosikymmeniä sitten. Tapaus jäi elämään legendana, jota kerrottiin jälkipolvillekin. Ilkeyksien möläyttely oli yleinen ”kasvatus”-menetelmä. Opettajien sekä vanhempien omassa harkinnassa oli, mihin raja vedetään.

Armeijassa simputtaminen ”kuului asiaan” vuosikymmeniä, kunnes se lopulta kiellettiin lailla. Tämä tapahtui vasta melko äskettäin. Nykyisin puolustusvoimissa kannetaan huolta varusmiesten henkisestä hyvinvoinnista teemalla Kaveria ei jätetä. Monissa kouluissa periaatteeksi on otettu nollatoleranssi kiusaamiseen. Siihen puututaan heti, jos sitä vähänkään esiintyy.

Ilkeily ja simputtaminen ovat kuitenkin yhä voimissaan, suomalaisilla työpaikoilla. Keskinkertaisuus on valttia. Silloin sulautuu massaan ja säästyy selkään puukottamiselta. Paineensietokyvyn ihannointi on mennyt täysin överiksi. Jos joku ”ei kestä paineita”, hän on otollinen kohde ilkeilijöille. Kun on kerran päästy lyömään, lyödään aina vain.

Lahjakkaita, kalliisti koulutettuja työntekijöitä ajetaan työelämästä ulos oikein urakalla. Jäljelle jäävät ne, jotka mahtuvat muottiin: keskinkertaisuudet. Ilkeily ei paljon vaadi. Se onnistuu tyhmemmältäkin, ja keskinkertaiselta vielä paremmin. Kaveria ei jätetä -periaate olisi saatava käyttöön myös työelämässä. Onnistuukohan mitenkään?

28.11.2011
Elinikä nousee aina vain – niinhän?

Eläkeiän nostoa sekä eläkkeiden leikkauksia on perusteltu monenkirjavin selityksin, klisein, ja jopa suoranaisin valhein. Yksi ”parhaista” kuulemistani on tämä: ”Ikääntyvät ovat työelämän voimavara ja rikkaus.” Jokainen tietää, että työnantajat pyrkivät ensisijaisesti eroon juuri ikääntyvistä.

Toinen, yhtä pöljä, väite on, että suomalaisten elinikä nousisi loputtomiin. Ei nouse. Väitettä on perusteltu ”tutkimuksilla”. Niihin vetoamalla voidaan uskotella lähes mitä vain. Nykypäivänä, kun rahan valta jyllää yliopistoissakin, on vaikea uskoa, että yhtään puolueetonta tutkimusta olisi olemassakaan.

”Tutkimukset” kumoutuvat jo sillä, että katselee ympärilleen, ja tekee näkemästään havaintoja. Pääkaupunkiseudun lähiöissä miespuolinen väestö vähenee luonnollisen poistuman kautta, ja varsinainen buumi ajoittuu 60-vuotispäivän molemmille puolille. Naisen elimistö kestää alkoholia huonommin kuin miehen, joten hän alkoholisoituu petollisen nopeasti. Naisten ennenaikainen poistuma alkaa miehiä aiemmin, ja jakautuu aikajanalle tasaisemmin.

Köyhyys ja yksinäisyys lisääntyvät kiihtyvää vauhtia. Köyhällä ei ole varaa sosiaaliseen elämään, ja kun useamman kerran jää pois, kutsua ei enää tule. Yksinäisyys lyhentää ihmisen elinikää erittäin tehokkaasti. Köyhä syö ravintoköyhää, mutta lihottavaa ruokaa. Huono ravinto verottaa vireyttä, ja lihavuus tuo mukanaan vakavia sairauksia, kuten diabetesta, verenpainetautia sekä sydän- ja verisuonitauteja.

Kun ihminen tulee vanhaksi, häntä ei enää hoideta kunnallisessa vanhustenhuollossa, vaan huutokaupataan sille joka halvimmalla hoitaa. Mikäli pieniä, inhimillistä hoivaa tarjoavia yrityksiä enää on, ne häviävät hintakilpailussa ulkomaisille konserneille. Konsernit laajentavat markkinoitaan ostamalla pieniä yksityisiä toimijoita pois. Pidentääkö huutolaismeininki ihmisen elinikää? Tuskinpa.

Kuten kaikki tietävät, osalla sen sijaan on töitä liikaakin; kiirettä ja stressiä kaiken aikaa. Jatkuva stressi on ihmisen terveydelle erittäin vaarallista. Vaarallisempaa kuin tupakka, vaarallisempaa kuin alkoholi, vaarallisempaa kuin eläinperäiset rasvat. Stressistä kärsivä ei kuitenkaan voi mennä sanomaan, että nyt en jaksa, tarvitsen hetken lepoa. Silloin tulisi leimatuksi laiskaksi, ja pätkätyötä tekevän työura loppuisi siihen paikkaan.

Näinkin voi käydä – tarina on tosi. Mika (nimi on muutettu) oli hieman yli kolmekymppinen, ja täysillä mukana työelämässä. Hän sairasti colitis ulcerosaa (haavainen paksusuolen tulehdus), joka on varsin yleinen sairaus nuorilla aikuisilla. Mikan sairautta hoidettiin lääkkeillä, mutta lopulta ne eivät enää tehonneet. Ainoa mahdollisuus oli leikkaus. Mutta Mikalla ei ollut varaa irtautua töistään jäädäkseen sairaslomalle.

Lopulta Mika kiidätettiin puolikuolleena sairaalaan. Hänet leikattiin, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Mika kuoli vain 33-vuotiaana.

10.11.2011
Valelääkärit ja VR-strategia

Muutamia yksittäisiä valelääkäreitä, joilta puuttuu tutkinto, putkahtelee esille harvakseltaan, ja heistä nousee mediassa iso haloo. Vaativampia töitä he eivät tee, mutta sanovat päivää ja kirjoittavat reseptejä. Annostuksen he tarkistavat Pharmaca Fennicasta.

HUS:n (Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri) palveluksessa on erikoislääkärin tutkinnon suorittaneita, erikoislääkärin palkkaa nostavia, jotka hekin sanovat päivää ja kirjoittavat reseptejä. Jos eteen osuu särkylääkereseptiä vaativampi tehtävä, he sälyttävät sen muille. Potilaalle pallottelu lääkäriltä toiselle tulee kalliiksi: jokainen käynti maksaa lähes 30 euroa ynnä matkat.

Jos HUS:n kustannuksia halutaan järkevällä tavalla karsia, kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mitä kukakin erikoislääkäri oikeasti tekee, vai meneekö hyöty miinuksen puolelle. (Sellaistakin on nähty, että erikoislääkäri osaa lähinnä vain ilkeillä.) Monia tehtäviä voitaisiin siirtää erikoislääkäreiltä sairaanhoitajille. Asiointia puhelimitse ja sähköisesti tulisi lisätä.

Muuten: kenen etuja HUS:n valtuustossa ja hallituksessa istuvat poliitikot ajavat? Ruohonjuuren tasolta katsottuna näyttää kovasti siltä, että HUS noudattaa samaa strategiaa kuin VR: ajetaan palvelujen laatu alas, ja myydään koko roska sitten pois, pilkottuna ja pilkkahintaan.

22.10.2011
Virtuaalirahan verkkainen taivallus

Henkilölle A sattui lipsahdus. Tekevälle sattuu aina toisinaan. Kotivakuutus- sekä ajoneuvoverolasku olivat päätyneet paperipinkan alimmaisiksi, ja unohtuneet sinne. Viikon päästä A huomasi asian. Nyt juoksivat sakkokorot, ja pahimmassa tapauksessa tulisi hintava maksumuistutus. Suurituloiselle mokomalla ei olisi pätkänkään merkitystä, mutta pienillä tuloilla kituuttavaa se kirpaisee.

A olisi korjannut erheensä heti, mutta hän oli jo ehtinyt lyhentää Visa-laskuaan koko summalla, joka tililtä irtosi. Hän laski selviävänsä näin siihen asti, kunnes tilille tulee jälleen rahaa. Onneksi A:lla on ystävä, jolla ei ihan taskurahasta ole puutetta. Niinpä he sopivat, että B lainaa A:lle tarvittavan summan. B:llä ei ollut summaa sukanvarressa, joten tehtiin tilisiirto. B:n tili oli Nordeassa, A:n S-pankissa.

Sittenpä A ryhtyi tyytyväisenä toimeen: maksamaan erääntyneitä laskujaan. Mutta, mutta! B:n tekemää tilisiirtoa ei näkynyt. A painoi päivitysnäppäintä, eikä näkynyt sittenkään. B, joka seisoi siinä vieressä, arveli että ehkä rahat ovat menneet väärälle tilille. Tai sitten viipyvät siksi, että maksu menee toiseen pankkiin kuin mistä se lähti. A valvoi yli puoleen yöhön, ja toiveikkaana meni jälleen verkkopankkiin. Jospa maksu olisi kirjautunut tilille vuorokauden vaihduttua. Ei ollut.

Seuraavana päivänä ruokatunnin aikoihin A yritti jälleen. Sillä kertaa onnisti. A sai laskunsa maksettua, yhden ylimääräisen vuorokauden myöhässä. Ja kärsii nahoissaan, mikäli hänelle tämän yhden vuorokauden takia rapsahtaa maksumuistutus.

Pankit lainaavat asiakkailleen virtuaalirahaa: rahaa, jolla ei oikeasti ole katetta missään. Rahan lainaajilta tietenkin vaaditaan vakuuksia, mutta pankeilta itseltään ei. Niinpä tässä herää väkisinkin kysymys: koska raha on nykyään virtuaalista, miksei sellainen yksinkertainen asia kuin tilisiirto toimi reaaliajassa? B:n lainaamaa summaa, 150 euroa, tuskin kukaan on pistänyt kuoreen tai lippaaseen, ja kuljettanut fyysisesti toiseen paikkaan, jossa se on ollut perillä seuraavana päivänä.

14.9.2011
”Käytetään työllistettäviä”

Eräässä kunnassa oli vireillä hanke. Oli tehty selvityksiä, oltu yhteyksissä mahdollisiin rahoittajiin EU mukaan luettuna. Kerta toisensa perään oli todettu, että näinä ankeina aikoina rahoittajia ei löydy edes kiviä kääntelemällä. Tehän tiedätte: raha on kiven alla, ja kun käännetään kaikki kivet, jostain saattaa hyvällä tuurilla löytyä jokunen lantti. Mutta nyt: ei latin latia.

Hankkeessa oli kohteena luonnonkaunis paikka vanhoine rakennuksineen. Sinne kaavailtiin uutta elämyspuistoa oheispalveluineen. Kunnostus vaatisi vuosien työn, eikä ylläpitokaan olisi halpaa. Hanketta oli puitu monet kerrat monissa porukoissa, ja jälleen oli vuorossa yksi. Joukossa oli viisas mies, kunnallispoliitikko. Hän ehdotti: ”Käytetään työllistettäviä!”

Siis: käytetään. Niin on totuttu tekemään, on sitten lama tai nousukausi. Kun tukityöllistäminen vuosikymmeniä sitten keksittiin, se oli tarkoitettu väliaikaiseksi, ei pysyväksi toimintamalliksi. Ideana oli, että päästään vaikeiden aikojen yli: ihmiset pysyvät työelämässä kiinni, elättävät perheensä, ja nousukauden koittaessa pääsevät tavalliseen työhön tavallisin ehdoin.

Välillä näyttää epäilyttävästi siltä, että firmoja perustetaan ihan vain tukia lypsämään: aloitus-, investointi-, innovaatio-, vientitukia, ympäristö- sekä työllistämistukia. Mutta kyllä kunnatkin osaavat. Samaa ammattitaitoista henkilöä saatetaan käyttää lukemattomia kertoja. Välillä hän on työttömänä, ja palaa aina uudelleen hoitamaan samoja tehtäviä työllistämistuella.

Tukiaisrumba ruokkii byrokratiaa. TE-keskusten suojista putkahtelee osaamiskeskuksia (mikä sanahirviö). Paperinpyöritykseen käytetty raha on pois jostain muualta: esimerkiksi terveydenhuollosta, teiden ja ratojen kunnostuksesta, kouluilta ja kirjastoilta.

25.8.2011
365 kertaa Älä osta mitään -päivä

Älä osta mitään -päivää vietetään kerran vuodessa. Milloin? Tiedolla ei ole väliä, jos Älä osta mitään -päivä on karua todellisuutta 365 kertaa vuodessa.

Pienillä tuloilla kituuttava ei ole yksin. Kohtalotovereita tulee aina vain lisää ja lisää. Mutta se ei kyllä lohduta, päinvastoin. Suomi on ottanut valtavasti velkaa. Jotta velan maksusta selvittäisiin, maan talouden pitäisi kääntyä nousuun. Tavaran pitäisi käydä kaupaksi, ja jos kauppa ei käy, nousua ei tule. Älä osta mitään x 365 -kerho leviää ja laajenee kuin Elanto aikoinaan.

Köyhän ei kannata ostaa halpaa: rojua, rätei ja lumppui. Saadakseen parempaa joutuu säästämään: pistämään pienistä tuloista euroja sivuun. Mutta tavoite karkaa aina vain kauemmas, kun elinkustannukset nousevat, mutta tulot eivät. V'''tuskäyrä jatkaa nousuaan.

Ruokakaupassa ÄOM-kerholainen ei kauan vanhene. Lihat, leikkeleet, herkut ja karkit ovat kaikki pois laskuista. 70-luvulla vitsailtiin opiskelijoiden kesken: ylähuulta leivän päälle. Mutta 2000-luvulla keksittiin karppaus. Niinpä leipäkin joutaa pois. Purkkipapuja, tonnikalaa, munia ja kasviksia – reitti on suora ja selkeä. Mainoksia ei tarvitse kauan kuunnella, kun on jo ulkona.

Pakastin on kaupunkilaiselle turha kapistus. Rohjake kestää hyvällä onnella viisi vuotta, ja taas pitää kärrätä Sortti-asemalle hävitettäväksi ja raijata uusi tilalle. Se vie asunnosta neliömetrin lattia-alaa, ja kaupungissa neliöt ovat arvokkaita. Ja syö sähköä. Kaupunkilaisella ruokakauppa on kulman takana, joten pakasteita saa sieltä sen verran kuin kerralla tarvitsee. Marjat ja vihannekset ovat pakasteina vieläpä halvempia kuin kesällä tuoreina. Sienisadon voi kuivata sekä umpioida.

Vielä jokunen vuosi sitten hymähdeltiin vanhemmille sukulaisille, jotka huoneesta toiseen kulkiessaan sammuttelivat valoja perässään. Enää ei hymähdellä. Sähkökin on nykyisin ylellisyyttä. Paluu 50-luvulle näkyy tavoissa ja asenteissa. Mutta milloin kaupoissa aletaan myydä jälleen kapakalaa? Se on nimittäin yllättävän hyvää, ja säilyy ilman pakastimia.

8.8.2011
”Ostatko kaupasta luomua?”

Kuluneen kesän aikana koin epämiellyttävän yllätyksen. Kaksivuotinen sähkösopimukseni päättyy elokuun lopulla, ja siitä alkaen joudun pulittamaan sähköstä noin 50 prosenttia aiempaa enemmän. Siis puolikkaan enemmän kuin tähän asti. Moinen korotus kahdessa vuodessa on sikamainen, kun ottaa huomioon, että kyseessä on välttämättömyyshyödyke eikä mikään ylellisyys.

Kesäkuun lopussa minulle soitti naishenkilö, joka esittäytyi Fortumin myyjäksi ja kysyi, haluaisinko heiltä tarjouksen. Sanoin, että mikäpäs siinä. Pakkohan sähköä on käyttää, ja jos vaikka saisin hyvänkin tarjouksen, ajattelin. Nainen alkoi kysellä: minkä kokoinen asuntoni on, montako henkilöä siellä asuu, mitä sähkölaitteita on käytössä. Sitten seurasi omituinen kysymys: ”Ostatko ruokakaupasta luomua?”

Olisin voinut tokaista, että hittojako se sinulle kuuluu, ja Fortumille vielä vähemmän, mutta vastasin kiltisti, että toisinaan kyllä. Nainen ryhtyi kauppaamaan minulle ”luomusähköä”. Tuulivoimalla tuotettu sähkö olisi muita kalliimpaa, joten sanoin ei kiitos. Niinpä tarjous rajattiin vesivoimaan. Sähköni alkuperäksi kirjattaisiin vesivoima, vaikka itse asiassa Fortum tuottaa samaan verkkoon sähköä ydinvoimalla. Sitä ei vain myydä sillä nimellä.

Nainen tarjosi kaksivuotista sopimusta, ja löi pöytään valttiässän: ensimmäinen puoli vuotta kuukausimaksutta. Kysyin, paljonko kuukausimaksu on. Hän vastasi: ”3,99 euroa”. Totesin: ”Siis 4 euroa”, mihin toinen intti: ”Niin, mutta ensimmäinen puoli vuotta kuukausimaksutta”. Se ei tosiaankaan ilahduttanut, sillä entisessä sopimuksessa kuukausimaksua ei ole lainkaan. Nainen toisteli mantraansa: ”Ensimmäinen puoli vuotta kuukausimaksutta”. Ihan kuin en osaisi laskea, että keskiarvoksi tulee 3 euroa.

Vantaan Energialta olisin saanut HOK-Elannon jäsenenä bonusta, mutta ainoastaan sähköstä, en kuukausimaksusta, joka on 3,60 euroa. Vantaan Energia tuottaa sähkönsä kivihiilellä, mutta maksamalla ylimääräistä kuukausimaksua saisi ”raikasta tuulisähköä”. Siis puhdasta omaatuntoa rahaa vastaan. Nykypäivän anekauppaa.

Heinäkuun puolivälissä tuli kirjeitse tarjous nykyiseltä sähköyhtiöltä: kuukausimaksu ”vain” 2,50 euroa, ja kilowattitunnin hinta alempi kuin muilla. Harkinta-aikaa annettiin viikko. Hyväksyin tarjouksen, sillä se oli vähiten huono.

12.7.2011
Ilmainen neuvo medialle

Vielä 80-luvulla enemmistö toimittajista oli miehiä. Palkalla tuli toimeen, ja etuuksiin kuului muun muassa ammatillinen täydennyskoulutus. Nykyisin enemmistö on naisia, palkat kehnoja, ja työ rutiinien suorittamista minuuttiaikataululla. Kurjistumisen syynä on tahallinen liikakoulutus.

Media suoltaa toisarvoisia ”uutisia”. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa jokakesäiseen repertuaariin kuuluvat artikkelit siitä, miten Helsingissä kuseksitaan kaduilla ja puistoissa. Aivan kuin jokainen ei tietäisi sitä ennestään. Palstatila täyttyy kätevästi myös romanikerjäläisillä.

Kesällä ei paljon tapahdu, paitsi hukkumisia, ampumisia, ukkosmyrskyjä. Helsingissä meillä on lisäksi mattolaiturit, kerjäläiset, kuseksijat. Itseään arvostava kansalainen ratkaisee asian siten, että ei tilaa kesän ajaksi ainuttakaan ”uutis”-lehteä.

Ilmainen neuvo medialle: kerätkää talteen materiaalia ihan oikeista ongelmista, niiden taustoista sekä ratkaisumalleista. Kesän aikana aineistoa voi päivittää ja muokata artikkeleiksi.

30.6.2011
Hiekkaa kengissä

Kun asiakas kilpailuttaa pankkeja, talletuskorkojen osalta ei kannata päätään vaivata. Tavallisen sukankuluttajan käyttelytilille nimittäin ropsahtaa tammikuussa muutama kymmensenttinen. Se on ”korko” koko vuodelta. Palkinto siitä, että asiakas säilyttää rahojaan kyseisessä pankissa. Jos joku toinen saa toisesta pankista jonkin sentin enemmän, saakoon.

Sen sijaan kannattaa olla tarkkana, paljonko pankki kynii esimerkiksi nettitunnuksista. Jos toinen pankki laskuttaa niistä nolla euroa ja toinen 2,50 euroa, ero on vuodessa peräti 30 euroa. Siis satakertainen summa verrattuna talletuskorkoon. Nordea on hinnoitellut itsensä ulos, joten tiemme eroavat. Mutta koska olemme olleet kumppaneita yli 30 vuotta, lausun tässä muutaman sanan jäähyväisiksi.

Avasin tilin STS:ään (Suomen Työväen Säästöpankki) 70-luvun lopulla. Se vaihtoi nimensä STS-pankiksi. 90-luvun alun laman myötä se fuusioitui Kansallis-Osake-Pankkiin, jonka ikimuistoinen mainoslause kuului: ”Siellä aina ystävä.” KOP sulautui Yhdyspankkiin, josta tuli Merita, josta tuli Nordea. Nordeassa minulla ei olekaan ystävää. Miksei? Olenko kenties huono asiakas?

Omasta mielestäni en ole huono. Olen hoitanut raha-asiat säntillisesti, maksanut opinto- sekä asuntolainat viimeistä penniä myöten. Sittemmin en ole elänyt yli varojen ottamalla uutta velkaa. Velallisena olisin avain- tai ainakin kanta-asiakas, jota palkittaisiin etuuksilla. Velattomana kuulun Ö-luokkaan, jota sakotetaan viimeisen päälle.

Minunkin rahani kelpasivat, kun pankkeja tuettiin 90-luvulla verovaroista. Osaisivat olla edes kiitollisia, mutta mitä vielä! ”Nalle” Wahlroosin kuuluisimpia möläyksiä on, että kansalaiset ”tuovat pankkisaleihin hiekkaa kengissään”. Pankki ei tarvitse talletuksiamme, sillä raha, jota se ulos lainaa, on virtuaalirahaa.

16.6.2011
Hyvin menee – vai meneekö sittenkään

Hallitusneuvotteluja on käyty nyt jo kaksi kuukautta. Meille on luvattu, että juhannukseksi saamme valmista pässinlihaa. Neuvottelijat eivät kerro julkisuuteen muuta kuin: ”Hyvin menee.” Silloin tietää, että oikeasti ei ehkä menekään.

Koska vaalien voittajat, persut, pakoilevat vastuuta, hallitusta on kursittu kokoon sekalaisella porukalla. Siinä ovat mukana myös ne, jotka vaalien alla löivät Raamatulla päähän niin, että kannet repeilivät ja sivut irtoilivat. Ja tietenkin itseoikeutettu hallituspuolue Rkp.

Kokoonpanoa on kutsuttu leikillisesti nimellä ”sixpack”, mikä viittaa kaljoitteluun. Iloista meininkiä siis, ja Katainen hymyilee kuin jakoavain: ”Hyvin menee.” Kiertoteitä julkisuuteen tihkuu toisenlaista tietoa.

”Vaalien suurin häviäjä vihreät on hallitusneuvottelujen suurin voittaja”, väittää Helsingin Uutisten vastaava päätoimittaja A-P. Pietilä. Otsikko on verrattoman makaaberi: Suojellaan sielu, uhrataan työpaikat.

http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/58385-suojellaan-sielu-uhrataan-tyopaikat

Mitäpä noista työpaikoista, eihän niistä ole tähänkään asti ollut kovin suurta väliä (ainakaan vihreiden mielestä). Kunhan teollisuus on ajettu Suomessa alas, kaikki saavat elantonsa hallinnosta sekä palveluista. Sitten vasta hyvin meneekin.

11.6.2011
Polttava puheenaihe – ja miten se kuitataan

Lopetin Helsingin Sanomien tilauksen, koska se on täynnä höpönlöpöä. Kun lehti haastattelee vaikkapa Helsingin kaupungin virkamiestä, virkamies – tai hänen esimiehensä – saa sanella, mitä lehteen painetaan. Hyvänä esimerkkinä on sosiaalijohtaja Lauri Voutilainen, jota HS luonnehtii vilpittömäksi hyväntekijäksi. Googlesta löytyy toisenlaista tietoa.

Maailma on täynnä kaikenlaista typeryyttä, eikä sille mitään voi. Nykyisin en ihan vähästä hermostu. Mutta se, että toimittaja päästää haastateltavansa helpolla, ja suorastaan mielistelee, jaksaa suututtaa. Viimeinen pisara oli perjantain 10.6. Metro. Live-liitteen takasivulla oli apulaiskaupunginjohtaja Pekka Saurin (vihr.) haastattelu.

