Kirjailijan päiväkirja

Tapasin lukijan, joka kyseli miksi päivitän nykyään niin harvoin Kirjailijan päiväkirjaa. Kerroin hänelle, että kirjoitan nykyään useammin Sanat-blogiin. Tämä tiedoksi kaikille muillekin, jotka ovat ihmetelleet hidasta päivitystahtia. Olen miettinyt pitäisikö minun lopettaa Kirjailijan päiväkirja, kun aika ei tahdo riittää sen päivittämiseen. Toisaalta olen pitänyt nettipäiväkirjaa melkein neljä vuotta ja kiintynyt siihen, enkä voi hylätä sitä noin vain. Ja kun saan kirjan valmiiksi niin sitten on enemmän aikaa kirjoittaa tännekin.

Merkkipäivä

1.2.06

Neljä vuotta sitten kirjoitin (1.2. 02) kirjoitin ensimmäisen merkinnän Kirjailijan päiväkirjaan. Näin se alkoi:

”Satunnainen lukija, jos haluat tietää, mitä kirjailija tekee silloin kun hän ei kirjoita seuraavaa kirjaa, niin pysähdy hetkeksi näille sivuille ja kurkista minun maailmaani. Tapaan ystäviä, siivoan, käyn kirjastossa, luen kirjoja, surffaan netissä, näen unia, teen kotisivuja ja yritän vältellä seuraavan kirjan aloittamista, koska tiedän, että edessä on raskas urakka. Mutta silti kirjoitan kaiken aikaa. Kirjoitan päiväkirjaa tietokoneella, muistikirjaa mustekynällä, samoin yökirjaa, joka sisältää pelkästään unia. Minä kirjoitan, sillä kirjoittaminen on tapa elää, se ei ole ammatti eikä virka. Minulla ei ole työpaikkaa eikä - aikaa. Kirjoitan missä vain ja milloin vain. Olen hyvin ahkera, vaikka en julkaisekaan joka vuosi uutta romaania.

Kun helmikuussa 2002 rupesin tekemään suomenkielisiä nettisivuja, mieleeni tuli että voisin kokeilla nettipäiväkirjaa. Halusin tietää muuttaako se kirjoittamisen luonnetta, sillä päiväkirjathan kirjoitetaan vain itseä varten. Minulla ei ollut aavistustakaan - eikä ole muuten vieläkään - siitä miten nettipäiväkirjan pitäminen käytännössä tapahtuu. Vierailin LiveJournalin sivuilla, mutta ei se tuntunut paikalta, jossa olisin viihtynyt, ja niin päätin liittää päiväkirjan kotisivujeni yhteyteen.”

Paljon muuttunut noista ajoista. Olen siirtynyt Bloggeriin kirjoittamaan Sanoja. Minusta on tullut bloginpitäjä enkä kirjoita enää niin henkilökohtaisesti kuin kirjoitin alussa nettipäiväkirjaa. Täällä on ollut hiljaista, ja hiljaisuus tulee jatkumaan ainakin siihen asti, kunnes saan kirjan valmiiksi. Tällä hetkellä näyttää siltä että ei se valmistu ensi syksyn markkinoille. Käsikirjoituksen pitäisi olla kustantajalla helmikuun puolessa välissä. Ei onnistu vaikka tekisin ympäripyöreitä vuorokausia. Tiedot kirjasta lähtevät kirjakauppiaille vuosi vuodelta aikaisemmin.

Kun aloitin urani, riitti että käsikirjoitus oli suurin piirtein valmis toukokuussa. Nykyinen markkinointisysteemi ei sovi minun sisäiseen aikatauluuni, joka on sellainen että aloitan uuden kirjan touko-kesäkuussa. Koko kesä ja syksy menee siinä, että raadan sen kanssa, aloitan uudestaan ja uudestaan, eikä homma lähde liikkeelle, tulee paljon turhaa tekstiä, eksyn sivuraiteille, harhaannun umpikujiin labyrintissä ennen kuin kirjoitus alkaa sujua. Se on tapahtunut joulun jälkeen, kun päivät alkavat vähä vähältä valostua. Kirjoitan neljä kuukautta intensiivisesti ja kirja on valmis toukokuun alussa.

