Kirjailijan päiväkirja 2005
Kirjailijan päiväkirja 2004
Kirjailijan päiväkirja 2003
Kirjailijan päiväkirja 2002
Julkaisuluettelo
Irti
Talvi Ravennassa
Hullun taivaassa
Kolme muistikirjaa
Halujen puutarha
Nainen unen peilissä
Rakkaus, kestävä kiusaus
Musta passi
Kirjallisuuslinkkejä
WSOY 1970
Olen siivooja. Hienommin sairaala-apulainen. Olen tunteeton äiti ja rakastan kissaa enemmän kuin lapsiani. Harjoitan äidinriistoa. Niin Kaarle sanoi, kun kerroin että olen töissä. Voi luoja, minkälaista miestä olen rakastanut. Kaikki rakastettuni ovat olleet toinen toistaan typerämpiä. Minkä he ovat mahtaneet. Heidät on sellaisiksi kasvatettu.
Siivoan mielisairaalaa. Minua ei kiinnostanut konttorityö, ei tarjoilu kesäravintolassa, ei pullotus oluttehtaassa, ei huonepalvelu hotellissa. Piti päästä mielisairaalaan, tunkeutua isän alueelle siivoojaksi naamioituneena. Onnistuin ja olin tyytyväinen.
Entä nyt? Työ on kuin toteutunut painajainen. Yksi unista, joissa olen joutunut erehdyksessä sotaväkeen. Minut pannaan riviin. Tukka leikataan lyhyeksi. Minua juoksutetaan kasarmin ympäri muiden alokkaiden kanssa. Saappaat ovat liian raskaat, puku liian iso. Kukaan ei kuuntele, kun selitän, että olen nainen. Ne eivät usko silmiään.
Minussa on alkanut ilmetä moraalisen rappeutumisen oireita. Lähden kotiin tuntia ennen määräaikaa. Työajan lisäksi olen varastanut sairaalalta yhden tangon mäntysuopaa, kaksi WC-paperirullaa, juuriharjan, kynsiharjan, puoli litraa Johnsonin lattiavahaa. Ja osaston vastaavalta lääkintävoimistelijalta, rouva Suokurjelta tutkimuksen, jonka nimi on: »Skitsofrenian ja paranoidisten psykoosien kulku työikäisissä henkilöissä tarkasteltuna prognoosien valossa.» Se on täynnä kiintoisia tilastoja. En voi luopua siitä, vaikka tuntuu pahemmalta varastaa yksityishenkilöltä kuin sairaalalta.
Tutkin mielenkiinnolla taulukkoa, jossa skitsofreniaan sairastuneet ja paranoidikot on jaettu sosiaaliryhmien mukaan. Suhteellisesti eniten heitä on neljännessä sosiaaliryhmässä. Siinä johon kuulun minä, Tähtinen, Juva ja Karttuska, edeltäjäni joka huimi kartulla tai jollain rouva Suokurkea korville. Hän sai hermostollisen häiriön takia kolmen kuukauden sairasloman Holopainen, Anttila, Koiranen ja muut sairaala-apulaiset joiden pukuhuonetta siivoan sekä sairaalan apumiehet. Ne kiusanhenget. He läikyttelevät ruokarattaista limaisia kiisseleitä ja piimäkokkareita lattialle, jonka olen juuri vahannut.
Omaisuusrikosten lisäksi harrastan laiskottelua työaikana. Istuin kansliassa ja lääkitsen sieluani teoksilla »Mitä psykoterapia on ja kuka sitä tekee», »Neuroosit ja neuroottinen luonne», »Psykiatrinen kuntoutus». Kirjat ovat vapaasti käytettävissäni kolmen jälkeen, jolloin osasto tyhjenee. Käytävän toiseen päähän jää vain puhelinvälittäjä, joka vastaa mekaanisella äänellä: »Elysionin kedot – Korven sairaala. »
Minulle hän oli pelkkä ääni siinä määrin, että unohdin hänen vessansa olemassaolon, kunnes hän eräänä päivänä ilmaisi inhimilliset tarpeensa. Hän huomautti koleasti, että en ole viikkoon vaihtanut hänen mukavuuslaitokseensa pyyheliinoja ja vessapaperikin on lopussa.
Vastenmielisyys työtä kohtaan kasvaa päivä päivältä. Alussa viihdyin. Siivoaminen kävi työterapiasta, kun ei ajatellut mitään, ei tuntenut mitään, ei huomannut mitään, paitsi likaa. Sellaista tilaa on vaikea pitää jatkuvasti yllä. Se on mahdottomuus ellei ole syntynyt puolisokeaksi ja tunnottomaksi.
Toivon, että saan potkut. Mutta apulaisylihoitaja huomaa pelkkiä epäolennaisuuksia. Hän hypähtää kohden katonrajassa olevaa lamppua. Hipaisee sen yläpintaa. Näyttää minulle sormeaan ja sanoo: "Täällä on pölyä." Hän ei näe että käytävän lattiaa ei ole kiillotettu kahteen päivään. Puutunut hymy kasvoillaan hän nykäisee esiliinani yhteen solmittuja nauhoja ja sanoo: »Mikäs mytty tämä on?» Tai osoittaa hilkkaa huomauttaen: »Ei saisi olla noin rumasti vinossa.» Mikä tulkittuna ilmaisee hänen sittenkin vainuavan jotain hämäräperäistä olennossani. Pahempaa vinoutta kuin hilkan vinous.
Kun hän otti minut työhön, häin ei kysynyt. papereitani, ei ammattitaitoa, ei työkokemusta. Ei perhesuhteita, lasten lukumäärä, ei miehen ammattia, mitkä kuuluvat työnantajan vakiokysymyksiin, yleensä. Hän piti selväni, että osaan siivota. Sillä se on naisen myötäsyntyinen kyky. Tai sen pitäisi olla.