Toimittaja kysyy Saurilta ”polttavasta puheenaiheesta”, niin sanotusta positiivisesta syrjinnästä. Hän ei selvennä, mitä sillä tarkoitetaan. Helsingin kaupungin kyseessä ollen se tarkoittaa sitä, että jos samaa kaupungin työpaikkaa hakee helsinkiläinen sekä maahanmuuttaja, työhönottaja suosii maahanmuuttajaa. Mutta Sauri kääntää keskustelun aiheesta sivuun, ja toimittaja nyökyttelee.

Sen sijaan, että Sauri ottaisi kantaa henkilöstöpolitiikkaan, hän puhuukin kouluista: kun vaikeuksissa olevia kouluja tuetaan, ne pärjäävät muille. ”Politiikassa ja hyvinvointivaltiossahan on nimenomaan kyse heikkojen ja vahvojen välisen eron tasaamisesta.” Tällä sitaatilla koko ”polttava puheenaihe” (toimittajan käyttämä sanavalinta) onkin kuitattu.

Metroa julkaisee Sanoma Kaupunkilehdet. Se on samaa konsernia kuin Helsingin Sanomat.

15.5.2011
Äidinkielen ja kirjoitustaidon puolesta

Eräs vanha opettaja – siitä on yli kymmenen vuotta – on sanonut: ”Jos peruskoulun pulpettiin istutetaan suomenhevonen, ja kun se istuu siellä yhdeksän vuotta, sille annetaan peruskoulun päästötodistus.” Nyt – vasta nyt – on alettu mediassakin kiinnittää huomiota siihen, että peruskoulusta valmistuu tuhansittain kirjoitustaidottomia, eikä lukutaidossakaan ole kehumista.

Ongelma on taatusti tiedetty myös opetusministeriössä, mutta sille on viitattu kintaalla. Ja – mitä opetusministeriö on tehnyt? Vähentänyt äidinkielen tuntimääriä. Peruskoulussa jokaiselle opetetaan englantia, mikä on ihan hyvä asia. Sitä tarvitaan ulkomaille matkustettaessa, sekä tietysti tietokoneen käytössä.

Mutta – kuka oikeasti tarvitsee ruotsin kieltä siinä laajuudessa kuin sitä peruskoulussa opetetaan? Ani harva. Nämä harvat ovat olleet äänekkäästi mesoamassa, miten ruotsin kielestä on ollut heille itselleen hyötyä. Suurelle osalle riittää ruotsin kielestä, että osaa nämä: damer (vessojen ovissa), herrar, tack, nej tack, förlåt, var så god, för all del, det gör ingenting, bra.

Isäni kävi kuusi luokkaa kansakoulua, mutta kirjoitti erinomaista suomea. Nyt peruskoulussa opetellaan englantia sekä pakkoruotsia, mutta äidinkieltä ei osata. Tapasin äskettäin nelikymppisen varastomiehen, peruskoulun käyneen, jonka joka toinen repliikki kuului: ”Häh?” Eikä vastapuoli puhunut mitään munkkilatinaa, vaan selkeää suomea.

Äänestin eduskuntavaaleissa ehdokasta, joka ei kannata pakkoruotsia. Meniköhän ääneni hukkaan, sillä puolueestani meni viimeisenä läpi innokas pakkoruotsittaja. Persut valitsivat helpoimman tien – menivät oppositioon. Helsingin Sanomien mukaan suurin osa valituista kansanedustajista kannattaa pakkoruotsia.

Lapsissa ja nuorissa on maamme tulevaisuus. Miksi kiusata heitä pakkoruotsilla, jos jo englannin opettelu tuottaa vaikeuksia? Järki käteen, päättäjät!

19.4.2011
Jytkyn jytkyn

Jos Suomessa aikoo asua, on pakko sopeutua. Tämä koskee nyt erityisesti meitä ”vanhoja”. Nyt on pakko opetella hyväksymään, että kun avaa minkä tahansa tiedotusvälineen, sieltä näkyy Soinin pläsi. Maassa maan tavalla! Huumori on parasta lääkettä v....tukseen. Ja netistä lääkettä löytyy. Kuten tämä:

”Mulla meinas oksennus lentää ku Soini hehkutti että “tuli jytky!”. Ihan ku pikkupoika huutelis pöntöllä istuessaan väliaikatietoja mutsille.” (Kommenttina blogiin Focus on Fashion, 18.4.2011.) Ja tässä toinen makupala:

http://www.youtube.com/watch?v=IT06siITu0Q&feature=player_embedded#at=20

Nuorilla hyvin koulutetuilla aikuisilla tilanne on toinen. Jos täältä ei löydy töitä, onneksi muualta voi löytyä. Oma poikani – ainokaiseni – valmistuu insinööriksi tänä keväänä. Sen jälkeen hän käy armeijan. Insinöörien työtilanne Suomessa on surkea, mutta muualla Euroopassa, kuten erityisesti Saksassa, Itävallassa ja Hollannissa heistä on huutava pula.

Kansakoulussa 60-luvulla laulettiin: ”Laps' Suomen ällös vaihda pois sä maatas ihanaa.” Mutta jos täältä ei löydy nuorelle aikuiselle töitä, ei täällä niin kovin ihanaa ole. Ei tänne kannata jäädä mätänemään, jos tarjolla on satunnaisia pätkätöitä huonoilla työehdoilla, palkatonta ”harjoittelua” tai TE-keskusten rahoittamaa huuhaa-kurssitusta.

9.4.2011
”Kykypuolueen” rimanalitus

On ennustettu, että Persut saisivat Helsingissä kaksi paikkaa. Ainakin yhden paikan he vievät Kokoomukselta. Aiemmin on veikkailtu, että toinen paikka menisi demareilta, mutta tänään tulleen Helsingin Uutiset -lehden mukaan häviäjiä olisivatkin vihreät. Kotiini on tullut tähän mennessä kolmen puolueen vaalilehti: Vihreiden, SDP:n sekä Kokoomuksen. Jos näiden antia vertailee, Kokoomus häviää kaksi paikkaa, muut kaksi säilyttävät asemansa.

Pari viikkoa sitten ilmestyi Vihreiden vaalilehti. Se kosiskelee nuoria aikuisia, mutta ”Elli Eläkeläiselle” se tarjoaa vain rupuista peruseläkettä, jonka päälle Elli voisi paiskia töitä toimeentuloaan paikatakseen. Vihreiden ajatusmaailmaan ei mahdu, että osa eläkeläisistä on työkyvyttömyyseläkkeellä, eivätkä vanhuuseläkettä saavatkaan ole edes osittain työkykyisiä hamaan hautaan asti.

Viikko sitten, muutamia päiviä ennen kuin ennakkoäänestys alkoi, luukusta kolahti Helsingin demareiden vaalilehti. Sen sanoma on selkeä, eikä ulkoasukaan ole hassumpi. Kansikuvassa on kymmenen helsinkiläistä demarivaikuttajaa, ja jokaisella heistä kyltti, kuten ”oikeudenmukaisuus”, ”työ”, ”terveys”, ”kohtuus”. Siinä korostuu vaikutelma SDP:stä joukkoliikkeenä, joka puolustaa tavallisen kansalaisen oikeuksia.

Vasta tänään, kun ennakkoäänestys on ollut käynnissä jo neljättä päivää, saapui Kokoomuksen vaalilehti. 16-sivuinen painotuote on ahdettu täyteen pienen pienellä fontilla painettuja jorinoita, joita ei hullukaan jaksa lukea, ja jos edes yrittää, pikkuruisen kirjasinkoon tihrustamisesta saa vähintäänkin migreenin. Kaipa siinä on yritetty välittää sanomaa, että hyppäämällä Kokoomuksen kelkkaan pienituloinenkin pääsee ”matkustamaan”.

Kansi on ankeaakin ankeampi. Siinä on nuolia sinne tänne sekä tekstiä joka menee siksakkia. Iskulause on negaatio, se sisältää ei-sanan: ”Peruuttamalla ei pääse eteenpäin Helsingissäkään.” Voi tuota ”kykypuolueen” logiikkaa! Kun on ahtaassa paikassa, päästäkseen liikkeelle joutuu peruuttamaan. Viime talvena juutuin monesti kinokseen, ja jos olisin vain painanut kaasua ykkösvaihteella, pyörät olisivat kaivautuneet entistä syvemmälle. Peruuttamalla pääsin liikkeelle.

24.3.2011
Työoloissa paljon parannettavaa

Mikäli en ole täysin väärässä, SDP:n linjauksiin ei kuulu eläkeiän nostaminen ainakaan lähitulevaisuudessa. Sen sijaan työssä jaksaminen on tärkeä pointti. Työoloissa riittää paljon parannettavaa, ja vasta sitten kun tällä saralla on tehty riittävästi, on aika aloittaa keskustelu mahdollisesta eläkeiän nostosta.

Tässä järjestyksessä marssitaan, ja sen pitäisi olla selvää myös kaikille SDP:n vaaliehdokkaille. Helsingin vaalipiiriä edustava Osku Pajamäki löi ällikällä tänään (24.3.) Facebookissa: hän ilmoittaa kannattavansa eläkeiän nostoa. Kirjoitin hänen FB-sivulleen, että vaihda, Osku, puoluetta, kuulut oikeistopuolueeseen.

Eräs naispuolinen tuttuni, viisikymppinen, on kärsinyt selkäkivuista jo kymmenen vuotta. Hän tekee toimistotyötä, jossa kiire ja stressi ovat aina läsnä. Hän taisteli monta vuotta – välillä sairaslomia viettäen – jotta saisi korkeussäädöllä varustetun työpöydän sekä ergonomisesti paremman työtuolin. Lopulta asia järjestyi, ja sairaslomien tarve väheni. Mutta miten vähän työnantaja tätä ahkeraa, tunnollista naista arvostaakaan.

Toinen tuttuni, vasta kolmekymppinen mies, kärsii pahoista selkäkivuista. Hänkin joutuu välillä sairaslomille, kuten monet työtoverinsa. Aina vuoron perään joku on sairaana, ja muut tekevät hänenkin osuutensa. Kierre alkoi siitä, kun työntekijöistä lähes puolet irtisanottiin, vaikka työn määrä pysyi samana. Ihmisellä on vain yksi selkä, ja kun se kerran hajoaa, sitä ei saa entiselleen edes kalliilla hoidoilla. Ihminen ei ole kone.

Kolmas ihmetyksen aihe, ainakin itselleni, on se, että kun varttuneempi työntekijä jää työttömäksi, hänen arvonsa työmarkkinoilla on puhdas nolla. Kaikki se kokemus, jonka hän on vuosien mittaan hankkinut, nollautuu kertaheitolla. Olen lukenut Helsingin Sanomien yleisönosastosta, miten yli viisikymppinen, joka joutuu ensin ulkoistetuksi ja sitä kautta työttömäksi, ei kelpaa työnantajille, paitsi palkattomana ”harjoittelijana”.

Oma lukunsa on henkinen työsuojelu. Se on, valitettavasti, yhä edelleen lapsenkengissä. Työsuojeluihmisillä ei ole aikaa, taitoa, saati halua puuttua henkiseen väkivaltaan. Mitäpä sitä, kun palkka juoksee muutenkin. Eikä aikaa, taitoa, saati halua löydy esimiehiltäkään. Liian moni työura katkeaa ennen aikojaan henkisen pahoinvoinnin vuoksi. Liian moni joutuu pitkille sairaslomille.

Työuria on mahdollista ”pidentää” myös keskeltä – jos halua ja tahtoa löytyy.

10.3.2011
Rikkaiden marina ketuttaa

Ketuttaa, kun rikkaat jaksavat marista. Mediassa on jauhettu jo viikkoja yksityisestä pysäköinninvalvonnasta. Jos pysäköi väärin, saa 40 euron sakon. Se ei ole paljon. Sillä ei saa esimerkiksi ruokakaupasta mitään kummempaa. Köyhälle 40 euroa on toki paljon, mutta köyhät eivät omista autoa, tai jos jonkinlaisen kotteron omistavat, heillä ei ole varaa pysäköidä väärin.

Henkilöt, jotka omistavat 40.000 euron autoja, jaksavat marista yhdestä 40 euron sakosta, ja käyttää aikaa ja vaivaa sen selvittämiseen, pitääkö sakko maksaa vai voiko siitä laistaa. Alueet, joilla yksityistä pysäköinninvalvontaa on, on merkitty kyltein. Kylteissä kerrotaan ehdot, ja lopussa mainitaan, että pysäköimällä hyväksyt ehdot.

Ehdot on siis hyväksytty, mutta kun tulee pysäköintivirhemaksu, hyväksynnän voikin perua. Onkohan tuo nyt ihan reilua? Minusta se ei ole, mutta mikä minä olen sanomaan, sillä en ole varakas. Rikkailla on omat käsityksensä siitä, mikä on oikein ja kohtuullista. Toisten pihoille voi pysäköidä miten huvittaa, vaikka laillinen paikka löytyisi 50 metrin päästä.

28.2.2011
”Kyllähän me, mutta kun nuo muut!”

Tyhmintä, mitä poliitikon suusta voi kuulla, on: ”Kyllähän me, mutta kun nuo muut!” Se kertoo äänestäjien täydellisestä mitätöimisestä. Vieläkin huonommassa valossa lause näyttäytyy, jos se möläytetään vaalien alla.

Persut julkistivat äskettäin vaaliohjelmansa, jossa on paljon kauniita sanoja, ihan kuin muidenkin puolueiden vaaliohjelmissa. Vanhuksista tulee huolehtia, ja niin pois päin. Mitä olen lehdistä lukenut, vaaliohjelmassa ei puhuta halaistua sanaa eläkeläisiä kurittavasta taitetusta indeksistä.

Kun näen Timo Soinin televisiossa, en viitsi katsoa. Enkä viitsi myöskään kuunnella, paitsi puolella korvalla. Jos korvaan tarttuu jotain kiinnostavaa, silloin terästäydyn.

Kun Soinia haastateltiin persujen vaaliohjelmasta television uutislähetyksessä, häneltä kysyttiin: ”Eikö taitettu eläkeindeksi ole epäkohta, joka tulisi vihdoinkin poistaa?” Soini vastasi suunnilleen näin (sanatarkasti en muista): ”Kyllähän me, mutta kun nuo muut puolueet... ”

Soinin mukaan seksi kuuluu vain avioliitossa eläville, avioliitto vain heteroille, ja naisia ei saa kelpuuttaa papeiksi. Niin, ja abortti on kiellettävä. Soini kertoi äskettäin iltapäivälehdessä, miten häntä koulupoikana elähdytti kovasti, kun rinnakkaisluokalla ollut 14-vuotias lapsi synnytti lapsen. Siinä oli Soinin mukaan jotain suurta ja jaloa.

Mutta eläkeläisten ruoskiminen taitetulla indeksillä? Se nyt on epäkohdista pienimpiä, eikös vain? Ja, sitä paitsi: ”Kyllähän me, mutta kun nuo muut!”

23.2.2011
Asennevammaiset äänekkäinä internetissä

Naisilla on lupa äänestää, ajaa autoa sekä pukeutua avonaisiin asuihin. Siinä heille oikeuksia kerrakseen. Esimerkiksi papeiksi, presidentiksi, armeijan sekä liike-elämän huipulle heistä ei ole, sillä pätevyysvaatimuksiin kuuluu että on miespuolinen hetero.

Tällaiseen käsitykseen päätyy, jos on uskominen internetin ”keskusteluja”. Samat meuhkaajat siellä ovat äänessä, nimimerkkejä vaihdellen. Heillä ei ole muuta elämää kuin vihakirjoitusten syytäminen nettiin. Hyvänä esimerkkinä on Suomi24:

http://keskustelu.suomi24.fi/node/9682778

Karjalan prikaatin yliluutnantti, joka nimitteli 80 varusmiehen kuullen tasavallan presidenttiä ”kommunistinaiseksi, joka on toiminut Setassa”, on ilmiselvästi kadottanut harkintakykynsä, ja hänet on syytä siirtää sairaslomalle tervehtymään. Mutta joidenkin mielestä yliluutnantin käytös osoittaa esimerkillistä ”suoraselkäisyyttä”.

Eduskuntaan on tuppaamassa toinen toistaan suvaitsemattomampaa sakkia, joten äänestäjän kannattaa olla tarkkana. Haluammeko edustajiksemme joukon halla-aholaisia, jotka jaottelevat ihmisiä ”priimaan” ja ”sekundaan”? Viimeksi mainittuun kuuluvat tietysti muualta muuttaneet, mutta myös esimerkiksi homot ja feministit.

Tässä näyte Halla-ahon blogista (20.12.2006): "Raiskaukset tulevat joka tapauksessa lisääntymään. Koska näin ollen yhä useampi nainen tulee joka tapauksessa raiskatuksi, toivon hartaasti, että uhrinsa sattumanvaraisesti valitsevien saalistajien kynsiin jäisivät oikeat naisihmiset. Vihervasemmistolaiset maailmanparantajat ja heidän äänestäjänsä."

19.2.2011
Titanic

Vertaus Titaniciin on ikivanha: systeemi on törmäyskurssilla, ja matkustajia harmittaa eniten se, että tarjoilu ei pelaa. Selvähän se: matkustajan tehtävä ei ole vahtia edessä olevia jäävuoria ja kytätä tilaisuutta kiilata pelastusveneeseen ensimmäisenä.

Kun vanhaa, kulunutta vertausta käyttää leveänaamainen miespoliitikko, jonka nimi alkaa ässällä, ja kun siihen on ujutettu kirjainpari EU, niin siitä tuleekin ”soinismi”. Helsingin Sanomat täytti äskettäin kolme peräkkäistä sivua tällä ”ilmiöllä”.

Liisa Jaakonsaaren vertaus isosta vauvasta osui oikeaan. S-alkuisella isolla vauvalla ei ole oikeasti mitään uutta sanottavaa. Kun vauva jokeltelee, hän yrittää matkia muilta kuulemaansa puhetta. Vauva sanoo ”tää tää”, ja kuulijat ihastelevat.

5.2.2011
Sopuisan avioliiton salaisuus

Kun kaksi ihmistä pistää hynttyyt yhteen, ani harvoin käy niin, että he ovat tarkalleen yhtä fiksuja. Miksi joidenkin on niin kovin vaikea hyväksyä, että etevämpi osapuoli voi olla nainen? Ei kai se miehen arvoa mitenkään alenna, että hän on saanut puolisokseen sukkelalla järjenjuoksulla varustetun naisen?

Eräs tuttava meni naimisiin 1992. Häät olivat komeat, ja minutkin sinne kutsuttiin erään kerhon jäsenenä. Hääväki ihasteli toinen toisilleen: ”Heistä tulee varmaan onnellinen pari.” ”Ja sopuisa.” Ajattelin toista, mitä en tietenkään sanonut ääneen.

Juhlan loppupuolella kerhoomme kuuluva vanhempi rouva antoi morsiamelle elämänohjeen: ”Miehen pitää antaa luulla, että hän on teistä viisaampi – vaikkei olisikaan. Sillä tavoin säilyy sopu!” Olin äimän käkenä: kuulinko oikein? Muutkin rouvat yhtyivät ajatukseen, joten korvani eivät valehdelleet.

Kuten arvata saattaa, mainittu pari on eronnut jo aikoja sitten. Häissä uskoin, että avioliitto pysyy kasassa enintään kaksi vuotta, mutta se taisi kestää peräti seitsemän. Se, mikä piti liittoa kasassa, oli toisen osapuolen alistuminen. Naisia alistetaan tänäkin päivänä, myös Suomessa. Tasa-arvo on vain nimellistä.

27.1.2011
Myrkkyä ruoassa

Suomessa saa ihan laillisesti myydä myrkyllisiä elintarvikkeita, eikä pakkauksessa ole varoituksia kuten haitallisissa kemikaaleissa kuuluisi olla. Tupakka-askeissakin on varoitukset joita ei voi olla huomaamatta.

Jokainen osaa aavistaa, että light-limsat sisältävät keinotekoisia lisäaineita, mutta kukapa osaisi epäillä litran tölkkiin pakattua Valion marjakeittoa. Kun tölkissä lukee ”mansikkakeitto”, ”mustikkakeitto”, ja mitä keittoja niitä onkaan, kuluttaja luulee ostavansa ruokaa eikä myrkkyä.

Jos liikunta jää pakosta vähiin, kuten esimerkiksi nivelrikkopotilailla käy, painoa on yritettävä pitää kurissa tiukalla ruokavaliolla. Siinä tilanteessa marjakeitto, jossa lukee ”light, vain 10 kcal / 100 gr” on kuin taivaan lahja.

Ajan oloon vatsaan sattuu entistä enemmän. Ärhäkkä ripuli vaivaa. Matkoilla se jostain kumman syystä helpottaa. Kotioloissa ripuli äityy jälleen. Vesiripuli vie voimat, ja väsymyksestä versoo v...tus. Ripulipotilaan aamu alkaa usein lakanoiden vaihdolla, mutta siihenkin turtuu.

Potilas alkaa rampata lääkärillä. Tähystetään mahalaukku, tähystetään paksusuoli. Otetaan näytteitä. Ei mitään mukavaa eikä halpaa, ei itselle eikä yhteiskunnalle. Kirjoitetaan mahalääkereseptejä, Kela korvaa. Kunnes taistelutahto voittaa turtumuksen. Netistä löytyy kohtalotovereita: maha kipeä ja ruikulilla, väsymys painaa, ihokin näppylöillä. ASPARTAAMI.

Viattoman näköinen Valion marjakeittopakkaus onkin aspartaamipommi. Aspartaami syövyttää mahalaukkua ja suolistoa. Potilas, joka on popsinut nivelkipuihin särkylääkkeitä vuosia, on pannut vatsaoireensa lääkkeiden piikkiin. Mutta jätettyään marjakeitot ostamatta hänen vatsansa voi mainiosti, väsymys ei paina, iho ei kutise.

Aspartaami hajoaa elimistössä haitallisiksi yhdisteiksi, jotka heikentävät terveyttä monin eri tavoin. Googlaamalla löytyy paljon tietoa aspartaamin myrkyllisyydestä. Tässä linkki erääseen keskusteluun:

http://keskustelu.suomi24.fi/node/1087882

18.1.2011
Typeryksen sielunmaisema

Sain äskettäin yhdeltä typerykseltä kännykkääni tekstiviestinä solvauksia, ja niitä tuli useita peräperää. Pahoitin mieleni. Pari päivää ja yötä itkeskelin ja mietin, miksi minulle ei suotu elämäni eväiksi parempaa itsetuntoa. Silloin en joutuisi niin helposti kiusatuksi ja typerysten kynnysmatoksi.

Sain soitettua eräälle pitkäaikaiselle ystävälle. Hän tuli kylään. Kävimme hänen kanssaan tapausta läpi, alkaen siitä, miten ylipäänsä tulin joutuneeksi tuon typeryksen kynsiin. Sitten aloimme lukea kännykkääni tulleita solvauksia aina yhden kerrallaan, ja jokaisesta heittelimme herjaa.

Kunkin viestin pohjalta jompikumpi meistä lohkaisi mehevän herjan, jolle nauroimme makeasti. Toinen pani paremmaksi, ja hirnuimme vedet silmissä niin että mahaan sattui. Ystäväni kertoi tarinoita, jotka jollakin tavalla liittyivät aiheeseen, ja taas nauroimme.

Kun olimme nauraneet läpi typeryksen törkyviestit, ystäväni kehotti hävittämään ja unohtamaan ne. Se on hyvä neuvo, mutta olen ajatellut litteroida ne tietokoneelle, ennen kuin poistan kännykästä tilaa viemästä. Niistä hahmottuu suomalaisen typeryksen sielunmaisema kaikessa rumuudessaan.

17.1.2011
Kostajat

Hymy-lehden kulta-aikoina, 60- ja 70-luvuilla, sellainenkin julkkis kuin joku ”Kreivi” ponnahteli otsikoihin. Oliko hän joku laulaja tai mikä lie, ainakaan kovin merkittävä osaaja hän ei ollut. Mitään muuta hänestä ei ole jäänyt mieleen kuin se, että hän leuhki olevansa suuri naistenmies.

En usko, että hän oli todellisuudessa kovin kummoinen. Jos joku on oikeasti jossain hyvä, hänen ei tarvitse siitä metelöidä. ”Kreivillä” oli kova tunku päästä tuomaan itseään esille. Hymy-lehdeltä liikeni palstatilaa, kun parempiakaan julkkuja ei tuolloin ollut tyrkyllä.