Kirjailijan piinaviikot

19.11.05

finlandia.jpg (10945 bytes)

Finlandia-kilpailu on rangaistus kirjailijalle siitä että hän on kirjoittanut romaanin, sanoi kollegani eilen. Kaikille muille kilpailu on leikkiä ja huvia., joita on vaikeata sietää. Ensin sitä odottaa, että kirja pääsisi ehdokkaaksi. Sitten sitä joko ahdistuu, kun se pääsee ehdokkaaksi tai pettyy, kun se ei pääse ehdokkaaksi, ja alkaa kenties kadehtia salaisesti niitä, joiden kirjat pääsivät ehdokkaaksi, vähättelee ehdokaskirjoja, näkee niissä kaikenlaisia vikoja, ei pysty lukemaan niitä ja arvioi valitsijat asiantuntemattomiksi. Mutta pettymyksen aiheuttamista tunteesta selviää yleensä nopeammin kuin valituksi tulemisen aiheuttamasta ahdistuksesta. Kilpailu nostaa pintaan alhaisia tunteita, joita on vaikeata kestää ja käsitellä. Kukapa sitä kestäisi omaa tai toisten kateutta.

Finlandia-kilpailu on kirjailijalle kuin kurja joulu. Runeberg-kilpailu ei aiheuta samanlaisia ahdistuksia, ei pahoja tunteita lainkaan minun kokemukseni mukaan, tuli kirja sitten valituksi tai ei. Se johtuu että se kilpailu ei ole kaupallinen kisa kuten Finlandia-kilpailu.

Pirkko Saisio luovutti kaksi vuotta sitten palkintorahansa Setalle ja sanoi palkintopuheessaan että kilpailuttaminen repii kirjailijoiden keskinäisiä suhteita ja lojaalisuutta ja vie työrauhan ( HS 19.11.05). Lukija saattaa ihmetellä, mikseivät sitten kirjailijat kieltäydy kilpailusta (Fredrik Långia ja Paavo Haavikkoa lukuun ottamatta), kun se aiheuttaa niin paljon pahaa verta. Kieltäytyminen on vaikeata - joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, sanoi kustannusjohtaja aikoinaan minulle, kun olin esikoiskirjailija enkä halunnut esiintyä julkisuudessa. Finlandia-ehdokkaaksi valitseminen hivelee egoa ja valitsematta jääminen aiheuttaa frustraation. Molempi pahempi. Tai kenties frustraatio on sittenkin pienempi paha, ei pääse ego ainakaan liiaksi paisumaan.

Jyrki Vainonen sanoo (HS 16.11.05) että ”isot palkinnot altistavat egon paisumiselle. Ego vaatii näkyvyyttä ja ohjautuu ulkoapäin. Se ei laske kehujen määrää ja voi jättää varjoonsa luovan minän, joka on kirjailijan käytössä kirjoittaessa. Vaatii taitoa pitää ego ja luova minä tasapainossa.”

Huutokaupassa

13.11.05

Kävin eilen elämäni ensimmäisen kerran huutokaupassa. Hämmästyin sitä, että siellä oli niin paljon miehiä. Kulttuuritilaisuuksissa heitä ei näy, mutta huutokauppa kai vetoaa heidän kilpailuviettiinsä, samoin kuin urheilukilpailut. Menin huutokauppaan siksi, että tiesin siellä olevan myynnissä kaksi äitini pienoisfreskoa ja halusin nähdä ne. Minua kiinnosti myös kenen luota ne saivat kodin, mutta en saanut tietää, koska ostaja ei ollut paikalla, vaan hoiti huutamisen puhelimella. Freskot menivät halvalla, kumpikin alle 200 euron. Minua suretti äitini takia. Hän kuoli vain 46-vuotiaana maattuaan sitä ennen puolitoista vuotta sairaalassa liikuntakyvyttömänä. Hän kuoli iässä jossa naisen luova kausi vasta alkaa, kun lapset ovat niin isoja, että energiaa alkaa vapautua muuhunkin kuin lapsista ja perheestä huolehtimiseen.