Hän oletti, että olen terve, rivakka maalaistyttö. Hän kehui, miten hyvää palkkaa sairaala maksaa maalta tulleille, ammattitaidottomille tytöille. Nyökyttelin vaisuna päätäni. Hän rupesi pitämään maalaistytön käsityskykyyn viritettyä puhetta sairaalan potilasaineksesta ja sen käyttäytymisestä. Vastarintani heräsi. Kävi liiaksi itsetunnolle olla ammattitaidoton maalaistyttö. Olin vähällä sanoa, että olen tohtori Nikulinin tytär, kyllä teidän potilaanne tunnen. Onnistuin hillitsemään itseni. Puheensa lopuksi hän velvoitti minulta vaitiololupauksen kaiken sen suhteen, mitä kuulen, näen tai tietooni saan sairaalan potilaista. Sitten hän soitti Tähtiselle, joka opasti minut työn alkuun.
Tähtinen tuli. Hän oli ollut noin parikymmentä vuotta sitten rivakka maalaistyttö. Hän kuljetti minut hissillä pohjakerrokseen, työmaalleni. Juoksutti läpi käytävän ja selitti samalla missä järjestyksessä huoneet piti siivota ja mikä avain sopi mihinkin oveen. Lopulta päässäni olivat avaimet ja huoneet täysin epäjärjestyksessä. Ja sen keskellä kaksi ylhäistä olentoa. He olivat istuneet maitolasiseinäisessä kopissa ja katsoneet nenäänsä pitkin, kun olimme kokeilleet avaimia. He olivat konttoristeja.
Käytävän päässä Tähtinen sanoi järkyttävän asiallisesti: »Haetaanpa kiillotuskone ruumishuoneelta, niin näytän teille miten se toimii.» Vatsani teki liikkeen. Mieleeni kohosi kuva kellarintapaisesta. Sen höyläämättömillä puulavitsoilla makasi lakanalla peitettyjä olentoja vieri vieressä.
Tähtinen soitti ovikelloa. Hetken kuluttua oven takaa kuului askeleita ja avaimen kilahtelua. Tumma nainen avasi oven takalukosta. Hänellä oli pitkänomaiset kasvot. Ne tekivät hänestä surumieli sen näköisen. Hänen äänensä oli tumma ja väsynyt. Alituinen kuolleiden ja heidän omaistensa vastaanottaminen oli kehittänyt häneen ammattisurijan ulkonaisia ominaisuuksia. Hän katsoi minua, heilutteli avainnippua ja sanoi: »Meiltä ei niin vain karata.»
Katselin ympärilleni uteliaana, hieman peloissani. Peräseinällä näkyi teräksenharmaita jääkaappeja kahdessa rivissä päällekkäin. Niissä säilytettiin ruumiita. Ne oli numeroitu sekaannusten välttämiseksi. Huone oli viileä, hämyisä ja puhdas. Puunausvaha tuoksui heikosti. Käytävällä tuli vastaan kaksi miestä. He kantoivat valkoista ruumisarkkua. Se oli pahasti kallellaan. Pujahdin äkkiä Tähtisen seuraksi komeroon, jossa kiillotuskonetta säilytettiin. Sinne tuli ahdasta. Mutisin jotain epämääräistä Tähtiselle. Hän veti koneen ulos komerosta ja minä seurasin häntä.
En ymmärrä, mikä menee koneisiin, kun ne joutuvat lähelleni. Ensimmäisessä työpaikassa jäätelötötterökone puri palan tötteröiden laidasta sen jälkeen kun minut siirrettiin koneelle. Se oli outoa; minä en edes koskenut siihen. Seisoin vieressä ja pakkasin tötteröitä. Kotona on pesukone, joka ulisee, radio joka on mykkä, pölynimuri joka käy milloin sitä huvittaa ja puhelin joka alkaa rätistä silloin kun joku haluaa puhua kanssani.
Se miten kävi kiillotuskoneen kanssa oli ennalta määrättyä. Tähtisen käsissä se oli säyseä, käyttäytyi kuten koneen kuuluu, kulki keinahdellen käytävää pitkin ja jätti puhdasta jälkeä. Kun Tähtinen antoi sen minulle, se säikähti. Se lähti menemään käytävää hurjaa vauhtia. Juoksin perissä kädet kahvassa kiinni, jalat johtoon sotkeutuneina. Se poukahti seinästä toiseen, kiepahti pari kertaa minun ympäri ja syöksyi taas eteenpäin.
Takaa kuului Tähtisen hekottava nauru. Hän huusi: »Päästäkää irti kahvasta niin se pysähtyy.» En osannut irrottaa käsiä. Pelkäsin, että kone on elävä olento. Se karkaa lasioven läpi muille osastoille ja aiheuttaa sairaalassa yleistä pahennusta. Kosketin irtosi seinästä. Se o1i minun tai koneen pelastus.
Myöhemmin kiillotuskone käyttäytyi kunnolla. Se teki silloin tällöin yllätyksellisiä syöksyjä päin seiniä kuin karatakseen kohtalolta, mikä se sitten lienee, ja oli uskomattoman itsepäinen, se ei millään tahtonut kääntyä käytävällä. Sairaala-apulaiset ja apumiehet menettivät senkin ilon, kun opin lopulta käyttämään konetta. Mutta vielä heidän kasvoillaan käy huvittunut pilkahdus, kun he näkevät minut. Vaikka sittemmin en ole antanut naurunaihetta.
© Anita Konkka