Äskettäin tämä menneiden aikojen ”suuruus” pääsi jälleen lehteen. Se oli iltapäivälehti, jonka kansi osui silmään kaupan kassalla. Otsikon mukaan hän halusi KOSTAA naisille. Arvatenkin kostaminen oli ala-arvoista kohtelua: henkistä ja ehkä fyysistäkin väkivaltaa.

Naisen ei oikein sovi nauttia elämästä eikä varsinkaan seksistä. Jos uskaltaa niin tehdä, saa kuulla karkeuksia. Monissa maissa naiselle ”kostetaan” jo pikkutyttönä: tytön alapää silvotaan. Sen ansiosta seksi on naiselle silkkaa kidutusta, johon hänet pakolla alistetaan.

13.1.2011
Portugalilla on kaikki edellytykset nousuun

Portugalia on ”laulettu suohon”, josta se kuulemma ei hevillä nouse. Höpsistä! Portugali kyllä nousee ensimmäisten joukossa, kun Eurooppa alkaa päästä jaloilleen. Maa on pitänyt kiinni perinteisestä osaamisestaan, toisin kuin Suomi, jossa teollisuudelle nyrpistellään nenää ja ajetaan sitä kaikin keinoin alas. Suomessa energian hinta on hilattu pilviin, ja lisää korotuksia on tulossa.

Portugali tuottaa puolet koko maailman korkista. Ennen kuin nykyinen talouslama alkoi, korkki oli tulossa uuteen suosioon lattioiden sekä seinien päällysteenä. Nyt kun Eurooppaa koettelee lama, ihmiset päällystävät lattioitaan laminaatilla tai lykkäävät koko hanketta tuonnemmaksi. Portugalin kannattaa tuottaa korkkia varastoon ja myydä sitä hyvällä hinnalla, kun Euroopan talous elpyy.

Portugalin ilmasto on suotuisa, joten maatalous, hedelmien ja vihannesten viljely, sekä tietenkin viinin viljely kannattaa. Portugalilaiset viinit kuuluvat maailman parhaisiin. Matkailuelinkeinolla on Portugalissa mahdollisuuksia laajentua. Esimerkiksi britit muuttavat mielellään eläkepäivinään lämpimään maahan, jossa infrastruktuuri toimii ja hinnat ovat kohdallaan.

Kalastus on Portugalissa merkittävä elinkeino. Atlantissa riittää meren antimia toisin kuin Välimeressä, joka on ryöstökalastettu tyhjiin. Ihminen on käyttänyt kalaa ravinnokseen iät ja ajat. Kaikki, mitä portugalilaiset kalastusalukset satamiinsa tuovat, käy kyllä kaupaksi. Älkäämme unohtako sitäkään, että Portugalissa on paljon kaivos- ja metalliteollisuutta.

Ai niin, yksi meinasi unohtua: keraamiset laatat. Portugalissa tehdään laattoja ja klinkkereitä perinteisellä ammattitaidolla, ja Suomeenkin niitä tuodaan. Itselläni on ollut keittiön lattiassa lähes kymmenen vuotta portugalilaiset laatat, ja yhtä kauniina ne ovat kestäneet kuin mitä olivat uutena. Eiköhän laattojenkin kysyntä kasva, kun Euroopan talous elpyy.

1.1.2011
Ajatteleville ihmisille

Alkaneen vuoden huhtikuussa pidetään vaalit, joista on sanottu, että ne ovat tärkeimmät vuosikymmeniin. Niissä vaaleissa katsotaan, hyväksyykö Suomi tulo- ja terveyserojen kasvattamisen vaiko ei. Kaikkia niitä, jotka eivät moista hyväksy, kehotan lähtemään uurnille.

Persut ratsastavat vaaleihin toisarvoisilla kysymyksillä. He rummuttavat ”suomalaisten” - luterilaisten – perinteiden puolesta, vaikka nämä perinteet tuotiin aikoinaan maahamme Ruotsin kautta ja väkivalloin. ”Suomalaisilla” perinteillä on perusteltu myös pakkoruotsia kouluissamme, joten johdonmukaisuuden nimissä persujen pitäisi kannattaa myös pakkoruotsia.

Edellisessä blogissani ihmettelin sitä, että Suomen Kuvalehden päätoimittajakin on haksahtanut ”suomalaisilla” perinteillä ratsastavien vietäväksi (SK 51 – 52/2010, Tapani Ruokasen pääkirjoitus, sivu 3). Suomen Kuvalehti on olevinaan ”ajattelevien ihmisten lehti”, vaikka päätoimittajan perspektiivi ei kanna omaa nenää pidemmälle.

Kaimani Anu Silfverberg kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissaan siitä, miten muiden mukana myös Ilta-Sanomat ratsastaa ”suomalaisilla” perinteillä. Kolumni on erinomaista sarkasmia, joten laitan siitä linkin tähän. Siinä on miettimisen aihetta myös ”ajatteleville ihmisille” jotka tilaavat Suomen Kuvalehteä.

http://www.hs.fi/juttusarja/silfverberg/artikkeli/Sallikaa+lasten+laulaa/1135262707635

28.12.2010
Maallista, maallista vain...

Suomen Kuvalehden päätoimittaja, Tapani Ruokanen, on koulutukseltaan pappi. ”Kuivalehti” on maallinen lehti, hengelliset lehdet ovat erikseen. Ruokanen ei kuitenkaan malta pitäytyä maallisissa asioissa, vaan lipsahtaa useinkin hengelliselle puolelle. Reilu vuosi sitten hän puolusti pääkirjoituksessaan pontevasti sitä, että kouluissa pitää opettaa jokaiselle erikseen hänen omaa uskontoaan.

Ruokasta ei huoleta vähääkään, että järjestely tulee tolkuttoman kalliiksi, ja eri uskontojen opettamiseen käytetty raha on pois jostain muusta. Isompia luokkakokoja, huonompaa kouluruokaa, vähemmän ja huonompaa opetusta etenkin taitoaineissa. Mitäpä noista, maallistahan se vain on. Laulun sanoin: ”Se on maallista, maallista vain”.

Nyt olen talvipäivien ratoksi lueskellut uusinta ”Kuivalehteä”: 51 – 52/2010 on kaksoisnumero, joten siinä pitäisi olla lukemista kahdeksi viikoksi. Jos siitä karsii pois kaiken, mikä liittyy aiheeseen kristillinen joulunvietto, käteen jää pelkkä luu. Ne, joita kiinnostavat maallisetkin asiat, ajankohdasta riippumatta, saavat Ruokasen pääkirjoituksessa otsaansa leiman: ”jouluallerginen”.

Lehden kansikuva on harvinaisen kaunis: siinä on punaisia omenoita. Kymmenen pistettä ”Kuivalehdelle” kauniista kansikuvasta. Kuvan päällä on kuitenkin isokokoisella tekstillä sana ”joulu”. Ne eivät olekaan ihan vain tavallisia, maallisia, omenoita, vaan tietenkin jouluomenoita. Muistakaapa, ateistit ja muut pakanat, että jos syötte jouluna omenoita, ne ovat jouluomenoita.

Ruokasen pääkirjoitus löytyy sivulta 3. Se on koko sivun kokoinen, ja arvatkaapa, mitä se käsittelee. Oikein: joulua. Mutta ei mitä tahansa joulua, vaan luterilaista joulua. Ruokasen mielestä koulujen joulujuhlissa pitää laulaa virsiä sekä lukea jouluevankeliumi. Ne, joita ohjelma ei miellytä, jättäytykööt pois. Niin yksinkertaista se on!

Mutta, mutta, Tapani! Poikani on jo aikuinen, mutta ei siitä hirveän monta vuotta ole, kun hän kävi koulua. Kaksitoista vuotta hän sitä kävi, lukio mukaan luettuna. Joka vuosi oppilaat vietiin joulukirkkoon, ja uskonnottomat saivat jäädä koululle katselemaan videoita. Tietääkseni joulukirkkoperinne elää ja voi hyvin tänäkin päivänä.

Eikö olisi oikein ja kohtuullista, että joulukirkko olisi erikseen, ja koko koulun yhteinen joulujuhla erikseen? Jouluevankeliumi luetaan jo kertaalleen joulukirkossa, joten turha sitä on kuusijuhlassa kerrata. ”Enkeli taivaan” veisataan sekin joulukirkossa, joten joulujuhlaan voi hyvin keksiä muuta ohjelmaa.

14.12.2010
Roinatonta joulua

Marjo (nimi muutettu) katkaisi välit puolisentoista vuotta sitten. Syy oli tämä: Hän pyysi rehellisiä kommentteja erääseen juttuunsa. Koska en hirveästi tykkää valehdella, ja koska hän kärttämällä kärtti rehellisyyttä, tein työtä käskettyä. Paluupostissa sain tulikivenkatkuisen viestin, että olen paska akka.

Rehellisesti sanottuna en ole tätä ”ystävää” takaisin kaivannut. Hän on negatiivinen ihminen, sellainen joka valittaa lähes aina. Aiheista ylivoimaisesti suosituin oli se, että rahat eivät riitä. Toki sen tiesin kerran kuultuani, mutta Marjon kanssa ei voinut jutella minuuttiakaan ilman, että hän yhä uudelleen valitti, että voi voi kun rahat eivät riitä, voi voi kun rahat eivät riitä...

Kuitenkin hänellä oli ammatillinen koulutus, ja hän oli koulutustaan vastaavassa kokopäiväisessä työssä. Samoin oli hänen aviomiehensäkin. Jotain tässä yhtälössä mätti, mutta koska rehellistä mielipidettäni ei kysytty, jätin sen kertomatta.

Aiemmin, eräänä kauniina kesäpäivänä, olimme sopineet tapaamisesta Järvenpään keskustassa. Poljin sinne vanhalla harjoituskilpurillani, ja Marjo saapui toisesta suunnasta junalla. Kun sinne saavuin, hän istui penkillä vieressään valtavan kokoinen kassi.

Marjo oli saapunut tunnin etuajassa ja suunnistanut kassinsa kanssa paikalliseen halpahalliin. Hän esitteli innoissaan ostoksiaan, joista rehellinen mielipiteeni – jonka jätin kertomatta – oli: hirveää, hirveää. Turhaa roinaa, rätei ja lumppui. Marjon mielestä ne olivat tietysti kivoja, ja mikä parasta, halpoja.

Joulusta Marjo on varmaan innoissaan: silloin pääsee ”ilahduttamaan” perhettä, sukulaisia ja tuttuja roinalla. Itse olen jo vuosia sitten tehnyt kaikkien kanssa ”lahjuksia ei vaihdeta” -sopimuksen. Ihan kauhistuttaa ajatella, että saisin kirjavaan paperiin käärittynä jonkin hirveän kukallisen fleece-aamutakin, kaamean printtipaitulin, joulunpunaiset koristellut akryylilapaset, ihottumaa pahentavia pörrösukkia...

1.12.2010
Raha puhuu, YK vaikenee

Kööpenhaminassa pidettiin äskettäin suurellinen ilmastokokous. Tulokset jäivät kuitenkin hyvin laihoiksi. Nyt pyöritetään uutta, lähes kaksiviikkoista, ilmastokokousta, ja paikkana on tällä kertaa Cancún. Sinne kokoontuu poliittista eliittiä eri puolilta maapalloa sekä leegio virkamiehiä ja avustajia. Kuten arvata saattaa, tulokset jäävät tälläkin kertaa laihoiksi. YK:kin on asiassa täysin hampaaton.

Syytä maapallon saastumiseen ja ilmaston lämpenemiseen ei tarvitse arvuutella. Se löytyy peilistä. Eläinlaji, joka kuvassa näkyy, on valitettavan usein ahne ja häikäilemätön. Se myös lisääntyy räjähdysmäisesti. Mitä suurempi väestö, sitä enemmän maapallo saastuu. Lisääntyminen on kuitenkin ”pyhä lehmä”, tabu. Siitä ei saa puhua, siitä pitää vaieta. Sanotaanhan Raamatussakin: ”Lisääntykää ja täyttäkää maa”.

Täyttämisellä ja täyteen sullomisella on kuitenkin ero. Luulenpa, että alkuperäinen tarkoitus on ollut, että laji nimeltä ihminen levittäytyy eri puolille maapalloa, mutta että jokaiselle riittää puhdasta ilmaa, vettä ja maaperää. ”Lisääntykää ja täyttäkää maa” olisi kaivannut jatkokseen täsmennyksen: ”Mutta pysykää kohtuudessa”.

Olen koettanut puhua maapallon väestönkasvun rajoittamisen puolesta, mutta tuloksena on lähes aina, että minut leimataan Linkolaksi. Linkola-kortilla asia lyödään läskiksi, ihan kuin ongelmaa ei oikeasti edes olisi. Yksikin tuttava, aivan äskettäin, nykäisi ensin esiin Linkola-korttinsa, ja lisäsi perään: ”Mitä sinä voit muka asialle tehdä?”

No mutta voi hyvät hyssykät, en minä voi asiaa muuttaa kuten ei Linkolakaan. Siihen tarvitaan maailmanlaajuista yhteistyötä. Hampaattomasta YK:sta ei ole ilmastoasioissa sanottavaa hyötyä, ja väestönkasvun rajoittaminen ei sitä edes kiinnosta, sillä lisääntyminen ja varsinkin sen rajoittaminen on tabu, asia josta ei sovi puhua.

Keinoja kyllä löytyisi, jos löytyisi tahtoa. Yksi parhaista keinoista on, että lapset saavat käydä koulua. Monissa maissa pojat pääsevät kouluun, mutta tytöt eivät. Lukutaidottomuus on paras tae hillitsemättömälle väestömäärän kasvulle. Siksikö Taleban-liike yrittää kaikin keinoin estää tyttöjen pääsemistä opintielle?

Maapallon liikakansoitus on idioottimainen juttu, mutta jotkut siitäkin hyötyvät. Yksi hyötyjistä on tupakkateollisuus. Kun länsimaissa tupakoinnin suosio laskee, kehitysmaissa riittää uusia pössyttelijöitä. Aseteollisuus hyötyy, kun lisääntyvä väestö tappelee elintilasta. Lääketeollisuus kauppaa kolmansiin maihin valmisteita, jotka on muualla kielletty. Kemikaaleja, jotka on todettu haitallisiksi, viedään kehitysmaihin.

Kun ihmisiä on miljoonittain enemmän kuin heille löytyy työtä, työstäkään ei tarvitse maksaa juuri mitään. Kätevää. Raha puhuu, YK vaikenee.

19.11.2010
Tavarana liukuhihnalla

Helsingin kaupunki ulkoistaa. Ulkoistamista perustellaan säästöillä. Säästöjä syntyy – virtuaalisesti virkamiesten visioissa. Todellisuudessa säästöt voivat tulla kalliiksi, kuten tapaus Lokapojat osoittaa. Pieni säästö, suuret ympäristötuhot.

Tai sitten pientäkään säästöä ei tule, sillä kartellit ovat ”maan tapa”. Pikku sakot silloin tällöin eivät Lemminkäistä ja kumppaneita hetkauta. Äskettäin olin kuulemassa, kun yksi kaukolämpöurakoitsija, pienessä nousuhumalassa, rehvasteli käärineensä muutamassa vuodessa sellaiset voitot, että elelee niillä lopun ikänsä leveästi.

Kun Helsinki ulkoistaa terveydenhuoltoa, se tekee sopimuksia muutamaksi vuodeksi kerrallaan. Tarjouskilpailun voittaa käytännössä se, joka hoitaa potilaat halvimmalla. Niinhän huutolaisiakin viime vuosisadalla myytiin – halvimman tarjouksen tehneelle. Koska terveyspalveluissa kohteet ovat eläviä ja tuntevia ihmisiä, tarjouskilpailussa kriteerinä on myös laatu – siis periaatteessa.

Jos ja kun tarjouksen tekijästä ei ole ennestään kokemusta, laatu on sanoja paperilla. Sanoja paperille tuottavat konsulttitoimistot. Niillä on valmiina materiaalia, josta ne kopioivat ja vähän muuntelevat tilaajan tarpeisiin laadun kriteerit. Kun konsulttitoimistolle maksaa vähän ekstraa, irtoaa jopa laatusertifikaatteja.

Kriteerit ja sertifikaatit kuulostavat yleviltä, mutta palvelun todellisen laadun tuntee kaupunkilainen nahoissaan, kirjaimellisesti. Näin ainakin mammografiaseulonnoissa. Firma, joka äskettäin voitti tarjouskilpailun, lähettää asiakkaalle kutsukirjeen, jossa mainitaan puhelinnumero johon voi soittaa. Kirjeessä jätetään kertomatta, että numero on maksullinen.

Henkilöllä, joka toimenpiteen suorittaa, ei ole minkäänlaista kylttiä, joka kertoo nimen ja toiminimikkeen. ”Palvelu” on töykeää alusta loppuun. Asiakas on pelkkä tavara liukuhihnalla. Tavaran pitää edetä hihnalla moitteettomasti, ja jos tekee virheen, kuten vaikka sellaisen, että asettaa vasemman kätensä tietämättömyyttään väärin, kuulee äkäisen karjaisun: ”Ei noin!”

Vaikka asiakas tuntisi sietämätöntä kipua, hän ei saa asiasta mainita, sillä hänhän on vain tavara. Tavara ei myöskään esitä ainuttakaan kysymystä, ja jos esittää, siihen ei tarvitse vastata sanallakaan.

Kyseinen firma on voittanut Helsingin kaupungin tarjouskilpailun aivan äskettäin. Kyselin eräältä terveyslautakunnan edustajalta, kuinka kauan sopimus on voimassa, ja hän arveli että ainakin kolme vuotta. Laatu on sanoja paperilla, ja jos ”tavaroilta” tulee reklamaatiota, siitä ei tarvitse piitata. Konsulttitoimisto hoitaa tarvittaessa selvityksen, joka todistaa, että palvelun laatu on moitteetonta.

5.11.2010
Antakaa heille anteeksi...

Uskon Jeesukseen. Se tarkoittaa sitä, että sen niminen henkilö on tämän maapallon kamaraa tallannut: syntynyt, kasvanut, puhunut, rakastanut, syönyt, tehnyt tarpeitaan, kuollut. Kaikkea sitä soopaa, mitä katolinen kirkko on vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen kehitellyt, en tietenkään usko.

Häntä ei siittänyt Pyhä Henki, hän ei kävellyt vetten päällä eikä muuttanut savesta muovailtua lintua eläväksi. Hän ei ollut vaaleahipiäinen, kaitakasvoinen, kapeanenäinen, sinisilmäinen, eivätkä hänen hiuksensa olleet vaaleahkot ja aaltoilevat. Hänen ihonsa oli tummahko, kasvot pyöreät, nenä leveä, silmät ruskeat, hiukset mustat ja karheat. Hän oli palestiinalaismies eikä pohjoiseurooppalainen.

Hän mietiskeli asioita, eli kansan keskuudessa, puhui selkeästi ja käytti paljon vertauksia. Hän korosti suvaitsevaisuutta: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.” Maailma olisi paljon parempi paikka elää, jos kaikki sisäistäisivät tämän tosiasian. Mikä siinä on niin vaikeaa? Pahimpia tuomitsijoita ovat fanaattiset fundamentalistit.

Oma lukunsa ovat kristillispopulistit. He eivät välttämättä ole itse yhtä fanaattisia kuin mitä näyttelevät olevansa. He ovat pelureita. Kun he pääsevät esiintymään television keskusteluohjelmiin, he lyövät Raamatulla päähän, ja lujaa. Näin he saavat oman puolueensa kannatuslukuja vaalien alla nostettua. Tarkoitus pyhittää keinot.

Näille ”päiviräsäsille” on turha yrittää viestittää, että se teistä, joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven. Heidän vakiovastauksensa, etukäteen ulkoa opeteltu, kuuluu: ”Mutta mehän olemme kaikki syntisiä.” Tällä lauseella kivittäminen muuttuu ikään kuin oikeutetuksi.

Jeesus opetti: ”Antakaa heille anteeksi, sillä he eivät ymmärrä, mitä ovat tekemässä.” Jos kyse on lapsesta, nuoresta, tai avoimin mielin maailmaa katsovasta aikuisesta, hänen kanssaan voi ja pitääkin keskustella siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Mutta yritäpä keskustella fanaattisen fundamentalistin kanssa – turhaa.

Jospa siis vain yksinkertaisesti annamme ”päiviräsäsille” anteeksi, pyytävät he sitä tai eivät. Hehän eivät pohjimmiltaan ymmärrä, mitä ovat tekemässä. Ohittaisimme heidät olankohautuksella emmekä provosoituisi. Sillä tavoin kristillispopulistinen puolue kuihtuisi pois, ja Suomesta tulisi astetta parempi paikka elää.

27.10.2010
Elämää suuremmat messut?

Messut ovat kaupallisia tapahtumia, ja yhdet messut ovat yksi kaupallinen tapahtuma muiden joukossa. Niinhän sen pitäisi kai mennä, mutta Kirjamessut ovat elämää suurempi tapahtuma, mikäli Helsingin Sanomiin on uskominen. Tänään, 27.10., lehti uhrasi näille yksille messuille peräti kokonaisen osan eli C:n, ja sitä varten jopa typisti mielipideosastonkin yhteen sivuun normaalin kahden asemesta.

Lehden omat kaupalliset intressit ovat vahvat: sillä on messuilla oma osasto, ja konserni omistaa maineikkaan kustantamon, WSOY:n, joka tosin on viime aikoina niittänyt kyseenalaista mainetta. Kirja-alalla Sanoma-WSOY on enemmän kuin liemessä: kirjailijat kaikkoavat, lukijat kaikkoavat. Näyttää ihan siltä, että koko konsernin tulevaisuus on vaakalaudalla, ja vaa'ankielenä toimivat kirjamessut 2010.

Lehti, jonka pitäisi palvella ensisijaisesti lukijaa, palveleekin ennen kaikkea markkinavoimia. Tilanteessa, johon Sanoma-WSOY on ajautunut, se on ymmärrettävää, mutta ei kuitenkaan hyväksyttävää. Tässä kun tätä asiaa pohdin, mieleen nousee eräiden poliitikkojen toimintamalli: kun kumartaa rahoittajille, pyllistää äänestäjille. Sopii miettiä, kumpienko asiaa sitä ollaankaan ajamassa.

Entisinä aikoina ihan tavalliset duunarit ja eläkeläiset ostivat kirjoja. Ei ihme, sillä esimerkiksi Väinö Linna ja Kalle Päätalo olivat alkujaan tavallisia duunareita. Heidän tekstinsä oli selkeää ja kosketti kansan syviä tuntoja. Nyt, kun katselee kustantajien kotisivuja, lähes kaikki kirjailijat ovat vähintäänkin maistereita. Maisterit kirjoittavat kirjoja toinen toisilleen, mutta unohtavat duunarin ja eläkeläisen.

Ennen oli duunarilla töitä ja eläkeläisellä ostovoimaa. Nyt töitä on entistä harvemmalla, eikä satunnaisissa pätkätöissä roikkuvan kannata haalia vuokrayksiöönsä kirjoja. Eläkeläiset ovat köyhtyneet kahdesta syystä: 90-luvulla otettiin käyttöön taitettu indeksi – jonka piti mukamas olla väliaikainen järjestely – ja toisaalta eläminen sekä terveydenhuolto maksavat aina vain enemmän.

Kirjojen kysyntää voidaan yrittää nostaa vippaskonsteilla, kuten ”elämää suuremmilla messuilla” tai arvonlisäveron alennuksella, mutta vaikutus jää enintään tilapäiseksi. Pysyvämpi muutos saadaan aikaan vain, jos duunarille ja eläkeläiselle jää jotain käteen sen jälkeen, kun asuminen, ruoka ja terveydenhoitomenot on maksettu.

16.10.2010
Raamatulla päähän

Uskonto on näyttäytynyt minulle pelottavana ja ahdistavana aina varhaislapsuudesta alkaen. Muistan ensimmäisiltä vuosiltani tapauksia, jolloin jotakin tuttua perhettä oli kohdannut epäonni, kuten sairaus tai kuolema. Lähipiirini aikuiset julistivat, että nämä ihmiset ovat syntisiä ja Jumala on heitä rankaissut. Minun silmissäni nämä ”syntiset” olivat ihan tavallisia mukavia ihmisiä, jotka eivät tehneet pahaa kenellekään.