Anja Konkka Sisarukset.JPG (20774 bytes)

Huutokaupassa yllä oleva fresko myytiin Sisarukset – nimisenä, sen alkuperäinen nimi oli näyttelyluettelon mukaan Pihanurmikolla ja malleina oli minun muistini mukaan arkkitehti Arne Ervin pojat. Tummatukkaisen pojan muotokuva on minun eteiseni seinällä nykyään.

Näytteyn avajaiset.jpg (22569 bytes)

Taide-lehden kuvan näyttelyn avajaisista Taidehallin kerhohuoneella vuonna 1954, äitini vasemmalla, isäni oikealla. E.J. V.( todennäköisesti Vehmas) kirjoitti Uudessa Suomessa mm. että Anja Konkka ”on ryhdyttyään freskomaalaukseen yllättävästi vapautunut ja päässyt usein ilahduttaviinkin tuloksiin […] Freskotauluissaan hän liikkuu omalla alueellaan, lastensa ja kissojensa parissa, joita kuvatessaan hän luo näkyviin lapsenomaisen naiivin ja viattomuudessaan viehättävän maailman. Tosin kuvaustavassa on avuttomuutta, mutta siinä on myös vastaansanomatonta aitoutta, tiettyä persoonallista totuutta, johon kömpelyyskin liittyy kuin luonnostaan. Se ikään kuin kuuluu tyyliin.”

Testi Taru sormusten herra –kirjan ystäville

Frodo lives a peaceful life in the Shire until he is unfortunate enough to inherit the ring from his Uncle Bilbo. Frodo is determined to destroy the ring and defeat the Dark Lord. Though the thought of this scares him out of his wits, he still marches forth bravely into Mordor with his faithful friend and servant Sam.

Take the "Which Hobbit are you?" quiz created by Cora Black!

Testi löytyi Satunnaisen blogin kautta. Minun täytyy tunnusta, että en le vieläkään lukenut Tarua, vaikka voitin sen pari vuotta sitten kirja-arpajaisista enkä siis tiedä millainen henkilö on Frodo.

Historiallinen kuva

30.10.05

toimittajat.jpg (44883 bytes)

Kuvassa joka on peräisin Journalisti-lehdestä ( 18/05) istumassa vasemmalta Wald. Malkamäki ja Juhani Konkka, seisomassa Vilh. Forsström ( myös. Nivanto), Viljam Kaasonen ja Arvo Suominen. He valmistuivat vuonna 1927 yhteiskunnalliselta korkeakoulusta, josta tuli myöhemmin Tampereen yliopisto. He olivat ensimmäiset, jotka suorittivat Suomessa sanomalehtitutkinnon, Forrströmia lukuun ottamatta. Isäni oli tuolloin vasta 23-vuotias. Kravatti ja kauluspaita piti olla, kun hän nyt oli valmistunut herra toimittaja. Koulun rehtori Yrjö Ruutu otti hänet isällisten siipiensä suojaan ja antoi hänelle päätoimittajan pestin perustamaansa Päivän Uutiset – nimiseen lehteen. Yrjö Ruutu perusti 30-luvun alussa puolueen nimeltä Suomen Kansallissosialistinen Liitto ( SKSL), jolla ei ollut mitään tekemistä saksalaisen natsismin kanssa, ja pyysi isääni puoluesihteeriksi. Isäni puolueura kesti pari kolme vuotta. Hän sanoutui irti puoluehommista kolmekymmentävuotiaana. Yrjö Ruutu liittyi myöhemmin SKDL:n ( Suomen Kansandemokraattisen Liiton) jäseneksi ja hänest tuli Kouluhallituksen pääjohtaja. Nämä tiedot ovat peräisin Henrik Ekbergin kirjasta Führerns trogna följeslagare. Yrjö Ruutu ja isäni eivät tosin olleet kovin uskollisia führerille. Mutta Ekbergin kirja on perusteellisin tutkimus suomalaisesta natsismista, minkä minä tiedän. Kirjasta on peräisin alla oleva Tove Janssonin pilakuva natsien sodanjälkeisestä muodonmuutoksesta puhtaiksi pulmusiksi. Se on vuodelta 1945. Kuva on aika epäselvä, mutta kuvan oikeassa alakulmassa portailla seisoo pieni musta muumihahmo, joka on menossa natsien metamorfoosilaitteeseen.