Koulumatkani oli pitkä, peräti 3,5 kilometriä. Menosuuntaan aamuisin se oli enimmäkseen alamäkeä. Iltapäivisin kotiin raahautuessani olin rättiväsynyt. Myöhemmin, aikuisena, olen tajunnut että hirveälle väsymykselle on täytynyt olla syynsä, ja yhtenä merkittävänä tekijänä oli masennus. Siihen on puolestaan omat syynsä, joita en erittele tässä.

Loppumatkalla, ennen viimeistä isoa ylämäkeä, pysähdyin usein katselemaan ilmoitustaulua. Minua kiinnosti kaikki se, mitä paikkakunnalla tapahtui, vaikka en mukaan päässytkään. Kerran kohtasin ilmoitustaulun luona selkäpiitä karmivan näyn. Vuoden 1968 kunnallisvaaleihin oli tullut uusi puolue, Suomen Kristillisten Liitto. Sen sanoma oli tiivistettynä: kuritusta ja kontrollia.

Olin tuolloin 11-vuotias enkä voinut mitenkään käsittää, että uskonnon avulla tehdään politiikkaa. Enkä ymmärrä sitä vieläkään. Enkä näin ollen myöskään hyväksy. Kristillisten politiikka on pelin politiikkaa. Puolue terästäytyy aina vaalien lähestyessä vaatien homoille ”parannusta” sekä aborttilaille kumoamista.

Kristillisten puheenjohtaja Päivi Räsänen oli kuulemma vouhkannut näistä viime tiistaina tv:n keskusteluohjelmassa. Omaa hyvinvointiani ajatellen jätin ohjelman katsomatta, sillä tiesin etukäteen että siellä lyödään raamatulla päähän ja lujaa. Sillä tavoin saadaan haalituksi ääniä konservatiiveilta.

Vaalien jälkeen lyömäase pääsee takaisin kirjahyllyyn tai yöpöydän laatikkoon, minne se kuuluukin. Päivi Räsänen, ammatiltaan lääkäri, tuskin ihan oikeasti kuvittelee että homoja voidaan ”parantaa” tai että aborttilaki kumottaisiin. Aborttihan on mahdollisuus, jonka voi tilanteen mukaan valita tai olla valitsematta. Ei siihen kukaan pakota.

10.10.2010
Matematiikkaa kansanedustajalle

Olin muutama vuosi sitten kuulemassa yhtä helsinkiläistä kansanedustajaa. Hän puhui viisaasti, mutta sitten lipsahti. Kansanedustajaa kismitti se, että eläkeläiset valittavat hänelle aina vain samasta asiasta: leikatusta indeksistä. Kansanedustaja sanoi olevansa sitä mieltä, että aiheen voisi jo unohtaa ja keskittyä muuhun, sillä siitähän on jo kauan kun indeksileikkuri otettiin käyttöön.

Minäpä ymmärrän eläkeläisiä erinomaisen hyvin. Kansanedustajaa en ymmärrä. Häneltä puuttuu kykyä matemaattiseen ajatteluun, mutta siinä asiassa hän ei ole ainoa. Välillä tuntuu siltä, että koko Arkadianmäki on täynnä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä alkeellistakaan matematiikkaa. Sinne pääsee, jos on missi, urheilija tai sujuvasanainen pyrkyri. (Tiedän – tuli vähän kärjistettyä.)

Jos eläkkeen ostovoimaa leikataan yhtenä vuonna, se ei ole vielä katastrofi. Mutta kun leikattua eläkettä leikataan seuraavana vuonna, sitä seuraavana, ja niin edespäin, syntyy kerrannaisvaikutus. Mitä pitemmälle mennään, sitä jyrkemmin ostovoima hupenee. Tätä jatkuu hamaan hautaan asti, mikäli päättäjämme ummistavat silmänsä eläkeläisten ahdingolta.

Niitä, jotka siirtyvät työelämästä suoraan vanhuuseläkkeelle, indeksileikkuri ei ehkä vie perikatoon. Eläkettä on ehtinyt karttua, ja indeksileikkurin vauhtiin pääsy jää tuonnemmaksi. Niitä, jotka saavat pientä työkyvyttömyyseläkettä, ei käy kateeksi. Leikkuri vaikuttaa pitemmällä aikajanalla, ja kun lähtötasokin on matala, köyhyyteen ajautuminen on väistämätön tosiasia.

Joku valopää on sanonut, että indeksileikkuri on muka oikeudenmukainen, sillä se leikkaa samalla tavoin suuria kuin pieniäkin eläkkeitä. Minä sanon, että indeksileikkuri on äärimmäisen epäoikeudenmukainen. Pienituloisella ei yksinkertaisesti ole mistä leikata, suurituloisella on.

4.10.2010
Lehmänkauppoja

Kokoomuksen puoluekokoukselle oli tehty aloite, että pakkoruotsin tilalle voisi halutessaan valita jonkin muun kielen. Kokoomuksen puoluehallitus esitti aloitteen hylkäämistä, mutta puoluekokous kuitenkin hyväksyi sen 13.6.2010. Jyrki Katainen kuitenkin kieltäytyi viemästä asiaa eteenpäin. Herää kysymys, mihin puoluekokousta oikeasti tarvitaan, kun asioista sovitaan sisäpiireissä.

Vielä syyskuussa näytti siltä, että Vihreät vastustavat pakkoruotsia. Nyt kuitenkin Vihreiden puoluevaltuuskunta päätti 3.10. Anni Sinnemäen johdolla, että pakkoruotsi pysyy. SDP:ssä pakkoruotsin vastustaminen ei ole tullut kuuloonkaan, kiitos Paavo Lipposen. Kyseenalainen kunnia siitä, että pakkoruotsi tuli peruskouluihin, lankeaa Kepulle, joka teki RKP:n kanssa lehmänkaupat Johannes Virolaisen toimiessa opetusministerinä 1968 – 70.

Persut ovat ainoa puolue, joka on esiintynyt selkeästi pakkoruotsia vastaan. Eri asia on, saavatko he valtaan päästyään mitään aikaan vai käykö heille niin kuin edeltäjälleen SMP:lle. Perus-persut näyttävät uskovan asiaansa vilpittömästi, mutta entä sisäpiiri? Valta on makeaa niin kauan kuin sitä riittää. Siinä vaiheessa kun äänestäjät huomaavat tulleensa petetyiksi, sisäpiiri häipyy nauttimaan kasvaneesta varallisuudestaan.

Lehmänkauppoja pakkoruotsista on tehty nyt jo viidettä vuosikymmentä. Tai siis sisäpiirit ovat tehneet. Kaikenmaailman ”kulttuurirahastoilta” tupsahtelee tileille mukavia summia, eikä vastineeksi tarvitse muuta kuin ”vain” puoltaa pakkoruotsia. Mutta onko asia vain ”vain”? Politiikka on peliä, mutta pitääkö lasten ja nuorten joutua siinä pelinappuloiksi? Isänmaan toivot ovat poliitikkojen pelinappuloiksi liian arvokkaita.

Sitäkään tosiseikkaa ei pidä vähätellä, että maailma kansainvälistyy ja kilpailu kovenee. Siinä ei ruotsin kielen taidolla pitkälle pötkitä. Muitakin maailmankieliä kuin englantia on syytä osata. Mitähän ihmeen järkeä muuten on siinäkin, että nykyinen hallitus on vähentämässä englannin sekä äidinkielen opetusta peruskouluissa?

29.9.2010
Pakkoruotsia - mutta miksi?

Tapahtui vuodenvaihteessa 1985-1986. Majailin vajaan viikon Malmössä, jossa poikaystävä osallistui shakkiturnaukseen. Yhtenä päivänä menin pelipaikalle katsastamaan, miten siellä sujuu. Turnaus pelattiin kulttuurikeskuksessa, jonne oli sen verran matkaa, että piti mennä bussilla. Kysyin bussikuskilta ruotsiksi, millä pysäkillä minun pitäisi jäädä pois. Bussikuskin, valkoihoisen skoonelaismiehen, suusta kuului outoa mokellusta. Sen verran siitä ymmärsin, että se oli ruotsia, mutta mitään muuta en.

Olin kuullut sanottavan, että skoonelainen puhuu aivan kuin hänellä olisi kuuma peruna suussa. En silti osannut kuvitella, että puheesta ei saa minkään valtakunnan selkoa. Ja minä kun olin päntännyt kouluruotsini ahkerasti ja saanut siitä parhaan mahdollisen arvosanan. Onneksi mukanani oli kartta, ja arvioin matkan kilometreissä, ja sillä tavoin osasin jäädä puolen kilometrin tarkkuudella oikeassa paikassa kyydistä. Kadunnimien mukaan suunnistin perille.

Illalla kerroin tapauksesta poikaystävälle, jolloin hän sanoi, että hänkin on kysynyt Malmössä bussikuskilta pysäkin sijaintia. Hän oli kysynyt englanniksi ja saanut englanniksi selväsanaisen vastauksen. Poikaystävä – sittemmin avomies ja exä – pelaa edelleen kansainvälisissä shakkiturnauksissa. Kaikkien ruotsalaisten pelaajien kanssa hän puhuu englantia, kuten on tehnyt aina 70-luvulta lähtien.

Yksikään heistä ei ole koskaan pahastunut siitä, että exä keskustelee englanniksi eikä ruotsiksi. Heille on tärkeintä se, että keskustelu sujuu eikä se, millä kielellä se tapahtuu. Älykkäinä ja maailmaa nähneinä ihmisinä he ymmärtävät, että suomalaisen on järkevämpää panostaa englantiin kuin ruotsiin. Englannilla tulee toimeen lähes missä tahansa. Suomalainen pärjää kouluruotsillaan lähinnä vain Tukholmassa, mutta sitä varten hän pänttää ruotsia pakollisena oppiaineena peruskoulun ala- ja yläasteella sekä lukiossa.

Kun juttelen ulkomaalaisten kanssa, he kysyvät usein, mitä kieliä suomalaisissa kouluissa opetetaan englannin lisäksi. Silloin joudun sanomaan, että ruotsin kieli on Suomessa pakollinen oppiaine. Siitä seuraa lähes poikkeuksetta ihmettely: ”MIKSI?” Nolona yritän selittää, että se on mutkikas asia, ja taustalla ovat poliittiset lehmänkaupat ruotsinkielisten puolueen sekä maanviljelijöiden puolueen kesken, ja on siinä ollut mukana muitakin. Siinä vaiheessa keskustelukumppanin suu loksahtaa auki, ja kiemurtelen entistä nolompana.

16.9.2010
Elämää ilman Hesaria

Olen tilannut ja lukenut Helsingin Sanomia kolmannesvuosisadan, suurimman osan tähänastisesta elämästäni. Aikoinaan lehti tuli lähes kaikille, ja sen avulla pysyi ajan tasalla. Nyt aika harva tutuista sitä enää lukee saati tilaa. Oma tilaukseni pääsi puolivahingossa loppumaan, ja koska samaan aikaan kasaantui vino pino muitakin laskuja, ajattelin kokeilla elämää ilman Hesaria.

Aluksi tuntui oudolta, kun hörpin aamuteetä ilman että samalla perkasin varsinaista lehteä huonekalu-, elektroniikka- ja krääsämainoksista. Mainosliitteet lensivät oikopäätä jätepaperikoriin. Perjantaisin tuli lisäksi Nyt-liite, joka nopean vilkaisun jälkeen teki seuraa mööpelimainoksille. Jäljelle jäi legendaarinen Hesari, jota ilman ei aikoinaan tullut toimeen.

Päiväjärjestykseni muuttui. Painetun lehden sijaan haeskelin tietoa netistä, ja vertailemalla eri tietolähteitä pääsi jonkinlaiseen käsitykseen siitä, mikä on totta ja mikä ei. Painetussa Hesarissa saattoi olla asiavirheitä, jotka korjattiin vasta seuraavan päivän lehdessä, jos korjattiin. Netissä asiavirheet on pakko oikoa pikaisesti, tai muuten tulee älämölöö.

Ei siis ole oikeasti totta, että Hesari olisi tietolähteenä sen luotettavampi kuin internet. Pitää vertailla eri tietolähteitä, ja netissä se on helpompaa ja halvempaa kuin painettujen aviisien vertailu. Toinen tärkeä pointti, luotettavuuden ohella, on uutisarvo. Uutisarvon käsite on vuosikymmenten mittaan kovasti muuttunut. Ennen uutiset olivat oikeasti uutisia. Nykyisin ”uutisina” tarjoillaan epäuutisia.

Arkielämässä, ihmisten jutellessa keskenään, joku saattaa kertoa asiasta, jonka kaikki jo tietävät. Silloin on tapana sanoa: ”Mutta eihän se ei ole mikään uutinen!” Jonkun pitäisi kertoa Helsingin Sanomille tuon tuostakin: ”Mutta eihän se ei ole mikään uutinen!” Epäuutiset varastavat tilaa ja huomiota oikeilta uutisilta, mikä lienee tarkoituskin. Lukijan ei pidä kuitenkaan moiseen tyytyä.

Hyvänä esimerkkinä epäuutisesta on, että joku isolla egolla varustettu, kultalusikka suussa syntynyt mieshenkilö möläyttelee mitä on ennenkin möläytellyt. Mitäpä, jos annettaisiinkin möläytellä kiinnittämättä asiaan minkäänlaista huomiota? Möläyttelyiltä katoaisi niiden painoarvo, jota ei oikeasti edes ole, ja samalla möläyttelijän ego kutistuisi lähemmäs kohtuullisempia mittasuhteita.

Kenellekään tuskin aiheutuisi minkäänlaista vahinkoa siitä, että epäuutisten sijaan julkaistaisiin oikeita uutisia. Mediakritiikki painottuu nykyisin luotettavuuteen: siihen, mikä on totta ja mikä palturia. Jossain vaiheessa esille nousee uudelleen käsite, joka on nykypäivänä lähes unohdettu: UUTISARVO. Silloin on Hesari liemessä, ellei nykymeno ala äkkiä muuttua.

9.9.2010
AA ja persujen ilosanoma

”Ei rättipäitä tänne!” ja ”Suvivirsi säilytettävä!” Siinä persujen teesit lyhyesti. Uskooko joku ihan tosissaan, että kun äänestää persuja, Suomi pelastuu? Ainakin Facebookissa valitettavan moni näyttää uskovan.

”Äänestetään persuja ja näytetään kokoomukselle närhen munat!” esitti yksi. Kokoomuksen kannalta persut ovat kuitenkin harmittomia. He eivät pistä kampoihin kokoomuksen yksityistämisvimmalle sen enempää kuin kepulaisten pekkaroinnillekaan.

Jouduin poistamaan fanaattisimman persun kaverilistalta. Hän alkoi tyrkyttää uskoaan aivan kuin jehovantodistaja tyrkyttää omaansa. Jehovien eduksi on sanottava, että kun sanoo tiukasti että ei kiitos, minulla on oma vakaumukseni, he lopettavat tyrkyttämisen.

Mutta tämä persu, entinen alkoholisti, nykyinen AA-aktiivi, on vankka uskossaan. Kun kerroin että äänestän demareita, hän raivostui. Alkoi silmitön sättiminen ja tölviminen: Lipponen on pilannut kaiken, Lipposen takia koko puolue katoaa, ja sitten koittaa autuus.

”Autuus” koittaa persujen vaalivoiton muodossa. Minulla ei ole AA-liikkeestä minkäänlaista henkilökohtaista kokemusta, mutta olen kuullut, että meno siellä on hurmoshenkistä. Levitetäänkö AA:ssa nyt persujen ilosanomaa? AA:n pitäisi olla käsittääkseni puolueeton.

Toisaalta, lestadiolaisuuskaan ei ole puolueeton uskonlahko. Lestadiolaisten ”sallittuja” puolueita ovat kepu ja kokoomus, mutta erityisesti kepu.

26.8.2010
Se siitä luotettavuudesta

Kaikki tietävät, mikä on Valitut Palat. Se on lähtöisin Jenkkilästä, ja sitä pyörittää rahakas joukko uskonnollisia fundamentalisteja. Harvempi tietää, mikä on Newsweek. Se on suunnattu koulutetummalle lukijakunnalle kuin Valitut Palat, eikä sisällä sentimentaalisia tarinoita. Mutta taustajoukot ovat rahakkaita fundamentalisteja.

Newsweek julkaisi äskettäin ”tutkimuksen”, jonka mukaan Suomi on maailman paras maa. Paremmuutta oli mitattu viidellä alueella, joista yksi on elämänlaatu. Sitä ei ole kerrottu, miten vertailukelpoisia eri maissa mitatut tulokset ovat, ja ovatko ne edes tieteellisiä saati luotettavia.

Selasin äsken vanhoja blogejani, ja mitä löysinkään: Socca-niminen ”sosiaalialan osaamiskeskus” päätyi ”tutkimuksessaan” tulokseen, että Helsinki on Euroopan onnela. Tästä ”tutkimuksesta” kerron blogissani 9.12.2008.

Kysely lähetettiin kesällä, jolloin mielialat ovat aivan toista kuin pimeässä loskan keskellä. Se oli sentin paksuinen pumaska aa-nelosia, ja kysymykset henkilökohtaisuuksiin meneviä uteluja muun muassa terveydentilasta. Pumaskan täyttäminen olisi vienyt vähintään tunnin.

PS. Julkisuuteen on tihkunut tietoja, että Valtion teknillinen tutkimuskeskus (VTT) pyrkii päästämään julkisuuteen vain sellaisia tutkimustuloksia, jotka tukevat tiettyjen sidosryhmien päämääriä. Se siitä luotettavuudesta.

17.8.2010
Inhokki Numero Yksi

Sille ei voi mitään, että aina joku poliitikko saavuttaa ajatuksissani paikan inhokkien inhokkina. Aiemmin kammoksuin Raimo Sailasta, demariksi tekeytynyttä oikeistolaista. Nyt on tilalle noussut uusi, ylivoimaistakin ylivoimaisempi inhokki. Hänen nimensä on Timo Soini.

Kun hänen nimensä kirjoittaa googleen, sieltä ilmestyy ”ploki”, jonka oikeaa yläreunaa koristaa kuvankäsittelyllä kavennettu pläsi. Saman miehen naamavärkki on uutiskuvissa tuplasti leveämpi. Kuten Helsingin Sanomissa kuvan kera kerrottiin (16.8.), Soini on nyt Matti Putkosen kaveri.

Putkosella on takanaan merkittävä ura ay-vaikuttajana. Tapasin hänet kerran 80-luvulla, kun hän oli toimitsijana liitossa, johon tuolloin kuuluin. Matti piti heikompien puolta eikä jättänyt asioita puolitiehen. Hän herätti kunnioitusta, ja sellaisena hänet olisin halunnut edelleenkin muistaa.

Viime vuosikymmenellä Soini oli Tony Halmeen kaveri. Halme houkuteltiin persujen imagoa nostamaan, ja hän saikin muhkean äänisaaliin kevään 2003 eduskuntavaaleissa. Parin kuukauden päästä kesällä hän oli näyttävästi lehtien lööpeissä: huumeita, viinaa, käsiaseilla ammuskelua.

Soini kehua retosteli olevansa Halmeen ystävä. Soini käväisi Halmeen hautajaisissa ja vuodatti siellä kameramiesten läsnä ollessa joitakin kyyneleitä. Liikuttavaa.

Soini kuuluu roomalaiskatoliseen kirkkoon. Silläkin tiedolla, että on katolinen, saa himpun verran lisää julkisuutta.

9.8.2010
Jotain tolkkua kerjäämiseenkin

Parkkihallin ajoväylän kaarteessa vastaan tuli auto. Näin, että siinä ei mahdu ohittamaan, joten pysäytin siihen, jotta jompikumpi voisi väistää peruuttamalla. Vastaantulija sen sijaan ei pysähtynyt, vaan tunki autoni kylkeen. Katsoin kauhulla sivupeiliä, kun toisen auto oli parin sentin päässä omastani, mutta jatkoi vain kulkuaan. Siinä ei voinut muuta kuin hikikarpalo otsalla toivoa parasta. Sitten rysähti.

Vastapuoli myönsi syyllisyytensä, mutta pyrki vähättelemään aiheuttamiaan vaurioita. Esimerkiksi ilmiselvää lommoa hän väitti pelkäksi naarmuksi. Pyysin häntä katsomaan toisesta kulmasta, mutta hän vain intti, että naarmu, naarmu. Kamerakännykällä otin kuvia, lainasin vartijoilta kynää ja paperia, ja vastapuoli suostui kertomaan nimensä, mutta intti, että osoitetta ”ei voi kertoa tuntemattomalle” - vaikka saman tuntemattoman kylkeen voi kuitenkin rysäyttää.

Vastapuolen auto oli arviolta kaksi kertaa kalliimpi kuin omani – hän on ilmeisesti meistä myös varakkaampi. Silti hän kehtasi anella, että kun vien autoni korjaamoon, niin vienhän sen sitten mahdollisimman halpaan paikkaan. Tätä hän aneli anelemasta päästyään, likipitäen kymmeneen kertaan. Eikö hän tajunnut, miten kornia aneleminen on? Suunnilleen yhdeksännen anelun jälkeen kuittasin, että jos on niin kova pula rahasta, auton voi vaihtaa halvempaan.

Se oli hänen mielestään ilkeilyä!

2.8.2010
Järjetöntä ylikouluttamista

Monesta asiasta olen vuosien mittaan ajatellut: ”Tuossa ei kyllä ole järjen hiventäkään!” - Ja valitettavasti olen ollut useimmiten oikeassa.

Vuosikymmeniä meitä on peloteltu työvoimapulalla, johon on pitänyt varautua lisäämällä työvoimareserviä. Eikä työvoimapulaa ole kuitenkaan tullut eikä sitä ole oikeasti näköpiirissäkään.

90-luvun lamavuosina toimittajien työtilanne oli surkea. Silti alan koulutusta aina vain lisättiin, ja Jyväskylän yliopiston yhteyteen perustettiin kokonaan uusi koulutusyksikkö. Kenenkähän etu tämäkin on? Ei ainakaan kansakunnan etu. Kansakunta olemme me.

Nyt edessä on ankeita aikoja, sillä kaikki mitä ihminen elämiseen tarvitsee, maksaa aina vain enemmän. Energiaverotus lisää asumismenoja etenkin kaupungeissa, mutta nyt tiedossa olevat korotukset ovat vasta alkua. Energian kallistuminen kurittaa myös teollisuutta ja sitä kautta vähentää työpaikkoja. Kansakunta ei elä sillä että kaikki vain tuottavat palveluja toinen toisilleen.

Menoja on siis pakko leikata, ja kysymys kuuluukin: mistä leikataan. Tähän on olemassa helppo vastaus: aloitetaan karsimalla järjetöntä ylikouluttamista. Aloilla, joilla työtilanne on surkea, koulutuspaikkoja pitää vähentää eikä missään nimessä lisätä.

24.7.2010
Ihmisoikeudet – mitä ne ovatkaan?

Olen viimeisen puolen vuoden aikana seurannut kahden ihmisoikeusjärjestön, Amnestyn sekä Ihmisoikeusliiton, ulostuloja. Ne ovat keskittyneet näyttävästi yhteen asiaan: oikeuteen saada kerjätä julkisilla paikoilla. Voi, voi, ja vielä kerran voi!

Järjestöjä ei näytä kiinnostavan esimerkiksi se, että vanhukset viruvat samassa märässä vaipassa toista vuorokautta. Kuivaa vaippaa ei saa pyytämälläkään, koska: ”Ne ovat kalliita!” (Helsingin Sanomat, Mielipide, nimimerkki Potilaskin on ihminen, 24.7.2010.)

Lasten ruumiillinen kurittaminen kiellettiin lailla 1984, mutta sitä tapahtuu valitettavasti yhä. Lapsiin kohdistuva väkivalta on barbaarinen perinne, joka pitäisi saada kitketyksi. Oikeus hyvään kohteluun kuuluu kaikille, myös heikoimmille.

Oikeus hyvään kohteluun kuuluu myös kansalaiselle, joka asioi virkakoneiston kanssa. Valitettavasti kansalainen on usein edelleenkin alamainen, joka saa oikeutta vasta, kun asia tulee julki tiedotusvälineissä. Sellainen syö voimia, eivätkä tavalliset tallaajat mediaa edes kiinnosta.

Esimerkkejä ihmisoikeuksien loukkauksista riittäisi loputtomiin, mutta – ketä kiinnostaa?

19.7.2010
Koira joka pelkäsi vettä

Siitä on nyt neljä vuotta, kun Kalle-koira oli kolmen kuukauden ikäinen pentu. Olimme soutamassa järvellä, ja kahden soutajan voimin vene kulki lujaa. Kalle istui perätuhdolla ja kurkisteli laidan yli. Yht' äkkiä se putosi. Huusin: ”Kalle putosi!” Soutajat pysäyttivät aironsa. Veneen perässä näkyi ensin vain vana, mutta sitten pulpahti pintaan Kallen pää. Pieni urhea Kalle ui kohti venettä ja nostettiin turvaan.

Kalle taisi säikähtää pahemman kerran, ja varmaan se sai myös vettä henkeen. Sen koommin se ei suostunut menemään veteen. Ainoastaan matalikolla se kahlasi, mutta vähänkään syvemmälle se ei lähtenyt. Se vain katseli kun muut uivat: koirat sekä ihmiset. Kenenkään muun koira ei pelännyt vettä kuten Kalle. Ne säntäsivät uimaan aina kun pääsivät. Kalleakin yritettiin houkutella uimaan, mutta se pisti hanttiin kaikin voimin. Eikä sitä väkisin uitettu.

Viime viikonvaihteessa olin taas soutamassa, ja veneessä olivat kyydissä Kalle sekä ystäväni Helena. Veneessä, joka oli meillä lainassa, oli onnettomat airot. Ne olivat liian lyhyet eivätkä ulottuneet ristiin niin kuin airojen kuuluu. Sellaisilla ei saa aikaan kunnon vetoja, jolloin soutaminen on töpöttämistä. Töppö-airoillakin vene toki liikkui, mutta kovassa sivutuulessa sitä oli vaikea hallita.

Tuuli yltyi ja painoi venettä kohti matalikkoa, johon juutuimme. Ei auttanut muu kuin nousta veneestä ja ruveta vetämään sitä irti. Vettä oli nilkkoihin asti, joten siinä oli sopivan matalaa Kallelle, joka kahlasi mielellään, muttei uinut. Kahlasimme kymmenisen metriä takaisin tulosuuntaan, eikä siinä heti juolahtanut mieleen, että matalikon loputtua Kallen jalat eivät enää ulotu pohjaan. Huomasimme Helenan kanssa, että Kalle ui. Hihkuimme innoissamme: ”Kalle ui!” Kehuimme Kallea ylenpalttisesti.

Sinä päivänä Kalle ui vielä toisenkin kerran. Seuraavana päivänä se polskutteli sydämensä kyllyydestä. Jalat vispasivat vedessä, häntä vispasi pinnalla. Kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja Kallelle piti heittää palloa veteen. Se juoksi mäkeä alas, ui pallon luo ja pallo suussa takaisin, säntäsi mäkeä ylös. Uudelleen, uudelleen, uudelleen. Ihmisiä kulki siitä ohi, ja hekin kehuivat Kallea. Kalle oli elementissään. Se sai runsaasti kehuja, mutta oli ne toden totta ansainnut.

3.7.2010
Priorisointi on täällä

Tulo- ja terveyserot eri sosiaaliluokkien välillä ovat kasvaneet Suomessa enemmän kuin muissa niin sanotuissa sivistysmaissa. (Kannattaa lukea Helsingin Sanomat 3.7.2010, sivu C 10, terveyskeskuslääkäri Ilkka Kankaanpään mielipidekirjoitus.)

Tuloerojen kasvun taustat ovat hyvin tiedossa. Terveyserot selittyvät osaltaan sillä, että köyhät syövät huonompaa ravintoa ja elävät epäterveellisemmissä oloissa. Haluan nostaa esille yhden olennaisen syyn. Se on priorisointi terveyspalveluissa. Priorisointi tarkoittaa sitä, että jotkut pääsevät asianmukaisiin tutkimuksiin ja hoitoihin, toiset eivät.

Priorisointi on kuin korruptio: kumpaakaan ei virallisesti ole, mutta kumpaakin silti on – piilotettuna. En pitäisi pois suljettuna sitäkään, että ilmiöt ovat kytköksissä toisiinsa. Suomessa harjoitetun talouspolitiikan on viime aikoina sanellut EK (Elinkeinoelämän Keskusliitto). Kuka onkaan sanellut terveyspolitiikan suuntaviivat? Ettei vain EK?

Priorisointia on harjoittanut jo pitkään Kela (Kansaneläkelaitos). Sitä ei vain sanota priorisoinniksi, mutta mitä muutakaan se voi olla, jos Kelan rahoittamaan terapiaan pääsevät vain ne, joilla katsotaan olevan edellytyksiä luoda uraa työelämässä? Mikään muu ei merkitse mitään, ei edes se, onko henkilöllä on alaikäisiä lapsia kasvatettavinaan. Vain ura työelämässä on jotain.

Otetaan toinen esimerkki: pienituloinen eläkeläinen kärsii tuki- ja liikuntaelinsairaudesta. Kokeilematta on lukuisia hoitoja, joista olisi todennäköisesti hyötyä, mutta tiettävästi ei juuri haittoja. Miksi hoitoja ei edes kokeilla? Onttona perusteluna on käytetty sitä, että aivan jokainen ei ole noista hoidoista hyötynyt. Samalla perusteella voitaisiin lopettaa koko terveydenhuolto.

Ainoa ”hoito”, jota HUS (Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri) kyseiselle potilasryhmälle tarjoaa, ovat särkylääkereseptit sekä kehotus käydä vesijuoksussa. Näin toteutuu paljon puhuttu kustannustehokkuus: HUS pitää potilasta hengissä, muusta ei ole niin väliä. Olemme hyvää vauhtia matkalla terveydenhuoltojärjestelmään, joka on kopioitu George W. Bushin USA:sta.

Kukaan ei sielläkään väitä, etteikö kunnolliseen terveydenhuoltoon olisi varaa. Sen vain sanotaan ”tulevan kalliiksi”. Mikä loppujen lopuksi tuleekaan kalliiksi? Painaako suomalainen kulttuuriperintö vaa'assa mitään? Suomessa eri yhteiskuntakerrokset ovat eläneet rinnakkain ilman että niiden asuinalueita erottaa jykevä muuri, jonka päällä kulkee muutama kerros piikkilankaa.

23.6.2010
Jatan parempi juhannus

Jatta (nimi muutettu) ottaa juhannuksena iisisti: hän jää Helsinkiin. Niin hän on tehnyt jo useampana vuonna. Helsingissä on juhannuksena rauha ja hiljaisuus. Voi olla yksikseen ja lueskella hyvää kirjaa, ja voi tavata samanhenkisiä ystäviä. Voi lähteä koko päiväksi pyöräilemään ja köllähtää illalla omaan punkkaan. Aah!

Toista oli ennen, kun lapset olivat keskenkasvuisia. Piti pakata kaikki, mitä perhe matkalla tarvitsi. Kaikille myös lämmintä päällepantavaa, uimapuvut, pyyhkeet, lakanat ja tyynyliinat, matka-apteekki ja ensiaputarvikkeet, hyttyskarkotetta, punkkipihdit ja kyypakkaus, ajanvietteeksi lukemista ja pelejä, keitto- ja ruokailuvälineitä, ruokia, juomia, kertakäyttöastioita, tiskiainetta, vessapaperia, talouspaperia, kyniä ja paperia, sampoota ja saippuaa, metsään kumisaappaita, marjaämpäreitä ja marjanpoimureita, sieniveitsiä, sieniopas, koreja, kartta ja kompassi.

Tässä ei liene tarpeen mainita, että mies pakkasi vain omat henkilökohtaiset tavaransa ja päivitteli, miten vaimolla voi mennä pakkaamiseen niin kauan – käsittämätöntä! Lopulta päästiin matkaan. Vaimo oli ainoa, jolla oli ajokortti, joten hän ajoi. Lähellä määränpäätä ajettiin harhaan ja jouduttiin palaamaan muutama kilometri samaa tietä takaisin – ja se oli tietysti vaimon syytä. Mies huomautti, että kannattaisi ajaa suoraan perille eikä tehdä turhia mutkia.

Perillä kamat roudattiin autosta mökkiin, ja vaimo asetteli tavarat paikoilleen. Mies ja lapset pulahtivat uimaan. Vaimo keitti kahvit ja kattoi pöydän. Mies ja lapset lähtivät lämmittämään saunaa, vaimo pani perunakattilan tulelle ja alkoi pilkkoa salaattia. Mies tuli valittamaan, että tulta ei saa syttymään, hormi ei vedä ja puut ovat nihkeitä. Vaimo kävi vuolemassa puukolla kiehisiä, joilla tuli saatiin syttymään, ja palasi hellan ääreen.

Itikat söivät ja inisivät, naapurin iso moottorivene kurvaili edestakaisin laituria hipoen, vastarannalla pörräsi tunnista toiseen vesiskootteri ja känniläiset hoilasivat aamuun asti. Järvenselkää pitkin äänet kantautuivat esteettä. Aamu oli hiljainen. Vaimo heräsi siihen, että mies kolisteli keittiönurkkauksessa. Vaimo sai itsensä jalkeille, ja mies huikkasi, että siellä on kahvia tulossa.

Vaimo meni katsomaan, ja mitä hän näkikään! Keittiö lainehti kahvista. Tässä mökissä kahvinkeitin oli varustettu tippalukolla, ja tapansa mukaan mies ei ollut älynnyt laittaa suodattimen alle kantta, ja kun ei ollut kantta, tippalukko luuli, että ei ole kannuakaan. Niinpä suodatin täyttyi kahvista, minkä jälkeen sumppi valui yli. Vaimo parkaisi: ”Tule katsomaan!” Mies raivostui: ”Minkä mää sille mahdan, että täällä on noin älytön kahvinkeitin!”

Suutuksissaan mies huiskaisi suodattimesta kahvit pitkin seiniä, ja osa lensi verhoille. Vaimo siivosi sotkun, pesi verhot ja ripusti ne kuivumaan. Loma saattoi jatkua. Vaimo kuljetti miestä ja lapsia autolla katsomaan nähtävyyksiä sekä toi kaupasta ruokaa. Yhtenä päivänä vaimo ajatteli, että aina ei viitsisi sahata autolla edes takaisin. Limsa ja maito olivat lopussa, ja hän lähti hakemaan lisää huoltoasemalta, mutta ilman autoa. Hän souti vastarannalle, josta jatkoi matkaa jalkaisin.

Matkaa oli useampi kilometri. Mennessä hän taittoi sen juosten, tullessa reppu täynnä tavaraa kävellen. Hän nautti saadessaan olla yksin omine ajatuksineen. Huoltoasemalla hän osti pullakahvit ja lueskeli päivän lehdet. Vasta sitten hän lähti paluumatkalle. Perillä hän oli neljä tuntia myöhemmin kuin oli lähtenyt. Mies oli rannassa vastassa ja huusi: ”Missä sää oikein olet kupeksinut?” Vaimo selitti, että kun taittaa matkaa soutaen ja kävellen, aikaa kuluu.

Mies tiedusteli: ”Mitä sää sieltä toit?” Vaimo esitteli: kaksi litraa maitoa, iso pullo ananaslimsaa ja toinen pullo greippilimsaa. Mies raivostui: ”Etkö sää ikinä opi muistamaan, että ei greippilimsaa! Greippilimsa on kamalinta mitä olla voi!” Vaimo kuitenkin piti greipin mausta, se oli hänestä raikasta. Ja olihan toinen pullo ananasta. Aikansa rähjättyään mies rauhoittui – kunnes keksi uuden aiheen.

13.6.2010
Mihin unohtui EU:n sopimus ihmisoikeuksista?

Yksi ruandalaismies on saanut Suomessa oikeutta, summa on tähän mennessä kolme miljoonaa euroa. Oikeusministeri Tuija Brax (vihreät) on perustellut asiaa sillä, että tapaus on harvinainen, ja että Suomi on sitoutunut noudattamaan kansainvälisiä sopimuksia.

Kansainvälisistä sopimuksista puheen ollen: minne on unohtunut EU:n sopimus ihmisoikeuksista? Tähän sopimukseen sisältyy myös oikeus hyvään hallintoon, ja tämä oikeus koskee jokaista kansalaista – siis periaatteessa. Käytäntö vain on mitä on.

Oikeus hyvään hallintoon tarkoittaa muun muassa sitä, että päätökset on tehtävä kohtuullisessa ajassa ja ne on kunnollisesti perusteltava. Kun on kyse tavallisesta kansalaisesta, päätökset tuppaavat venymään aina vain, ja perusteluita ei näy.

Tavallinen kansalainen joutuu taistelemaan kasvotonta byrokratiaa vastaan ja on siinä kovin yksin, kuten käy ilmi myös tänään 13.6. ilmestyneestä Helsingin Sanomien artikkelista Kosteusvauriosairauksia ei hyväksytä ammattitaudeiksi.

Alaotsikko kuuluu: ”Ilmeisesti järjestelmä on tehty lannistamaan”. Tämä alaotsikko kuvaa kansalaisen näkökulmaa. Toinen alaotsikko on lainattu vakuutuslaitoksen edustajalta: ”Ei pidä hirveästi avata pussinsuuta”.

Sitaatti terveytensä menettäneeltä poliisilta: ”En ole nähnyt yhtään lausuntoa, joka olisi perustunut mihinkään muuhun kuin vakuutuslääkärin lausuntoon. Eikä päätöksiä yleensä perustella mitenkään, todetaan vain.”

Sitaatti Vakuutusongelmaisten liiton puheenjohtajalta: ”Olet itse syyllinen, kunnes toisin todistetaan. Näyttö jää yksittäiselle poliisille tai trukkikuskille, jonka tulisi kyetä melkoisiin juridisiin suorituksiin.”

Entäpä, jos ruandalainenkin olisi saanut todistella syyttömyyttään ihan vain itse, miten parhaiten kykenee, ja päätökset olisi tehnyt kasvoton virkakoneisto häntä näkemättä? Ihan vain tasapuolisuudenkin nimissä.

7.6.2010
Millä palstat täytetään?

”Uutispula on jokakesäinen ilmiö” ei ihan pidä paikkaansa. Kesä 2009 oli poikkeus. Silloin putkahteli esille aina uusia käänteitä tragikomediasta Sekalaiset suhmuroinnit – talousrikolliset politiikanteon taustalla. Näytelmälle sai itkeä, nauraa, ja välillä molempia.

Kesä 2010 on alkanut vaisuissa tunnelmissa. Kepun rötöksille kukaan ei enää jaksa kuin korkeintaan hymähtää. Avustusten kuppaaminen todellisuutta laajemmalla jäsenrekisterillä – haamujäsenillä – ei jaksa kummastuttaa. Oikeastaan kyseessä on rikos, mutta ei sitten kuitenkaan. Hoh hoijaa.

Jollakin palstat on kuitenkin täytettävä, mutta millä? Helsingin Sanomat näyttää muille mallia: romanikerjäläisillä ja muilla maahanmuuttajilla. Tänäänkin oli kokonainen sivu pelkästään romanikerjäläisiä: paljon kuvia sekä hieman tekstiäkin.

Ei saakeli, samat kerjäläiset on nähty Helsingin Sanomissa ennenkin, ja ihan samalta he näyttävät kaikissa kuvissa. Kerjäläisiä näkee ihan riittävästi katukuvassa, mutta että viikosta toiseen aamukahvipöydässäkin: kerjäläinen istuu, kerjäläinen makaa. Ja sama puujalkamies ja sama pulska muori.

Samaan aikaan tuloerot Suomessa kasvavat entisestään. Säästöt nakertavat koulutusta ja terveydenhoitoa. Oikeat työpaikat vähenevät, tempputyöllistäminen ja kyykytys lisääntyy. Pekkarisen risupaketti nostaa asumiskustannuksia kaupungeissa, vaikka asuminen on jo muutenkin kallista.

31.5.2010
Vanhanen on tällä kertaa oikeassa

Pääministeri Matti Vanhanen ei tunnetusti ole mikään ruudinkeksijä, mutta joskus hänkin voi olla oikeassa. Äskettäin hän kehotti kansalaisia olemaan antamatta rahaa romanikerjäläisille. Se on ainoa järkevä tapa toimia, sillä mitä enemmän ulkomailta saapuneita kerjäläisiä avustetaan, sitä enemmän heitä tulee ja sitä enemmän kaduillamme näkyy.

Eivätkä köyhät maailmalta lopu ennen kuin väestönkasvu saadaan kuriin. Sanon tämän silläkin uhalla, että minut leimattaisiin Linkolaksi. Leimoja saa monissa piireissä otsaansa heti, jos vihjaakaan siihen suuntaan, että väestönkasvun rajoittaminen on se, millä maailma pelastuu, jos on pelastuakseen.

Helsingissä virkamiehet kuluttavat palkallista aikaansa romanikerjäläisiin keskittyvissä työryhmissä. Romanikerjäläisiä on arviolta 200, helsinkiläisiä köyhiä 200.000. Media ei säästele palstatilaansa, kun on kyse romanikerjäläisistä. Matti Vanhasen konseptilla virkamiesten työaikaa sekä lehtien palstatilaa säästyisi muuhun käyttöön.

24.5.2010
Jouko ja Into (Osa IV)

Into aloitti 'hommat', Jouko opasti ja auttoi. Jouko oli, kuten sanottu, eläkkeellä, joten hänellä riitti aikaa. Välillä hän mietti, oliko Inton värvääminen vikatikki, sillä Inton liipaisinsormi oli järjenjuoksua vikkelämpi. Toisaalta hän ei voinut potkia Intoa kuvioista poiskaan, joten hän päätti vain olla kärsivällinen. Hehän olivat molemmat reservin upseerejakin. Veljeys velvoitti.

Into oli tavattoman tuottelias, kommentteja lähti kuin konekivääristä. Konekiväärin virkaa toimitti työpaikan tietokone. Äärimmäisen harvoin hän keksi mitään itse, ja vielä harvemmin mitään uutta. Hän toisteli vanhaa, kopioi ja liitti. Kokoamistyössä piti laittaa väliin jokin omakin lause, ja liipaisinsormi laukoi lyöntivirheitä.

Into ei esiintynyt koskaan omalla nimellä, vaan eri nimimerkeillä, joita usein vaihteli. Niissä oli yhtä vähän mielikuvitusta kuin hänen tuotoksissaan muutenkaan: tarkkaaja, seuraaja, seurailija, työllinen, työssäkäyvä, työtön nainen, talousmies, äänestäjä – sekä kertakäyttöisenä uutuutena myös ”federalisti”, joka kommentoi Pentti I. Lumpeelle:

On miellyttävä lukea vanhan toimittajan ajatuksia:kuuluvat täysin eri sarjaan kuin esim. Anu Harjun , Leonardo de Verden täysin tyjhjänpäiväiset jutut, jotka ei vie asiaa eteenpäin – ovat samalla tasolla kuin Urpilainen ja Heinäluoma eli pelkkää höttöä ja populismia pahimmillaan.Toista luokkaa on seuraajan ja tarkkaajan osuvat analyysit ( - )

Toista luokkaa hyvinkin, tässä pari näytettä:

Seuratessa muutamien ammattiliittojen toimintaa tulee entgistäkin vaakuuttuneeemmksi, että tarvitaaan uutta säätely lakkoihin esim. pakkosovitteluen muodossa ja laittomien lakkojen sakkorangaistuksien vähintään moninkertaistamista.

Täytyy suuunnattoamasti ihmetellä Leppäsen ja Ihmettelijän käsityksiä – ei pienintäkään realsimin tajua asioissa. Mutta näinhän koko sd-puolue.Höttöä,populismia ja punavihreätä mössöä !

23.5.2010
Jouko ja Into (Osa III)

Jouko selitti: ”Hommaan kuuluu, että seuraat internetistä opposition kannanottoja. Aina, kun joku uskaltaa arvostella kokoomusta, käyt hyökkäykseen kuin tiiraparvi rantakalliolla.” Into ei mitenkään voinut kuvitella itseään tiiraksi saati avoimelle paikalle. Sen sijaan hän saattaisi kyykkiä poterossa, sormi konekiväärin liipaisimella.

Into epäröi: ”Mutta enhän minä ole mikään hyvä kirjoittaja...” Jouko rohkaisi: ”Harjoitus tekee mestarin, ja minä kyllä opastan. Pääasia on, että olet ahkera. Mitä enemmän osumia, sitä enemmän tienaat. Osumaksi lasketaan se, että lähettämäsi vastaus menee läpi ilman että se estetään tai eliminoidaan.

Into epäröi jälleen: ”Aiheita on niin monia. Miten minä keksin kaikkiin vastauksen?” Jouko naurahti hyväntahtoisesti: ”Veliseni, ei sinun tarvitsekaan. Vaikka sitä sanotaan vastaukseksi, ei sen silti tarvitse olla vastaus, eikä edes liittyä aiheeseen. Jos tuntuu, että et keksi mitään, toistele samaa vanhaa. Vanhassa vara parempi.”

”Kehun siis aina kokoomusta?” Into kysyi. ”Kyllä”, Jouko sanoi, ”ja toinen puoli on, että oppositiota ja etenkin demareita on pyrittävä lyttäämään. Katsos, kun et ole kohteen kanssa samassa paikassa, et voi lyödä lättyyn, mutta lyttyyn voit.” Into ei osannut kuvitella itseään ketteräksi kehäketuksi, hän ajatteli poteroa ja konekivääriä. Liipaisinsormea alkoi kutkuttaa.

(Jatkuu)

22.5.2010
Jouko ja Into (Osa II)

Jouko kutsui Inton hulppeaan omakotitaloonsa saunomaan. Tarvittiin monet hyvät löylyt sekä jäähdyttelyt terassilla, ynnä asiaankuuluvat tarjoilut, ennen kuin Inton jurous alkoi hellittää. Jouko jututti häntä: millä mallilla asiat oikein olivat. Into selosti kaiken parhain päin, mutta illan vanhetessa myönsi, että eivät asiat järin häävisti ole.

Into oli julkishallinnon pikkuvirkamies ja asui rupuisessa kaksiossa. Omakotitalo oli mennyt avioerossa, säästöt epäonnisissa sijoituksissa. Olihan hänellä työ, mutta ei tekemistä eikä haasteita. Hän sai olla omissa oloissaan, eikä ketään kiinnostanut. Kerran kuussa hän laati raportin, mutta lukikohan sitä edes kukaan?

Into koki asemansa turhauttavaksi. Hänhän oli huippuluokan talousmies, jonka kykyjä ei vain ollut huomattu, vaikka ikää oli jo yli 60. Tehdäkseen vaikutuksen hän muotoili hienon lauseen: ”Aivokapasiteettini on alimitoi... tuota, alikäytössä.” Jouko ajatteli, että Into ei ole mikään ruudinkeksijä, mutta tavoitteellinen – hänelle voisi olla käyttöä.

Jouko laski kätensä Inton olkapäälle ja sanoi: ”Älä, veli, sitä murehdi. Kyllä me sinulle 'hommia' keksimme, ja koska sinulla on työssä ollessasi joutilasta aikaa, voit tehdä 'hommia' työn lomassa, tai työtä 'hommien' lomassa – miten päin vain. Eivätkä 'hommat' tekemällä lopu.” Into tiedusteli, mitä nämä 'hommat' mahtavatkaan olla.

(Jatkuu)

21.5.2010
Jouko ja Into (Osa I)

Oli kerran maa, jossa oli rahalla ostettu hallitus. Muualla maailmassa sellaista kutsutaan korruptioksi. Tässä maassa korruptiota ei kuitenkaan esiintynyt, vaikka oppositio niin väitti. Kerta toisensa jälkeen pääministeri joutui vastaamaan opposition esittämiin syytöksiin, mutta kuittasi asian joka kerta: ”Poliisi selvittää.”

Korruptioväitteet olivat tietenkin vain ilkeämielistä panettelua. Mitä pahaa on vaalirahan antamisessa kaavoitus- ja urakkasopimuksia vastaan? Tai vaikka raha olisi talousrikoksista tuomitulta saatua, tai yleishyödyllisen säätiön kautta kierrätettyä? Näin ajatteli myös Jouko, joka oli hommaillut johtajana logistiikka-alalla, mutta jäänyt hiljan eläkkeelle.

Joukolla oli yllin kyllin rahaa ja nyt myös aikaa. Hän oli reservin upseeri, ja nyt hän ehti mukaan joutavampiinkin tapaamisiin, joita reserviupseeriveljet keksivät järjestää. Näihin kutsuttiin myös sellaisia, jotka olivat aikoinaan päässeet reserviupseerikouluun, mutta joita elämä ei ollut siunannut prenikoilla saati varallisuudella.