Tove Jansson. Metamorfoosi.jpg (90005 bytes)

Kun on tunteet

29.10.05

Kirjamessuilla ( siitä enemmän Sanat-blogissa) tapasin Sammakon osastolla nuoren naisen, joka toi minulle tervehdyksen puolen vuosisadan takaa. Hän kertoi, että tuntee naisen joka oli meillä kesätyttönä 12-vuotiaana. Muistin tytön heti kun hän sanoi nimen (se oli Anita). Minä olin siihen aikaan yhdeksänvuotias. Hän oli kaunis vaalea tyttö, juuri sellainen kuin minä olisin halunnut olla. Olin sekä kade että mustasukkainen hänelle, koska äitini maalasi ja piirsi häntä, eikä minua. Äidillä oli muitakin lapsimalleja, mutta en muista heitä, ehkä siksi että en kokenut heitä kilpailijoikseni. Minulla on tunnemuisti, en pysty muistamaan menneisyydestäni mitään, mikä ei ole tavalla tai toisella ole koskettanut tunteitani. Alla olevan pieniosfreskon mallina on saattanut olla kaunis Anita sekä vaalea- että tummatukkaisena. Fresko on muistaakseni Käpylän kirjaston henkilökunnan huoneessa.

Anja Konkka. Tyttöjä rannalla.jpg (31693 bytes)

Anja Konkka:Tyttöjä rannalla,1954

Myöhemmin illalla katsoin telkkarista loppuosan ranskalaisesta elokuvasta Roolipeli (La Répétition, ohj. Catherine Corsini), joka kertoi kahden nuoren naisen suhteesta. Toinen oli näyttelijä, ja toinenkin olisi halunnut olla näyttelijä, mikäli ymmärsin oikein. Minusta tuntui kuin olisin nähnyt elokuvan aikaisemmin, niin tuttuja olivat naisten intensiiviset tunteet: kateus ja mustasukkaisuus, ja mitä kaikkea nuo tunteet saivatkaan aikaan. Helsingin Sanomien miespuolinen kriitikko (Timo Peltonen) ei ymmärtänyt naisten tunteita ja suhtautui arvostelussaan elokuvaan penseästi. Vaikeata miehen on ymmärtääkään naisten välisiä suhteita ja tunteita, kun ei hänellä ole niistä mitään kokemusta, ja ylipäänsäkään Suomessa ei ymmäretä tunteita, vaan niihin suhtaudutaan kielteiesti, toisin kuin Ranskassa. Elokuvan loppu oli yllä kyllä aika klisheinen, teatteriuralla menestystä saanut nainen jäi yksin sateeseen kävelemään, kun taas hänen nuoruudenystävänsä, joka ei päässyt haaveistaan huolimatta päässyt teatteriuralle, ajoi miehensä kanssa autolla sateelta suojssa menestyneen mutta yksinäisen ex-ystvättären ohi kadulla. Tyhmä loppu, enpä olisi uskonut että naisohaaja olisi päätynyt tuollaiseen ratkaisuun, että parisuhde on sittenkin naiselle onnelisempaa kuin menestyminen taiteellisella uralla. Vahinko, etten nähnyt elokuvaa alusta loppuun. Aika harvoin saa nähdäkseen tai lukeakseen naisten/ tyttöjen välisistä syvistä ja mustista tunteista. Ne eivät kai sitten ole yht tärkeitä kuin miehen ja naisen väliset tunteiden jännitteet.