Eräässä näistä ”jokamiesluokan” kokoontumisista Jouko tapasi Inton, joka oli juro mutta äänekäs. Kun Into avasi suunsa jotain sanoakseen, kaikki tiesivät, että kuulisivat jotain negatiivista. Hänen kasvonsa olivat lähes ilmeettömät, mutta Jouko luki niistä kätkettyä epätoivoa. Intolla ei ollut kaikki kohdallaan, ja Jouko halusi auttaa.

(Jatkuu)

16.5.2010
Julkinen terveyshuolto – ja miten se toimii

Eräs tuttava, hieman päälle kuudenkymmenen, on jäämässä työkyvyttömyyseläkkeelle. Siinä hänellä onkin totuttelemista, aina tulee vastaan uusia kommervenkkejä. Yksi muutos on siirtyminen työterveyshuollon piiristä muualle: joko yksityiselle tai julkiselle. Konttoristin eläke ei ole häävi, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää julkinen. Se toimii näin:

Kun varaat ajan terveyskeskuslääkärille, saat sen (ainakin Helsingissä) vasta parin kuukauden päähän. Terveyskeskuslääkärit ovat kuitenkin työhönsä motivoituneita sekä ammattitaitoisia siinä määrin kuin yleislääkäri voi olla. Terveyskeskuslääkärin toimenkuvaan kuuluu, että asiakkaat ovat samanarvoisia, ovat he taustaltaan mitä tahansa, työelämässä tai sen ulkopuolella.

Jos sen sijaan tarvitset erikoissairaanhoitoa, tilanteesi on masentava. Joudut turvautumaan Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriin (Hus). Hussin huipulla istuu hallitus, joka puuhastelee uudistelemalla organisaatiota. Se on myös määritellyt yleviä tavoitteita, joista yksi on ”laatu”. Käytännössä ”laatu” on lähinnä vain vitsi.

Jos tauti uhkaa henkeäsi, pääset hoitoon ja asianmukaisiin tutkimuksiin. Jos sairaus ”vain” heikentää liikuntakykyä tai henkistä hyvinvointia, saat pärjätä omillasi miten parhaiten taidat. Lääkereseptejä saat, särkylääkkeitä lähes rajattomasti. Reseptin uusiminen on kätevää: tipautat sen omalla terveysasemalla laatikkoon, ja haet muutaman päivän kuluttua tiskiltä.

9.5.2010
Eläkeläiset kansanedustajan kiusana

Järjestötoiminta on vapaaehtoista, kuten myös asettuminen ehdolle vaaleissa. Jos kansanedustaja päättää luopua ehdokkuudesta, hän tietysti ilmoittaa asiasta. Mutta tarvitseeko siitä tehdä suurta numeroa, huudella isoon ääneen miten paska duuni nykyinen homma onkaan: kun menee toreille ja turuille, saa kimppuunsa kohtelustaan kimpaantuneita eläkeläisiä.

Muuten tämä edustajan duuni vielä menettelisi, mutta turhasta valittavia eläkeläisiä ei viitsisi kuunnella. Ensinnäkin indeksin leikkauksesta: sehän tapahtui 90-luvulla. Vanha asia siis. Kun indeksiä huononnettiin, sen piti olla tilapäinen kriisiapu valtiontaloudelle. Tilapäinen tai ei, indeksi leikkaa myös isoja eläkkeitä eikä vain pieniä. Eikö olekin reilua?

Eräs lehti julkaisi uusimmassa (perjantaina ilmestyneessä) numerossaan peräti aukeaman verran selittelyjä yhdeltä kansanedustajalta, joka havittelee kivempiin hommiin eikä asetu ehdolle eduskuntavaaleissa. Tässä pari sitaattia:

”(Nimi poistettu) uskoo, että eläkkeensaajien asioista on uutisoitu liioitellusti ja ihmisiä ärsytetään kapinaan.”

”Edelleen käsitellään asioita, jotka on tehty 1990-luvun alkuvuosina. Niitä ruokitaan yleisönosastokirjoituksilla ja niin edelleen, (nimi poistettu) jatkaa ja toteaa, ettei väärinkäsitysten oikaisu yleensä onnistu, kun hyökkäävä vastapuoli ei edes suostu kuuntelemaan.”

Elikkä siis: median myötävaikutuksella eläkeläiset on saatu luulemaan, että heitä on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Kansanedustaja yrittää selittää eläkeläisille, että he ovat väärässä.

5.5.2010
Oikeutta EU:sta

Kansalaisella on oikeutensa, selvähän se. Jotta oikeus toteutuisi, meillä on Sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunta. Päähänpotkitut kansalaiset voivat valittaa sinne saadakseen oikeutta. Yksinkertaisempaa tietenkin olisi, että kenenkään ei tarvitsisi tulla kyykytetyksi, sillä tsaarinaika on kaukana takanapäin.

Sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunta kuitenkin jauhaa tsaarinaikaisella hitaudella. Koska olemme EU:ssa, kansalaisella on oikeus valittaa lopulta myös sinne. 2008 saimme lukea lehdistä, miten yksittäiset kansalaiset ovat saaneet oikeutta EU:n ihmisoikeustuomioistuimen kautta, kun muualta eivät ole sitä saaneet.

Vuoden 2009 alussa julistettiin, mikä myös lehtiin präntättiin, että Sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunta tehostaa toimintaansa: käsittelyajat tulevat lyhenemään, joten kenenkään ei enää tarvitse odottaa kahta vuotta, että jotain tapahtuu.

Miten sitten kävikään? Kesäkuussa 2009 oli EU-vaalit. (Seuraavat pidetään 2014.) Vaalien jälkeen ei ole tullut tietoon yhtäkään tapausta, jossa EU olisi ratkaissut valituksia kansalaisten eduksi. EU-tuomioistuinten kapasiteetti taitaa olla kysyntään nähden täysin alimitoitettu.

Ja käsittelyajat Sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunnassa ovat pidentymistään pidentyneet.

24.4.2010
Hiipuva lempi

Me suomalaiset olemme kovia syyllistämään. Emme aina muita, vaan itseämme. Markkinamiehet ovat sen huomanneet – ja käyttävät ominaisuuttamme estoitta hyväkseen. Sanoma on tämä: jos ostat tämän meidän tuotteen, olet ylevä ja isänmaallinen. (Ja jos jätät ostamatta, olet katala, itsekäs ja ajattelematon.)

Sen jälkeen, kun pääministerimme Matti Vanhanen (kepu) ilmoitti lempimaitonsa olevan sitä, joka tulee kepulaisesta meijerifirmasta, monen facebook-kaverini lempi leimahti Arla-Ingmanin suuntaan. Itse olen ollut hidas syttymään, mutta lempeni kepulais-firmojen tuotteita kohtaan on hiipumistaan hiipunut. Nyt se taitaa vallan sammahtaa.

Kun ostan suomalaisen maataloustuotteen, olen jo sitä ennen maksanut sen tukiaisina kertaalleen, kahdesti, ehkä kolmastikin. S**keli! Mitäpä jos jätämme nämä tuotteet kaupan hyllylle? Loppuuko tukiaisilla pyöritetty maatalous? Äkkiseltään voisi päätellä, että loppuu. Kun muistelee voi- ja munavuoria, jotka dumpattiin vientitukiaisilla ulkomaille, voi arvata, miten tulisi käymään.

Jospa sittenkin dumppaisimme maataloustuotteita vientitukiaisilla muihin maihin? Ja toisimme halvempia tuotteita muualta. Mikäpäs siinä, mutta elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen (kepu) on varautunut tähänkin: risupaketti nostaa energian hinnan niin poskettomaksi, että tavaran tuonti sekä vienti hiipuvat.

21.4.2010
Eläköön suomalainen peruskoulu

Olen saanut jälleen uuden leiman otsaani. Naiivi! Perustelu: olen kehunut suomalaista peruskoulua. Se, joka leiman minulle lätkäisi, väitti, etten tiedä nykypäivän koulumaailmasta mitään. Logiikkana oli, että koska kehun, olen varmaankin tietämätön. Vaan enpä olekaan. Poikani aloitti peruskoulun syksyllä 1995 ja kirjoitti ylioppilaaksi keväällä 2007.

Koko sen ajan, 12 vuotta, osallistuin kodin ja koulun väliseen yhteistyöhön. Joka kerta kun vierailin koululla, palasin kotiin hyvillä mielin. Olin vakuuttunut siitä, että opettajat ovat ammattitaitoisia, pitävät lapsista, kohtelevat heitä oikeudenmukaisesti. Poika lähti aina kouluun mielellään. Tokihan äiti vaistoaa, lähteekö lapsi kouluun mielellään vai vastentahtoisesti.

Toista oli 60-luvulla. Opettajia piti pelätä, ja heidän joukossaan oli alalle sopimattomia. Virsien sanoja päntättiin ulkoa. Siinä oli oppimisen ilo kaukana. Jumppasalissa marssittiin ympyrää rumissa sinisissä puvuissa, opettaja paukutti tahtia tamburiinilla. Siinä oli liikunnan ilo kaukana. Oppilaat saivat joko parempaa tai huonompaa kohtelua riippuen vanhempien sosiaalisesta asemasta.

Eikä poikani ole joutunut opettelemaan ulkoa ainuttakaan virttä. Valitsimme uskonnon sijaan elämänkatsomustiedon. Siitäkin, että tällainen mahdollisuus on ollut tarjolla, olen kiitollinen. Sanokoon naiiviksi ken tahtoo, mutta olen vilpittömästi kiitollinen.

16.4.2010
Millä lopulta onkaan merkitystä?

Ninni (nimi muutettu) on yli viisikymppinen. Vuosien myötä hän on havahtunut huomaamaan, että maailmassa on loppujen lopuksi varsin vähän asioita, joilla on suurempaa merkitystä. Vähemmän tärkeisiin kuuluu muun muassa se, ovatko sukat samaa paria vaiko vähän sinnepäin, etenkin jos käyttää pitkiä housuja sekä umpinaisia kenkiä.

Huhtikuisena maanantaina hän oli menossa ortopedin vastaanotolle Peijakseen, joka on osa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriä (Hus). Hän järkeili, että pitää löytää samaa paria olevat sukat, sillä muuten voi tulla leimatuksi ties miksi, ja leima otsassa voi saada osakseen huonoa hoitoa. Hän penkoi ja penkoi, kello kävi, vaan ei tahtonut löytää kahta samanlaista sukkaa, joista molemmat olisivat kaiken lisäksi ehjiä. Lopulta hän kuitenkin sellaisen ihmeen löysi, ja lähti tyytyväisenä matkaan.

Ninni jonotti aulassa, ja lopulta tuli hänen vuoronsa päästä vastaanottohuoneeseen. Ortopedi pyysi nostamaan kipeän jalan puoleista lahjetta. Ninni teki työtä käskettyä, mutta farkut olivat tiukat. Lopulta hän sai hilattua lahjetta polveen asti. Ortopedi sanoi, että riittää, ja vilkaisi polvea. Toista jalkaa hän ei katsonut lainkaan. Ninni oli nähnyt sukkiensa kanssa vaivaa - turhaan! Kaiken kukkuraksi ortopedilla ei ollut muuta tarjottavaa kuin ohje: ”Syö särkylääkettä, käy vesijuoksussa.”

Kotoa käsin Ninni alkoi selvitellä, eikö tosiaankaan voi mitään muuta kuin mättää särkylääkettä. Kävi ilmi, että monia hoitoja on täysin kokeilematta, kuten muun muassa pistoshoidot. Niissä kuluneeseen niveleen laitetaan ”voiteluainetta”, jonka ansiosta liikkuminen helpottuu ja elämän laatu paranee. Niin, elämän laatu. Mikäli Husin lääkäreiltä kysytään, sillä ei taida olla kovinkaan suurta merkitystä.

11.4.2010
Äijäimagoenergiaa

Maakuntien miehiä on paljon työttöminä. Heitä pitää työllistää, ja kun ei kukaan muuten työllistä, tarvitaan julkisia tukiaisia. Vanhustenhuollon tila on häpeällinen. Hoivatyössä tarvitaan tekijöitä. Ihmisiä. Siispä maakuntien miehet vanhuksia syöttämään, pesemään, ulkoiluttamaan, juttukaveriksi. Jokainen työ on arvokasta, eikä hoivatyö ole muuta työtä arvottomampaa. Vai onko?

Mikäli Vasemmistoliiton äijäsiiveltä kysytään, on luotava äijäimagoon istuvia työpaikkoja. Käytännössä se tapahtuu savuttamalla märkää haketta muka-energiaksi. Se on tehotonta ja kallista (ks. blogi 20.3.2010), mutta se työllistää. Samalla luodaan kuitupuulle julkisilla tukiaisilla takuumarkkinat, jotka nostavat metsäteollisuuden raaka-ainekustannuksia.

Kustannusten nousu johtaa paperitehtaiden uusiin sulkemisiin, ja taas tarvitaan julkisia tukiaisia luomaan äijäimagoon istuvia työpaikkoja.

7.4.2010
Marko ja Merja (osa 3.)

Markoa kyrsi ja riepoi. Hän oli päättänyt hankkiutua Merjan juttusille eilisessä gaalaillassa, johon heidät molemmat oli kutsuttu. Illan vanhetessa hän tarttuisi Merjaa hihasta – vaikka eihän niissä ilta-asuissa hihoja ollut – ja pyytäisi sivummalle vaihtamaan muutaman sanan. Niin hän oli tehnytkin, mutta mitä tekikään Merja: ynähti, että ei ole mitään puhuttavaa. Eikä ollut oikein tuntevinaankaan. Merja oli illan kuningatar, Marko kuului rahvaaseen.

Viikon kuluttua Merja soitti Milanosta. Hän tarvitsi lentolippua ja kysyi, voisiko Marko hoitaa sen firman piikkiin. Markon pahin kiukku oli jo laantunut. Hän tiesi, että ei kulu kauan ennen kuin Merja rahantarpeessaan turvautuu taas häneen. Marko muistutti: ”Erikoiskoulun saneerausurakka on vihdoin hoidettava 'kotiin', sitä vartenhan sinut on koulun johtokuntaan hommattu. Ja jos tyrit, maksat lipun hinnan takaisin ja vähän muutakin.”

Merja kakisteli ja empi. Hän oli kuitenkin hassannut vaatteisiin ja kenkiin enemmän kuin olisi ollut varaa ja tarvitsi siksi tuohta. Hän kuittasi: ”Sovittu.” Hän uskoi pystyvänsä junailemaan urakan 'kotiin', ja jos homma menisi pieleen, Marko ei olisi pitkävihainen. Lentolippuhan on pikkuraha, kukapa moisesta kaunaa kantamaan. Merja silmäili kuvaansa vaateputiikin peilistä ja piti näkemästään.

Koto-Suomessa Marko laski kommunikaattorin pöydälle ja hymähti. Merjalle kelpasi raha, mutta maksaisiko tämä ikinä mitään takaisin vaikka oli luvannut. Marko ajatteli, että se nainen ei ymmärrä rahankäytöstä mitään, pistää vain kaiken haisemaan ja elelee muiden piikkiin. Eihän sellainen passaa! Seuraavana päivänä hän soitti Merjalle. Sitä puhelua Markolta ei löydy nauhoitettuna, vaikka monia muita löytyy.

6.4.2010
Marko ja Merja (osa 2.)

Markon ja Merjan ystävyys syveni. (Mainittakoon tässä, että he olivat vain ystäviä, sillä olihan Marko naimisissa sekä syvästi uskonnollinen.) Marko ihaili Merjaa, ja Markon ansiosta Merja sai Puuhamiehiltä enemmän rahaa muut, ja kun käteispula yllätti, Merja siirsi erääntyviä laskuja Markon firman piikkiin. Mitä enemmän laskuja firma maksoi, sitä enemmän niitä kertyi.

Eräs Puuhamiehistä, Pekka nimeltään, istui kerran Markon kanssa kahdestaan saunan kuistilla. Pekka otti puheeksi Merjan holtittoman rahankäytön ja epäili, että asiat eivät mene ihan oikein. ”Mieti, kannattaako siihen naiseen tuhlata ruutia”, Pekka ehdotti. Marko oli heti takajaloillaan: ettäkö ei kannata ja miksei muka? Ja mitä Merjan pikku ostokset tähän kuuluvat? Saivartelua! Pekka ymmärsi yskän eikä enää puuttunut asiaan. Hän kohotti kolpakon ja sanoi: ”Porvarilliselle Suomelle!”

Vuodet vaihtuivat, samoin Markon bisnekset uusiin. Kun jokin firmoista alkoi pyöriä huonosti, Marko putsasi siitä rahat ja päästi sitten konkurssiin. Sitten hän oli jo perustamassa tilalle uutta. Aina hän sai uutta lainarahaa, jota ei edes aikonutkaan maksaa takaisin.

Merjasta oli tullut perheellinen. Markolla ei ollut siihen sanomista, olihan hän itse tahollaan naimisissa. Asia kuitenkin alkoi kaihertaa Markoa. Hän yllätti itsensä miettimästä, eikö Merja sittenkään ottanut häntä täysin vakavissaan. Käyttikö Merjakin häntä juoksupoikana? Mitä vastinetta hän oikeastaan sai avokätisistä lahjoistaan tuolle naiselle? Marko päätti kysyä suoraan.

(Jatkuu.)

5.4.2010
Marko ja Merja (osa 1.)

Markolla oli missio. Hän halusi porvarillisen Suomen. Joku voi tässä huomauttaa, että Suomi on hyvinkin porvarillinen maa, eikö se ole ihan hyvä sellaisenaan? ”Ei, ei”, vaikeroi Marko, ”kun presidentti ei ole porvaripuolueesta!” Marko oli myös sitä mieltä, että voidakseen olla uskottava presidentin pitää olla mies. Sitä hän ei kuitenkaan uskaltanut sanoa ääneen, paitsi Puuhamiesten saunailloissa.

Puuhamiehet tuumasivat, että jotain tarttee tehrä. Marko ei oikein osannut pitää suutaan supussa, ja niin hän tuli luvanneeksi enemmän kuin mihin rahkeet oikeasti riittivät. Hän rehvasteli, että hommaa vaali- ja muuta rahaa poliitikoille, jotka edistävät Puuhamiesten päämääriä. Puuhamiesten porukassa Markolle muodostui erikoinen rooli: hän oli sekoitus joulupukkia sekä juoksupoikaa.

Joulupukin homma istui Markolle kuin tuplaleveä pakoputki Bemariin. Hän jakeli rahalahjoituksia suurieleisesti. Rahat eivät tietenkään olleet hänen omiaan. Tarvitsi vain sanoa väräjävällä äänellä ”porvarillinen Suomi”, niin rahahanat höltyivät. Hän sai myös lainarahaa omalle firmalleen – ilman aikomustakaan maksaa velkoja pois. Näin hän jakeli rahaa firman piikkiin sekä järjesti suurellisia kestityksiä.

Sen sijaan juoksupojan rooli alkoi pikkuhiljaa jurppia, mutta Marko ei osannut hankkiutua siitä eroonkaan. Kun joku sanoi väräjävällä äänellä ”porvarillinen Suomi”, silloin ei voinut sanoa ”ei”.

Marko oli syvästi uskonnollinen, mutta ei nyrpistellyt maallisillekaan iloille. Niinpä hän alkoi katsella naispuolisia poliitikkoja ”sillä silmällä”, ja mitä enemmän hän näitä sillä silmällä katseli, sitä enemmän eräs iltapuvuistaan tunnettu naispoliitikko häntä miellytti. Sanottakoon häntä tässä vaikka Merjaksi.

(Jatkuu.)

1.4.2010
Onneksi kilttejäkin toimittajia vielä löytyy

Haluatko sinä aamukahvipöytääsi sanomalehden, joka on täynnä fraaseja ja lätinää? Luulen, että et varmasti halua. Lukija ei lätinöitä kaipaa, vaan ihan konkreettista asiaa: kuka, missä, milloin, miksi, miten. Kuitenkin monet poliitikot olettavat, suorastaan vaativat, että lätinät pitää painaa lehteen sellaisinaan. Jos toimittaja ei niin tee, hän on tuhma itsekäs narsisti.

Onneksi kilttejäkin toimittajia vielä löytyy. Tuhmat ottakoot oppia Yhteiset lapsemme -lehdessä julkaistusta artikkelista, jossa haastateltiin Helsingin sosiaalijohtaja Paavo Voutilaista.

Pahoin pelkään, että edes yksi tuhannesta ei jaksa lukea moista alkua pitemmälle, saati kokonaan. Kun kirjoittaa Googleen ”Paavo Voutilainen”, kyseinen artikkeli on lähes kärjessä. Mistähän syystä? Siksikö, että se on niin hyvä?

27.3.2010
Ruokapalkalla

Isävainaa joutui vanhemmalla iällä työttömäksi, kun tuotantolaitos lakkautettiin. Hän joutui tekstaamaan jokaisen päivän kohdalle erikseen: ”työtön”. Se harmitti häntä aivan suunnattomasti. Hän koki sen nöyryytyksenä. Ihan kuin sitä lajia ei olisi saanut kylliksi lapsena 30-luvulla. Monet muutkin toivoivat asiaan muutosta. Sitä ei tullut. Vasta melko äskettäin kuulin, että käytäntö on poistunut.

Isä ei tiennyt, että se oli sarjassa ”työvoimapoliittisia nöyryytyksiä” vasta alkua. Hän ei joutunut tekemään oman ammattinsa työtä palkatta. Miltä hänestä olisi tuntunut, kun hän olisi tehnyt samaa työtä kuin ennenkin, mutta ”harjoittelijana”?

Palkaton ”harjoittelu” on tempputyöllistämistä, jota jotkut demaritkin kannattavat. Ihan kuin kikkailuilla voitaisiin saada jotain rakentavaa aikaan. Siinä pelissä ihmisestä tulee vain pelinappula. Kun puolue aikoinaan perustettiin, yksi keskeisimpiä ajatuksia oli, että työstä pitää saada asianmukainen palkka.

Isän työura alkoi 12-vuotiaana, renkinä ruokapalkalla. Miltä hänestä olisi tuntunut, jos hänet olisi pakotettu myös päättämään työuransa ruokapalkalla?

24.3.2010
Rahat pois köyhiltä

Helsingissä asuu paljon köyhiä, kuten eläkeläisiä ja työttömiä. Eläminen Helsingissä on kallista. Myös pienituloisella on oikeus ihmisarvoiseen elämään, mutta mitä Helsingissä voi tehdä, jos on köyhä ja kipeä?

Istua kotona ja katsella aamusta iltaan telkkaria? Mennä lähiöräkälään turisemaan? Jos Helsingin Kokoomuksesta riippuu, paljon muuta ei voi tehdä. Ylipormestari Jussi Pajunen (kok.) on kerännyt lahtauslistalleen lähikirjastoja, nuorisotaloja sekä eläkeläisten ja työttömien virkistyskeskuksia.

Virkistyskeskus on paikka, jossa voi tavata muita, jutustella kahvikupposen ääressä, lukea lehtiä, osallistua harrastuksiin. Esimerkiksi Malmin virkistyskeskus ei ole kaupungille mikään suuri menoerä, mutta Pajunen on periaatteen mies: ei mitään ilmaiseksi köyhille!

Mikäli Helsingin Kokoomuksesta riippuu, jakomäkeläinen maksaa bussilipustaan enemmän kuin eiralainen. Köyhät pysykööt lähiöissään, poissa pilaamasta näkymiä turisteilta.

Mikäli Helsingin Kokoomuksesta riippuu, käynti sairaanhoitajan luona tulee maksulliseksi. Sehän on eläkeläisten ja muiden pienituloisten ”huvia”, joten rahat pois vain. Asiaa on esittänyt Sirpa Asko-Seljavaara (kok.).

23.3.2010
Uusi sampo on keksitty

Viherpiipertäjä on sana, joka kuulostaa harmittomalta. Se tuo mieleen henkilön, joka kasvattaa ituja ja ostaa ekologista sampoota. Hankalammille tapauksille ei oikein ole sopivaa sanaa, joten tässä ehdotus: viherhörhö.

Viherhörhö eroaa viherpiipertäjästä siinä, että hän tuputtaa omaa totuuttaan muille. Viherhörhölle ei kannata mennä sanomaan, että ei se nyt ihan noin mene, sillä siitä viherhörhö innostuu eikä jätä rauhaan. Viherhörhön mielestä mikään sivuseikka tai sivuseikan sivuseikka ei ole liian mitätön mainittavaksi, joten hän on aina äänessä.

Viherhörhö tietää, miten maan talous saadaan kuntoon: rakentamalla tuulimyllyjä sekä hakevoimaloita. Mitäpä siitä, jos hake- ja tuulivoimalat ovat tehottomia ja niillä tuotettu sähkö huikean hintaista. Sitähän varten valtio on olemassa, että se maksaa tukiaisia.

Tukiaisten avulla kalliista tulee halvempaa. Kätevää, vai mitä? Uusi sampo on keksitty jauhamaan Suomelle vaurautta ja hyvinvointia.

20.3.2010
Kaasuttelua kepulaisessa pikkukunnassa

”Bioenergia” sekä ”uusiutuva energia” ovat ylevältä kuulostavia sanoja. Niitä meille on hehkutettu, mutta sanojen merkityksestä vaiettu. Olen jo pitkään epäillyt, että molempien takana on MTK (Maataloustuottajien Keskusliitto) ja että molemmat tarkoittavat käytännössä hakevoimaloita. Kuitupuuta menee entistä huonommin kaupaksi selluteollisuudelle, joten MTK tuputtaa sitä poltettavaksi.

Epäilyni sai vahvistusta, kun luin tämänpäiväisen Helsingin Sanomat. Sivulla A 17 kerrotaan, miten märästä hakkeesta ”kaasutetaan” Reisjärvellä sähköä ja lämpöä. Tuotanto kattaa lilliputtikunta Reisjärven energiantarpeesta vain osan. ”Kaasuttaminen” on tarpeen, koska kuitupuusta tuotetut hakekasat tuppaavat kastumaan, ja kastuneen tavaran kuivatus on kallista. ”Kaasutus” tapahtuu epämääräisen näköisessä kontissa.

Sana ”syöttötariffi” kuulostaa – jos ei ihan ylevältä – niin ainakin harmittomalta. Sana tuo mieleen sähkön siirtotariffit. Siitä ei kuitenkaan ole kysymys. Suomeksi sanottuna ”syöttötariffi” tarkoittaa valtion maksamia tukiaisia kalliisti ja tehottomasti tuotetulle sähkölle.

Mitään ei kai ole tehtävissä, sillä Helsingin Sanomien mukaan ”Suomi on sitoutunut EU:n ilmastotavoitteissa nostamaan uusiutuvien luonnonvarojen osuuden energiantuotannossa nykyisestä 28 prosentista 38 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä”. Miten ihmeessä hakkeen polttaminen edistää ilmaston puhtautta, ja mihin kaikki hiiltynyt hake kipataan?

Tässä tilanteessa olisi otettava järki käteen, ja tunnustettava se, että ydinvoima on hakkeenpolttamiseen verrattuna suorastaan nerokas vaihtoehto. Tokihan kaikenlainen puuhastelu, kuten hakkeen polttaminen, työllistää. Tärkeämpää kuitenkin on, että tuotettu energia turvaa työllisyyden isommallekin joukolle.

Hakkeen ”kaasuttelu” pysyköön kepulaisten pikkukuntien harrastuksena, mutta mieluummin niiden omalla kustannuksella, ei valtion tukiaisilla.

18.3.2010
Vihreät huijaavat jopa itseään

Olli Hellan mainio kolumni tämänpäiväisessä Uutispäivä Demarissa todistaa sen, minkä itse kukin on voinut havaita katselemalla ympärilleen: monet ”vihreistä” ovat itsekkäitä paskiaisia. Ihan näitä sanoja kolumnisti ei käyttänyt, vaan sanoi asian kauniimmin. Kanadalaiset tutkijat olivat selvittäneet psykologisin testein, missä määrin ”vihreät” (ympäristöstä huolta kantavat) osoittavat lähimmäisenrakkautta. Tulos: ”vihreät” huijaavat, varastavat ja valehtelevat enemmän kuin muut.

Vihreät huijaavat jopa itseään. Otetaan esimerkiksi tupakointi. Kuten hyvin tiedetään, tupakanviljelyyn käytetty maa on pois ravintokasvien viljelyltä, ja tupakka köyhdyttää maaperän niin, että siinä ei kasva enää mikään. Tupakka kuivataan puuta polttamalla, koska menetelmä on halpa ja antaa aromia (ilman savuaromia tupakka maistuisi vain paskalta). Tupakan kuivatusta varten kaadetaan joka päivä hehtaareittain sademetsiä.

Jos siis ”vihreät” olisivat oikeasti ympäristöstä huolissaan, he lopettaisivat tupakoinnin siihen paikkaan ja kehottaisivat muitakin tekemään samoin. Millä ihmeellä he ylipäänsä puolustelevat tupakointiaan? Otetaanpa tähän sitaatti Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden ympäristölehti Rönsystä (löytyy netistä):

Vihreän liiton varapuheenjohtaja Janne Länsipuro, miksi poltat, vaikka tupakka tuhoaa luontoa? "Poltan, koska olen tämän huonon tavan hankkinut. (---) Toisaalta voi jättää jotain muuta ympäristölle haitallista tekemättä, vaikka polttaisikin."

Siis, Janne Länsipuron logiikan mukaan: voin tehdä pahaa, kunhan jätän jotain muuta pahaa tekemättä. Onko vihreiden touhuissa ylipäänsä mitään logiikkaa?

16.3.2010
Järkeviäkin säästökohteita löytyy

Suomessa suitsutetaan innovatiivisuudelle. Nyt sitä tarvitaan, kun pitää löytää säästökohteita, joissa on järkeä. Minulla on ensi alkuun kolme ehdotusta:

(1) Suomessa on liikaa kuntia. Kuntajako on perua ajasta, jolloin liikuttiin hevosilla, tiet olivat kuoppaisia, eikä tietoliikenteestä ollut tietoakaan. Kuntien määrän voi hyvin vähentää alle sataan, jopa 50:een.

(2) Tuulimyllyjä tai hakevoimaloita ei tule perustaa toimimaan tukiaisten varassa. Joka haluaa tuulivoimaa, sitoutukoon myös maksamaan täyden hinnan omista rahoistaan, ei muiden pussista.

(3) Koulujen tehtävä ei ole antaa jokaiselle uskontokunnalle oman uskonnon opetusta. Elämänkatsomustieto on kelpo vaihtoehto, ja siinä puhutaan myös uskonnoista.

15.3.2010
Kuulin vitsin

Kuulin 70-luvulla vitsin. Se oli tällainen: ”SDP:ssä toimiva varhaisnuorisojärjestö on nimeltään Nuoret kotkat. On myös olemassa Vanhat kotkat. Tiedättekös, keitä nämä ovat? No naisia, heh heh hehe heh heh!”

Vitsi ei naurattanut, ja moni sitä ääneen paheksuikin. Silti vitsi oli kertojansa mielestä niin hyvä, että hän toisteli sitä monesti. Minäkin kuulin sen häneltä kolmasti. Kertoja oli ikäiseni mies, nykyisin vähän yli viisikymppinen.

Sama henkilö on edennyt järjestöelämässä pitkälle, mutta en minä häntä kadehdi. Minulla on ollut oma, henkisesti rikas elämäni. SDP:n suunta minua kuitenkin huolestuttaa. Nykypäivän toimijoilta on kateissa aate, jonka pohjalle puolue perustettiin. Politiikasta on tullut irtopisteiden keräilyä.

Irtopisteitä noukkimalla saatu kannatus lämmittää hetken, mutta sen jälkeen on entistä kylmempi. Politiikan pitää perustua aatteeseen. Ja keskinäiseen kunnioitukseen.

11.3.2010
Järjestöelämän ABC

Järjestötoiminta on vapaaehtoista. Siihen ei ole pakko sotkeutua. Jos kuitenkin olet tullut lähteneeksi mukaan tai vielä harkitset, tässä sinulle tietopaketti järjestöelämän lainalaisuuksista.

Ensinnäkin: mikä toimii elämässä yleensä, ei toimi järjestöelämässä. Yleensä on totuttu siihen, että sopimus sitoo. Järjestöelämässä sopimus sitoo korkeintaan toista osapuolta, muttei vahingossakaan molempia.

Normaalissa elämässä kanssaihmisille kerrotaan asioista, jotka ovat tärkeitä ja ajankohtaisia. Järjestöelämässä tietoa pantataan, kunnes se on vanhentunutta.

Normaalielämässä puhutaan suomea. Järjestöelämässä sanoma käännetään kapulakielelle.

Normaalielämässä kaveria kannustetaan, järjestöelämässä kampitetaan. Toista painetaan alas, jotta itselle saadaan enemmän näkyvyyttä.

Normaalielämässä virheistä otetaan opiksi ja päätetään skarpata jatkossa. Järjestöelämässä virheistä ei oteta opiksi, eikä palaute ole tervetullutta.

9.3.2010
Leipäjonorumba

Vaikeina aikoina olen monet kerrat harkinnut leipäjonoon lähtemistä, mutta en ole koskaan mennyt. Sen sijaan minulle ovat kelvanneet mainiosti tuotteet, joita kaupat myyvät 30 prosentin alennuksella, kun niiden viimeinen myyntipäivä lähestyy. Kuulun siis ”punaisten tarrojen” metsästäjiin. Valitettavasti punaisin tarroin merkittyä ale-muonaa on ollut viime aikoina huonosti saatavilla. Erityisesti leipomotuotteet menevät ”tiskin alta” seurakuntien ruoanjakeluun. Onneksi Lidl ei ole tiettävästi tehnyt sopimuksia seurakuntien kanssa, joten sen hyllyiltä ale-leivonnaisia vielä saa.

Tänään oli Helsingin Sanomissa kuva mielettömän pitkästä leipäjonosta. Jutusta käy ilmi, että tavara loppuu kesken, osa pakkasessa jonottaneista jää ilman. Jutussa kerrotaan myös, miten autonkuljettaja sekä ”Henkka” lähtevät aamukahdeksalta kierrokselle pakettiautolla, keräämään vanhenevaa tavaraa kaupoista. Henkka saa ”palkaksi” 9 euroa päivässä sekä leivän. Hänet on pestattu työvoimatoimiston kautta. Ruokien jakelupisteeseen pitää saada myös ne, jotka kasseja ojentelevat, järjestystä ylläpitävät ja lopuksi siivoavat.

Minusta touhussa ei oikein ole järkeä. Kätevämpää – ja halvempaa – olisi myydä tavara kauppojen hyllyiltä 30 tai vaikka 50 prosentin alennuksella. Ruokia ei tarvitsisi siirrellä hyllystä minnekään, lätkäistä vain punainen tarra kylkeen. Varmasti menisi kaupaksi. Ja sitten köyhille hieman lisää rahaa, että he voivat ostaa ale-ruokansa kaupasta. Leipäjonorumba on turhaa touhua, mutta ilmeisesti nostaa seurakuntien imagoa.

8.3.2010
Nälkävyötä tiukemmalle

Isoäitini jäi leskeksi ennen nuoremman lapsensa syntymää. Hän teki tehtaalla 12-tuntista työpäivää, mutta sai silti niin pientä palkkaa, että sillä ei tullut toimeen. Hän meni pyytämään parempaa palkkaa ja sai vastaukseksi: ”Pitää kiristää nälkävyötä!” Isoäiti tokaisi, että se vyö on jo niin tiukalla että enempää ei voi kiristää. Ei auttanut. ”Jos yhdelle nostetaan palkkaa, muutkin ovat pyytämässä”.

Näinhän se toimii, yksilöllinen sopiminen. EK (Elinkeinoelämän Keskusliitto) hokee sanaa ”kilpailukyky” kuin mantraa. Käytännössä se merkitsee palkkojen alentamista. Seuraava askel on työajan pidentäminen. Lopulta työpäivät venyvät 12-tuntisiksi, mutta elämiseen palkka ei silti riitä. Nälkävyötä tiukemmalle vain!

Mainittakoon tässä lopuksi, että isoäiti kuului - ilman muuta - ammattiliittoon. Hän eli 72-vuotiaaksi ja ehti nähdä hyvinvointiyhteiskunnan nousun.

6.3.2010
Eestaas

Hallitus joutuu korottamaan veroja. Vastahan niitä alennettiin. Sitä ennen veroalesta meuhkattiin monta vuotta. Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja tietääkseen, että veronkorotuksen jälkeen meuhkataan jälleen, että veroja pitää alentaa. Lopulta hallitus alentaakin veroja ja kerää sulkia hattuun. Sen jälkeen ei kestä kauan, kun todetaan, että oho, nyt onkin valtiolla enemmän menoja kuin tuloja, pakko nostaa veroja.

Touhussa ei näyttäisi olevan pätkänkään järkeä: edestakaisin veivaaminen ei voi olla maan etu. Kenen etu se sitten on? Ensinnäkin irtopisteiden kerääjien. Politiikka on entistä vähemmän yhteisten asioiden hoitamista, ja entistä enemmän irtopisteiden noukkimista. Toinen puoli on se, että kun veivataan verotusta eestaas, samalla sen painopistettä voidaan hilata tasaveron suuntaan.

3.3.2010
Mikä onkaan hauskaa?

Mikä on hauskaa ja missä on ytyä, on makuasia. Minusta viime eduskuntavaalien alla hyllytetyt SAK:n mainokset olivat hauskoja ja niissä oli ytyä. Niissä oli myös loistava esiintyjä, Oiva Lohtander. Tekee mitä tahansa, kaikkia ei voi miellyttää. Jos yrittää miellyttää kaikkia, muuttuu mitäänsanomattomaksi. Onko se sitten hyvä?

En tiedä Vasemmistoliitosta ainuttakaan, joka olisi vaatinut kyseisten mainosten hyllyttämistä. Sen sijaan demareista heitä löytyi: lähinnä akateemisia naisia, jotka peräänkuuluttivat hyviä tapoja. Olivatko Kokoomuksen ”työväen asialla” -mainokset hyvien tapojen rajoissa, on toinen juttu.

Perinteinen rasvanahkaduunari ei ole niin kauhean hienostunut kuin mitä akateeminen nainen ehkä kuvittelee. Kasvoin teollisuuspaikkakunnalla, ja siitä porukasta, joka siellä eli, oli hienostelu kaukana. Nykypäivän duunarit ovat koulutetumpia, mutta viittaavat kintaalla kekkaloinnille.

Vanhoina aikoina työväenliikkeen retoriikkaan kuului muun muassa ”riisto”. Eiköhän sekin nouse jälleen esille, kun tuloerot kasvamistaan kasvavat. Esimerkiksi Helsingin Sanomien yleisönosastossa esiintyy usein sana ”orjatyö”. Sillä tarkoitetaan palkatonta tai lähes palkatonta työtä.

Millä tunnuksilla vasemmisto lähtee seuraaviin eduskuntavaaleihin? Jos minulta kysytään, päähän potkituille on turha tarjoilla ”unelmia” (hyi saakeli!). Astetta ronskimpaa, kiitos. Olkoonkin, että ihan kaikki eivät tykkää.

1.3.2010
Uudistus ja mitä se merkitsee

Kun virkamies puhuu uudistuksesta, hän tarkoittaa oikeasti huononnusta. Virkamies kuitenkin väittää, että mikään ei huonone. Kun jokin vanhakantainen järjestö uudistuu, ei tapahdu oikeasti mitään. Eliitti pitää kiinni vallastaan.

Kun VR uudistuu, toiminta pilkotaan osiin, eikä kokonaisuutta hallitse kukaan. Kun Itella (entinen Suomen Posti) uudistuu, vakituista henkilöstöä heitetään pihalle ja otetaan tilalle määräaikaisia.

1.3.2010
Eläköön demokratia

Puhutaan uudistuvasta SDP:stä. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, sillä tarkoitetaan muun muassa sitä, että tavallisten jäsenten äänen pitäisi kuulua nykyistä paremmin. Tieto ei saa kulkea vain ylhäältä alas, vaan yhtä tärkeää on, että se kulkisi myös toiseen suuntaan.

Olen aina ollut sitä mieltä, että kun puolueelle valitaan puheenjohtajaa, asiasta pitää järjestää jäsenäänestys. Neuvoa-antava äänestys olisi ollut mahdollinen jo ennen viime puoluekokousta, mutta sitä ei tullut. Sitten puoluekokouksessa kiersi junttalistoja.

Uutispäivä Demarissa (1.3.) on juttua puolueosastojen tekemistä aloitteista. Monet ovat ehdottaneet, että jäsenäänestys puheenjohtajasta kirjattaisiin sääntöihin. Mitä sanoo puoluesihteeri Ari Korhonen? Että ei käy:

”Tällainen organisaatio ei voi olla muuttamassa jokaisessa puoluekokouksessa sääntöjään”. Mitä varten puoluekokouksia sitten pidetään? Onhan meillä puoluetoimisto, joka hoitaa hommat miten hoitaa.

Uutispäivä Demarin mukaan Korhonen korostaa, että puoluevaltuusto voi jo nyt päättää neuvoa-antavasta jäsenäänestyksestä. Siis VOI. Eläköön demokratia!

26.2.2010
Kotona kudottua

Olen pitänyt omaa kotikutoista blogia vajaat kaksi vuotta. Kotikutoinen se on monessakin mielessä. Ensinnäkin ulkoasu: olen koodannut sen alusta alkaen itse ilman valmista sivupohjaa. Sitä ei voi kuvata sanalla ”trendikäs”. Trendeille viittaan kintaalla muutenkin, miksen siis kotisivujeni ulkoasussa. Toinen puoli on sisältö. Ajatukseni ovat alusta loppuun omiani, eivät kenenkään sanelemia eivätkä keneltäkään kopioituja.

Kaksi kertaa blogini on kadonnut bittiavaruuteen, viimeksi äskettäin. Molemmilla kerroilla olen palauttanut ne varmuuskopioista nettiin: en sellaisenaan, vaan valikoinut koosteeksi parhaimpia. Nyt, kun toinenkin Parhaat-kooste on netissä, olen ruvennut miettimään, olisiko sittenkin pitänyt karsia vielä pari tekstiä lisää. Olenko ollut liian häijy Matti Vanhasta kohtaan? Pitäisikö aloittaa katumusharjoitukset?

Ei! En ole ollut liian häijy nykyistä pääministeriämme kohtaan. Mitäs on valinnut valehtelemisen. Jokainen toki tekee virheitä, mutta valehtelemalla jälkiään ei pidä yrittää peitellä. Jos on korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, pitää olla selkärankaa. Siitäkin huolimatta, että on vain statisti ja isommat konnat häärivät kulissien takana.

22.2.2010
Ilmainen neuvo VR:lle

Poikani isä kulkee työmatkat junalla Tikkurilasta Leppävaaraan, jossa vaihtaa Otaniemen-bussiin. Lähes joka päivä häneltä kuluu puolesta tunnista tuntiin siihen, että odottelee asemilla junia, jotka tulevat milloin tulevat. (Yhteen suuntaan odottelua kertyy varttitunnista puoleen tuntiin, junanvaihto Pasilassa.) Näin on jatkunut jo viikkoja. Seisoskelu purevassa viimassa ei ole herkkua. Astma pahenee pakkasessa. Keuhkot huutavat hoosiannaa.

Helsingin Sanomissa oli tänään kuuden palstan kuva, jossa kaksi miestä kaivaa vaihdetta kinoksesta, toinen harjalla, toinen lapiolla. Nyt VR on ryhtymässä tekemään selvitystä, mitä junien myöhästelylle voisi tehdä. Tässä ilmainen neuvo:

Helsingin keskustassa kadut pysyvät sulina talvellakin, koska niiden alle on rakennettu lämmitys. Ei liene mahdotonta rakentaa toimivaa lämmitystä myös rautateiden vaihteisiin. Katoksistakin olisi hyötyä. Onhan Helsingin ratapihakin katettu.

21.2.2010
Eräs puhelinkeskustelu

Repe (nimi muutettu) on seitsenkymppinen, vilpitön ja ystävällinen. Jos vikoja pitäisi mainita, niin hän on patavanhoillinen sekä hölöttää lähes taukoamatta. En ole tavannut häntä vuosiin, mutta eräänä iltana hän soitti. Hän oli saanut numeroni yhteiseltä tutulta.

Repe, tavoilleen uskollisena, jaaritteli ummet ja lammet, ja eteenpäin päästäksemme kysäisin, oliko hänellä asiaakin. Olihan hänellä. Repe kertoi, että olen jo kymmenes, jolle hän on sen päivän aikana soittanut kysyäkseen mielipidettä Johanna Korhosen potkuista. (Korhonen oli saanut kenkää Lapin Kansan päätoimittajan paikalta ennen kuin oli ehtinyt edes aloittaa.)

Vastasin, että olen Korhosen puolella. Potkut johtuvat – vaikka muuta on yritetty väittää – siitä, että hän elää rekisteröidyssä parisuhteessa naisen kanssa. Tietääkseni Korhonen sekä hänen puolisonsa eivät ole ketään kiusanneet tai kenenkään elämää millään tavoin vaikeuttaneet. He tekevät työtä ja maksavat veroja siinä missä muutkin. Miksei heillä saisi olla samoja oikeuksia kuin muillakin?

Repe totesi, että useimmat, joille hän oli soittanut, olivat samoilla linjoilla kuin minä. Hän sanoi kuitenkin olevansa eri mieltä. Hän puolsi Lapin Kansan lukijoita: lehden tilaajakunnassa on paljon lestadiolaisia, ja heitä ajatellen päätoimittajan pitää olla hetero. Minä puolestani argumentoin, että päätoimittajan tehtävien hoito edellyttää aivan muita meriittejä kuin heterous.

Keskustelu junnasi samaa rataa, ja Repen puolesta sitä olisi varmaan jatkunut koko illan, mutta minulla oli parempaa tekemistä. Lopetin puhelun, eikä Repe ole sen koommin soittanut.

19.2.2010
Ihan oikeasti: saako ihmistä verrata autoon?

Audi-mies Esko Kiesi sai viime kesänä aikaan valtaisan kohun vertaamalla naista autoon: molemmista löytyy sekä ylellisempää että vaatimattomampaa varustelua. Kiesi sai potkut, mutta Audin myynti ei ainakaan vähentynyt. Kiesi pyysi puheitaan julkisesti anteeksi.

Sley eli Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys on nyt pistänyt paremmaksi: Hannu Kippo vertasi eilisessä A-talkissa homoja viallisiin autoihin. Kippo kieltää jyrkästi ketään pappia siunaamasta homopareja. Perustelunsa hän esitti A-talkissa muun muassa näin: jos katsastukseen tuodaan viallinen auto, vastuunsa tunteva katsastusmies hylkää sen. Samoin tekee vastuunsa tunteva pappismies homoparien suhteen.

Muuten – kiivaimmat naispappeuden vastustajat löytyvät juuri Sley:stä. Hyvinkään kirkossa vieraillut pappi, joka ei huolinut naispuolista kollegaa avustajaksi ehtoollisen jakamiseen, oli Sley:stä. Voisiko Hannu Kippo pyytää ihmisarvoa loukkaavia puheitaan anteeksi? Enpä usko.

18.2.2010
Pankeilla menee hyvin

Korot ovat alhaalla, jopa niin alhaalla että ihan naurattaa. Tammikuussa Nordean tililleni ilmestyi 80 senttiä. Selvisi, että se on vuotuinen talletuskorko. Siis 0,80 euroa koko vuodelta. Helmikuussa joudun maksamaan viivästyskorkoja verottajalle: 1,10 euroa. Taas naurattaa.

Oikeasti alhaiset korot ovat hälytysmerkki. Maan talous on kuralla, ja kysyntää ylläpidetään keinotekoisesti. Jos korot lähtisivät nousuun, asuntojen kysyntä hiljenisi ja pankkien tulot pienenisivät. Viime vuonna Nordea teki kelpo tuloksen.

17.2.2010
Ensin talous kuntoon

2000-luvun Suomi ei ollut mikään köyhä maa. Sillä riitti varallisuutta jaettavaksi – rikkaille. Köyhät ja kipeät heitettiin jonon hännille odottamaan vuoroaan. Tärkeintä oli saada ensin talous kuntoon. Se onnistuikin – melkein. Kuntoonhan taloutta ei koskaan saa edes sadassa vuodessa. Suomi oli kuitenkin taloudenpidossa EU:n mallioppilas.

Sitten – 2007 – vaihtui hallitus. Uusi hallitus pisti säästöt haisemaan ja otti uutta velkaa. Harmin paikka! Miten tässä näin pääsi käymään?

16.2.2010
Naiseus – mikä kadehdittava etu

Tämänpäiväisissä lehdissä väitetään, että SDP:ssä liputetaan sen puolesta, että naiset velvoitettaisiin tekemään palkatonta hoivatyötä, koska miehillä on asevelvollisuus. Olen ollut puolueen jäsen vuodesta 1977, enkä todellakaan liputa moisen puolesta. Toki liputan tasa-arvon puolesta, mutta tasa-arvoa ei edistetä palkattomalla työllä (jota naiset tekevät jo ennestään huomattavan paljon).

Kun olin kolmen vanha, haaveilin leikkiautosta. Esitin toiveen vanhemmilleni. Sain tylyn vastauksen: ”Tytöt ei leiki autoilla!” Sen jälkeen olen kerta toisensa jälkeen saanut huomata, että naisen elämä on täynnä sääntöjä ja rajoituksia, jotka eivät koske miehiä. Saan sentään pukeutua housuihin ja ajaa autoa ilman että joudun ruoskituksi. Mutta että joku viitsii olla naisille kateellinen – en käsitä.

14.2.2010
Rätti kouraan

Olin viime lauantaina Luukissa miespuolisen kaverin kanssa. Molemmilla oli matkassa sukset ja kamera. Menimme kahvilaan. Kahvilanpitäjinä oli nuorehko pariskunta, jonka ulkonäkö viittasi Aasiaan. Viimeksi, joitakin vuosia sitten, oli eri henkilöt. Menimme kahvilan sivuhuoneeseen. Kaveri oli luvannut tarjota pullakahvit (minä olin kuskina), joten jäin pöytään istumaan, kun hän meni sumppeja ostamaan.

Siinä istuessani aloin ihmetellä, missä kaveri viipyy. Eihän kahvin hakeminen niin kauan voi kestää, kun ei ole edes jonoakaan. Vihdoin hän tuli takaisin tarjottimen kanssa. Kysyin, kävikö hän piharakennuksessa vessassa, kun niin kauan viipyi. ”En”, vastasi hän. ”Kahvilanpitäjärouva vain neuvoi minulle kädestä pitäen, miten kahvia kaadetaan ja niin edelleen.”

Molemmilla oli kamera pöydällä ja niistä myös puhuttiin. Kaveri kurotti kohti kameraani, ja hups! Täysi kupillinen kahvia lainehti pöydällä sekä lattialla. Kaveri meni hakemaan rättiä. Taas ihmettelin, mikä siinä maksaa. Kului minuutti, toinen, kolmaskin, eikä ketään kuulunut. Vihdoin ovesta tuli kahvilanpitäjärouva. Hän, hymyillen kohteliaasti, ojensi rätin käteeni ja kääntyi takaisin ovelle.

Kaveria ei näkynyt, ja siinä yksikseni istuen pyyhin rätillä pöytää. Lattian pyyhkimiseen rätti oli liian pieni, mutta ajattelin, että eipähän ole minun lattiani. Jos olisin asiasta maininnut, rouva olisi varmaan tuonut minulle lattiarätinkin kohteliaasti hymyillen. Kaveri tuli takaisin, ja ihmettelin sitä, että minulle tuodaan rätti kouraan. ”No kun se kahvilanpitäjä kertakaikkiaan kieltäytyi antamasta sitä minulle”, hän vastasi.

Kaveri hörppi tyytyväisenä kahviaan (omani oli pöytärätissä sekä lattialla) ja myhäili: ”On sentään jossain vielä arvot kohdallaan! Maailma ei ole menetetty!”

11.2.2010
Timppa ja Henna

Henna (nimi muutettu) uskoi parikymppisenä, että joka hetki pitää näyttää niin hyvältä kuin suinkin mahdollista. Siksi meikkaamista ei sopinut laiminlyödä. Jos menee ulos ilman meikkiä, sehän on kuin menisi alasti. Eräänä päivänä Hennalla välähti: meikkaamiseen pätee sama kuin kukkien kasteluun: mieluummin liian vähän kuin liikaa. Henna kuittasi meikkauksen ripsivärillä ja huulipunalla. Hän näytti raikkaalta ja upealta.

Kolmekymppisenä Henna tapasi Timpan (nimi muutettu), parikymmentä vuotta vanhemman varakkaan miehen. He menivät naimisiin. Asemansa vuoksi Timppaa kutsuttiin monenmoisille kokkareille, eikä hän asemansa vuoksi voinut kieltäytyä. Nyt kun hän oli naimisissa Hennan kanssa, Hennasta oli tullut avec. Asemansa puolesta hänenkään ei sopinut kieltäytyä.

Eräänä päivänä, tultuaan illansuussa töistä, Timppa halusi jututtaa vaimoaan. No, mikäpä siinä, tuumasi Henna, puhumallahan asiat selviävät ja parisuhde pysyy kunnossa. Hän kuitenkin vaistosi Timpan olemuksesta, että mies oli jotenkin tyytymätön. Timppa esitti asiansa: Hennan pitää alkaa meikata. Kun Henna esiintyy Timpan vierellä edustustilaisuuksissa, pitää olla meikattu, ja meikin pitää olla näyttävä. Ripsiväri ja huulipuna eivät riitä.

Timppa vei Hennan Helsingin keskustassa sijaitsevaan maineikkaaseen tavarataloon, eikä kosmetiikkaosastoa tarvinnut sieltä hakea. He menivät pääovesta sisään, ja siinähän se oli, kuten on ollut aina, vuosikymmeniä. Timppa sanoi, että 500 eurolla, voi mennä vähän ylikin. Myyjä oli ammatiltaan kosmetologi, ja hänen avullaan Henna selvisi tehtävästä. Aikaa kului tunti.

Henna kärsi migreenistä. Kun edustustilaisuuteen oli muutama tunti, rouvan migreeni pamahti päälle täydellä voimalla. Hänestä ei ollut lähtijäksi. Timppa pukeutui parhaimpiinsa ja lähti yksin. Seuraavat juhlat olivat tulossa, ja sama toistui. Kolmannellakin kerralla Timppa joutui lähtemään yksin. Miten siitä eteenpäin, sitä en tiedä. En ole nähnyt kumpaakaan moneen vuoteen.

7.2.2010
Faktoja pöytään, kiitos

Minulle on jokseenkin yhdentekevää, mitä joku eläkeikää lähestyvä mieshenkilö aikoo lähivuosina puuhastella – kunhan noudattaa lakia ja hyviä tapoja. Asettukoon ehdokkaaksi tai olkoon asettumatta. Sen sijaan minua kiinnostaisi puolueeton asiatieto energian tuottamisen vaihtoehdoista. Huonostipa tietoa heruu jos ollenkaan. Kuitenkin energiapolitiikka tulee olemaan keskeisenä teemana ensi eduskuntavaaleissa. Kansalaiset joutuvat tekemään päätöksensä summamutikassa, koska he eivät tiedä eri vaihtoehdoista juuri mitään.

Puhutaan bioenergiasta, mutta mitä se loppujen lopuksi onkaan? Mitä olen median välityksellä saanut tietää, on olettamus, että bioenergiaa tehdään jätekasoista kaatopaikoilla. Tunnustan: se on vain olettamus. Faktojen puutteessa voi vain olettaa. Jatkan olettamuksen tiellä: jätekasasta tuotetulla energialla voi ehkä lämmittää yhden kerrostalon, mutta kerrostaloja on tuhansittain. Ja mitä bioenergian vaatima teknologia maksaakaan? Entä mitä maksaa tuulivoimalla tuotettu kilowattitunti? Paljonko puun polttaminen tuottaa hiukkas- ja hiilipäästöjä?

Mielestäni kaikki vaihtoehdot on kartoitettava, ja nimenomaan vankan faktatiedon pohjalta. En sulkisi mitään vaihtoehtoa tutkimatta pois. Poikani, 21-vuotias tekniikan opiskelija, sanoo että ydinvoima on käytännössä ainoa järkevä vaihtoehto. Ja hän on erittäin järkevä nuorimies.

6.2.2010
Pahvi-Anu?

Sauli Niinistöä ketuttaa. Ymmärrän häntä hyvin. Kyllä minuakin ketuttaisi, jos en saisi olla oma itseni ja minua vedettäisiin narusta sinne tänne. Ketuttaisi, jos minusta tehtäisiin jokin pahvi-Anu, joka pantaisiin latelemaan lauseita, jotka eivät ole omiani vaan EK:n (Elinkeinoelämän Keskusliiton).

Edellisten presidentinvaalien alla Saulista tehtiin pahvi-Sauli. Pahvi-Sauleja lienee vieläkin kokoomuslaisilla varastoissa. Omana itsenään Niinistö on älykäs, joviaali henkilö, jonka persoonaa arvostan. Arvoasteikollani hän nousee vielä pykälän ylöspäin, koska pelaa shakkia.

5.2.2010
Ketä kiinnostaa!

Syrjäytyminen – ketä se kiinnostaa! Paitsi että sillä on hintalappu. Sanotaan, että se tulee meille kalliiksi.

Nuoret käyvät kouluja ja valmistuvat ammattiin. He eivät saa oikeaa työtä oikealla palkalla. Ketä se kiinnostaa! Pääasia, että iäkkäät jatkavat työelämässä ainakin neljä vuotta nykyistä pitempään.

Mitä kaikkea ihminen joutuukaan kokemaan ennen totaalista syrjäytymistä – vuosia tai vuosikymmeniä. Ketä kiinnostaa kaikki se kärsimys, jonka ihminen käy läpi ennen kuin lopulta luopuu kaikesta toivosta.

4.2.2010
Eila

Eila (nimi muutettu) valittaa lähes aina. Aiheet ovat aina samoja:
- Työkaverit ovat paskoja!
- Rahat eivät riitä!

Silloin, kun Eila ei valita, hän ajattelee ääneen:
- Mitähän tänään laittaisi ruoaksi?
- Pitää siivota ja silittää...

30.1.2010
Öykkärimafia

Tositapaus 30 vuoden takaa: Tuttavantuttava työskenteli hammashoitajana Ympyrätalossa. Hän oli havainnut työoloissaan epäkohtia, joihin toivoi korjausta. Niinpä hän esitti asiansa työnantajalle. Hän sai vastaukseksi, että tulijoita kyllä riittää: hammashoitajia on työttöminä pilvin pimein, ja jos paikkasi pannaan hakuun, jono ulottuu Ympyrätalon ympäri.

Kyseinen työnantaja oli kieltämättä oikeassa: hammashoitajien työtilanne oli tuolloin suorastaan surkea. Muuten hänen käytöksensä oli öykkärimäistä. Hänelle ei varmaan tullut mieleenkään, että maksava asiakas aistii heti ovesta sisään tullessaan, millainen ilmapiiri henkilökunnan keskuudessa vallitsee.

Henkilöstö, joka voi hyvin, on pitemmän päälle tuottavampi kuin henkilöstö, jonka on paha olla. Siksi henkilöstöä tulee kuunnella. Fiksut työnantajat niin tekevätkin. Pitäisiköhän heidän perustaa EK:n rinnalle oma etujärjestö? EK:ta kun tuntuu hallitsevan pieni mutta äänekäs öykkärimafia.

27.1.2010
Kylmää kyytiä itsetunnolle

Ikääntyvät ovat työelämän voimavara ja rikkaus. Juhlapuheissa. Oikeassa elämässä he ovat juuri niitä, joita työnantajat irtisanovat erityisen mielellään. On kieltämättä noloa, kun vuosikymmeniä uskollisesti palvellut, yritykseen sitoutunut henkilö saa kenkää eläkeiän häämöttäessä. Asia on kuitenkin hoitunut melko siististi, kun on tiedetty, että eläkeputki turvaa toimeentulon.

Kuten Helsingin Sanomat (27.1.) toteaa, eläkeputki on iäkkäälle irtisanotulle armelias. Siinä on vain yksi vika: se maksaa. Suuri osa laskusta lankeaa työnantajille, mitä Elinkeinoelämän Keskusliitto ei hyväksy. Maksajaksi EK haikailee valtiota, mutta valtio on jo ennestään velkaantunut. Siispä laskua ei voi sälyttää suoraan valtiolle, vaan välillisesti:

EK esittää, että ikääntyviltä irtisanotuilta poistuisi oikeus eläkeputkeen, mutta vastineeksi he saisivat työ- ja elinkeinotoimistoilta (siis valtiolta) ”tehostettua työvoimapalvelua”. Jokainen normaalilla järjenjuoksulla varustettu tietää, että se olisi silkkaa tempputyöllistämistä sekä huuhaa-kursseja. Kylmää kyytiä itsetunnolle.

23.1.2010
Ei saakeli!

Mari (nimi muutettu) meni naimisiin ja sai kolme lasta. Kun lapset olivat pieniä, Mari piti pitkiä esitelmiä siitä, minkä näköisen kakan piltti on tänään pyöräyttänyt. Ajattelin, että aikansa kutakin. Vuodet kuluivat, ja kuopuskin oli jo teini-iän kynnyksellä. Marin maailma rajoittui kotiin ja lähikauppaan. Ajattelin: Ei saakeli! Lähes pari vuosikymmentä eikä päivääkään erossa perheestä. Marin pitää päästä ”tuulettumaan”.

Muutama vuosi sitten aloin ehdotella Marille, että hän matkustaisi jonnekin ilman perhettä, lähtisi ”tuulettumaan”. Oli kuin Mari ei olisi tajunnut lainkaan, mitä yritin hänelle selittää. Yritin takoa hänen päähänsä, että ”tuulettumaan”, ja että ilman perhettä. Mari hoki vain että entäs lapset, entäs lapset... Oli pakko luovuttaa. Vuoden välein otin ajatuksen uudelleen esiin, laihoin tuloksin.

Olin jo luopunut toivosta, kun Mari, aivan äskettäin, yllätti. Hän kertoi selailleensa netistä halpalentoja ja ajatelleensa suunnata Unkariin. Innostuin: Mari on lopultakin tullut järkiinsä! Pyysin häntä kertomaan lisää, ja hän aloitti: ”Lennot viidelle saisi neljällasadalla, ja siihen sitten majoitukset ja muut kulut päälle...” Ajattelin: Ei saakeli!

22.1.2010
Koulusta kortistoon

Tuttavilla on aikuisia lapsia. Nämä nuoret aikuiset ovat vuodesta toiseen työttöminä ja välillä muutaman kuukauden jossain puuhapajassa. Tuttavat eivät näe asiassa mitään outoa, sillä sama tilanne on kaikilla: naapureilla, sukulaisilla, tuttavilla ja tuttavantuttavilla. Koulusta kortistoon -malli on osa nykypäivän Suomea.

Kuusikymppiset halutaan pitää työelämässä hinnalla millä hyvänsä. Opintonsa päättäneille nuorille ei ole oikeita työpaikkoja joista saisi oikeaa palkkaa. Minä näen tässä räikeän ristiriidan, johon pitää ehdottomasti puuttua. Näkeekö kukaan muu?

10.1.2010
Jorinat pois ja hommiin, lapsiasiavaltuutettu!

Lestadiolainen yhteisö pahoinpiteli lapsia sekä fyysisesti että henkisesti. Ei mikään uutinen. Uutiseksi asian teki vasta se, että isoisä, maallikkosaarnaaja, käytti lapsia seksuaalisesti hyväkseen kymmenen vuoden ajan. Lasten vanhemmat tiesivät asiasta, mutta vaikenivat (Helsingin Sanomat 10.1.). HS käsitteli asiaa myös kahtena seuraavana päivänä, mutta aihe typistyi pelkäksi seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. On hyvä, että seksuaalirikoksista puhutaan, mutta asian typistäminen on lukijoiden aliarviointia.

Lapsiin kohdistuva väkivalta on ollut Suomessa lailla kielletty vuodesta 1984 eli ei kovinkaan kauan. Peräti 10 prosenttia suomalaisista ei vieläkään tiedä, että se on kiellettyä. Peräti kolmannes suomalaisista on ilmoittanut kannattavansa lasten ruumiillista kurittamista, vaikka se on kiellettyä. Henkisestä väkivallasta ei piittaa juuri kukaan, mikäli kulissit ovat kunnossa. Tehtävää riittää, mutta mitä tekee lapsiasiavaltuutettu? Katsotaanpa googlesta: lapsiasiavaltuutettu, kuritus.

Oikeusasiamiehen kertomus Lapsi, perheväkivalta ja viranomaisen vastuu
Lapsiasiavaltuutetun lausunto 20.4.2006
Eduskunnan lakivaliokunnalle
Oikeusasiamiehen erilliskertomuksesta eduskunnalle - lapsi, perheväkivalta ja viranomaisten vastuu 2006
Yleistä
Lapset ovat aikuista voimattomampia sekä tietämättömämpiäomista oikeuksistaan ja mahdollisuuksistaan avun saamiseen. Lapset voivat myös salata itseensä kotona kohdistuneen väkivallan. Lapsen voi olla vaikea ilmaista itseään heihin kohdistuneesta väkivallasta sekä tuntea ylipäätään omia oikeuksiaan. Erityisesti seksuaaliseen hyväksikäyttöön voi liittyä vahvoja häpeän ja syyllisyyden tunteita. Kodin ulkopuolella tapahtuva väkivalta tulee sen sijaan helpommin muiden tietoon.

Voi, voi, ja vielä kerran voi! Ihanko vain pikkaisen voimattomampia ja tietämättömämpiä verrattuna aikuisiin? Tiedoksi lapsiasiavaltuutetulle: pieni lapsi on käytännössä täysin voimaton sekä täysin tietämätön oikeuksistaan. Ja tottahan toki kodin ulkopuolella tapahtuva väkivalta tulee helpommin muiden tietoon. Turhat jorinat pois, ja hommiin!

31.12.2009
Henkiolentoja Helsingin kaupunginhallinnossa

Ylimielisten byrokraattien hiillostaminen on suhteellisen halpaa (ilman palkattuja avustajia), muttei aivan ilmaista. Kuluneen vuoden aikana jouduin tekemisiin Helsingin kaupunki, Hallintokeskus, Oikeuspalvelut -nimisen yksikön kanssa. Sain siltä ”päätöksen” ilman mitään etukäteistietoa, että kyseinen yksikkö asiaani mitenkään käsittelee. ”Päätöksestä” sain luvan valittaa kaupunginhallitukselle, ja piruuttani sen teinkin. Kaupunginhallituksen ”päätöksestä” tein hallintokantelun Etelä-Suomen lääninhallitukselle. Parin kuukauden sisällä sain kirjeessä vastapuolen laatiman lausunnon. En malttanut olla kommentoimatta lausuntoa lääninhallitukselle. Näin kirjoitin:

KOMMENTTI HELSINGIN KAUPUNGINHALLITUKSEN NIMISSÄ ANNETTUUN LAUSUNTOON

Yksikkö nimeltä Helsingin kaupunki, Hallintokeskus, Oikeuspalvelut on tulostanut valitukseeni lausuntoa ykkösrivinvälillä peräti 3,5 liuskaa. Mainittu lausunto ei pituudestaan huolimatta kumoa, vaan vahvistaa käsitystäni siitä, että Helsingin kaupungin noudattama hallintokäytäntö on huonoa, ei hyvää hallintoa. Ylimielisyys paistaa silmään räikeänä. EU puhuu hyvän hallinnon puolesta, Helsingin kaupunki elää vielä tsaarinaikaa.

Kyseisen yksikön laatimassa lausunnossa esiintyy tuon tuostakin tämäntyylinen lause: ”Vastoin kantelijan käsitystä asia ei olekaan niin vain näin.” Olen aivan normaalilla järjenjuoksulla varustettu henkilö, ja suhteellisen korkeasti koulutettu. Jos olen ”ymmärtänyt väärin”, mitä yksikkö nimeltä Helsingin kaupunki, Hallintokeskus, Oikeuspalvelut tarkoittaa, kyseisellä yksiköllä on syytä katsoa peiliin.

Esimerkki: ”Vastoin kantelijan käsitystä asiaa ei siis ole ratkaissut Jenni Rope, vaan kaupunginlakimies hänelle delegoidun toimivallan nojalla.” (Sitaatti sivulta 2.) Onko tämä kyseinen kaupunginlakimies jokin henkiolento, kun häneltä puuttuu nimi? Jos ainoa nimi, joka kirjeessä mainitaan on Jenni Rope, niin tottakai kirjeen lukija saa sen käsityksen, että Rope on kyseisen päätöksen takana (niin kuin oikeasti onkin).

Toinen esimerkki: ”Näin ollen mitään 'Kj:n lausuntoa' ei ole olemassa, mutta vastoin kantelijan käsitystä tällaista ei pitäisikään olla olemassa, vaan kaupunginjohtajan esitys on kirjattu esityslistalle.” Tämä ylittää täysin ymmärryskykyni (vaikka järjenjuoksussani ei ole mitään vikaa). Miten on mahdollista viitata lausuntoon, jota ei ole olemassa. Kun kerran yksikkö nimeltä Helsingin kaupunki, Hallintokeskus, Oikeuspalvelut tällaiseen lausuntoon viittaa, ilman muuta kyseisen lausunnon pitää olla myös olemassa! Se, että kyseinen yksikkö ei ole aiemmin edes vaivautunut täsmentämään, mitä tai ketä kirjainpari ”Kj” tarkoittaa, osoittaa räikeää ylimielisyyttä.

Mainittakoon lisäksi vielä, että asian käsittely salaisena ei suinkaan paranna, vaan huonontaa oikeudellista asemaani. Salainen käsittely mahdollistaa yllä mainitun ylimielisyyden. En ole itse pyytänyt asian käsittelemistä salaisena, koska olen aavistanut – ja aivan oikein – mitä se merkitsee käytännössä. Pitänee kysäistä joltakulta kaupunginhallituksen jäseneltä (joka arkistoi saamansa esityslistat) onko asiaani edes esityslistalla. Epäilen että ei ole. Päätös on viety kaupunginhallitukseen läpihuutojuttuna, ja käytännössä asiaan ei ole perehtynyt sen enempää kaupunginhallitus, kaupunginlakimies (jolta puuttuu nimi) saati salaperäinen ”Kj”. Asiaa ei käytännössä ole käsitellyt myöskään Antti Peltonen (Jenni Ropen kollega samaisesta yksiköstä). Tämä sotii räikeästi kansalaisen oikeudentajua vastaan.

28.12.2009
Isänmaata lihoiksi

”Joskus meitä saattaa vielä kaduttaa, kun tulikin pikaistuksissa pistettyä isänmaa lihoiksi.” (Toimituspäällikkö Antero Mukka Helsingin Sanomissa 28.12., sivu A 5.) Valitettavasti kyseessä ei ole vain valtionyhtiöiden yhtiöpäinen poismyynti, vaan myös valtion maiden. Esimerkiksi Lapissa yhteistä omaisuuttamme on myyskennelty surutta. Tavallinen kansalainen vain ei ole nähnyt saati maistanut lihoista siivuakaan, mutta jotkut ovat. Ketkä?

En ole moneen vuoteen tullut käyneeksi Lapissa, mutta uutisista olen tilannetta seurannut. Surullisia uutisia toinen toisensa perään. Ympäristöministerikään ei halua tai osaa tehdä mitään, paitsi edistää Lapin tuhoamista. Toisen maailmansodan jälkeen Lapin tuhosivat sakemannit, nyt sen tuhoavat uudestaan ahneet bisnesmiehet, ympäristöministeri Paula Lehtomäen (kepu) sekä elinkeinoministeri Mauri Pekkarisen (kepu) suosiollisella avustuksella.

Antero Mukka kirjoittaa: ”Karesuvannossa kymmeniä hehtaareja valtion maita päätyi monien puljausten jälkeen huonomaineisen brittiläisen matkanjärjestäjän omistukseen.” Seuraus: News of the Word -lehti kirjoitti siitä, miten walesilaisperheen Lapin-lomasta tulikin painajainen. Brittituristien tuloa Lappiin on pidetty tähän saakka itsestäänselvyytenä. Typerää ylimielisyyttä. Brittienkin huumorintajulla on rajansa, ja se raja on ylittynyt.

Sanapari monien puljausten on hyvin kuvaava. Kuulostaa kovasti kepulilta. Antero Mukka, onko teillä lupaa kertoa tarkempia yksityiskohtia, miten Karesuvannon tapauksessa puljattiin ja ketkä siinä olivat mukana?