Natalia Ginzburg, kirja ja kritiikki

24.10.05

Alla olevat Natalia Ginsburgin sanat kirjoitan itselleni muistiin, etten unohtaisi niitä sitten kun kirja joskus toivon mukaan on valmis ja lähtee maailmalle arvosteltavaksi ja luettavaksi:

”On yksi asia, jota kirjoittajan ei luultavasti koskaan pitäisi tehdä: kärsiä määrättömästi negatiivisesta kritiikistä tai hiljaisuudesta joka lankeaa hänen teoksensa ylle. Kun annamme ylimitoitettua ja olennaista merkitystä teoksemme menestykselle, paljastamme meissä itsessämme piilevän rakkauden puutteen tätä teosta kohtaan. Jos olemme rakastaneet sitä todella ja yhä rakastamme, tiedämme, että sillä mitä teokselle sen ilmestyessä ja matkalla tapahtuu – niin ymmärtämättömyydellä kuin suosiolla – ei ole kuin lyhytaikainen merkitys, niin kuin joki tai pilvi piittaavat vain vähän niistä maisemista ja puista, jotka ne matkallaan kohtaavat. […] Toden totta, sillä joka kirjoittaa, ei ole oikeutta pyytää teokselleen keneltäkään mitään. […] Ehkä i ole hyödyllistä ajatella liiaksi teoksia, jotka on jo lopettanut ja jotka ovat lähteneet, meluten tai hiljaisesti, omille teilleen. Niiden kirjoittaminen on tuottanut suurta mielihyvää ja tämän pitäisi pohjimmiltaan riittää ainaiseksi.”

Nämä sanat löytyivät Hannu Mäkelän uudesta kirjasta Ruhtinas unelmain mailla. Suosittelen kaikille lukemisen ja matkustamisen ystäville. Sitä voi lukea mistä kohdasta vain. Minä luin ensimmäisenä jakson jonka nimi on Venäläinen sielu, sitten luin luvut Parosesta ja Perecistä, koska he Venäläisen sielun lisäksi kiinnostavat minua henk.kohtaisesti. Mäkelä kirjoittaa myös kirjoittamisesta, kirjailijan ammatista, mutta en ole vielä ehtinyt lukea niitä lukuja, kun sain kirjan vasta pari päivää sitten lainaksi. Natalia Ginzburg on italialainen kirjailija, syntynyt Palermossa. En muista että häneltä olisi suomennettu yhtään romaania. Saatan erehtyä.

Millainen ajattelija olet?

24.10.05

via Marja-Leena Rathje

Testi löytyy täältä>>

You are an Intrapersonal thinker

Intrapersonal thinker

Intrapersonal thinkers:

	Spend a lot of time thinking about and trying to understand themselves
	Reflect on their thoughts and moods, and work to improve them
	You understand how your behaviour affects your relationships with others

Like intrapersonal thinkers, Leonardo worked hard to improve all aspects of himself.

Other Intrapersonal thinkers include
Sigmund Freud, Gandhi, Grahame Greene

Careers which suit Intrapersonal Thinkers include
Psychologist, Teacher, Pilot, Child care worker, Explorer, Drama therapist

You are a Naturalist Thinker

Naturalistic thinker

Naturalist Thinkers:

	Like to understand the natural world, and the living beings that inhabit it
	have an aptitude for communicating with animals
	You try to understand patterns of life and natural forces

Like other Naturalist thinkers, Leonardo longed to spend time in the countryside. He spent hours watching birds to understand how they flew.

Other Naturalist thinkers include
Charles Darwin, Jane Goodall, Johnny Morris, David Attenborough

Careers which suit Naturalist thinkers include
Biologist, Meteorologist, Forester, Farmer, Astronomer, Alternative therapist

How would other people score? Can you imagine friends or family members who might think differently to you?

Find out about the different thinking styles

This quiz is intended to be a fun way to learn about different thinking styles. It can provide you with some interesting information about your preferred ways of creative thinking and problem solving. However, no brief questionnaire can guarantee accurate information.

However, your results might be able to help us with a real scientific experiment about Multiple Intelligence theory.

About the experiment

More mind tests from bbc.co.uk

Back to Leonardo homepage

		More from bbc.co.uk
		BBC Science - Human Mind More personality tests BBC Science - Hot Topics 'What sex is your brain?' quiz

		Go further
		Branton Shearer's University Page More about multiple intelligences Multiple Intelligence Links A catalogue of Multiple Intelligence research resources

Pietari – kaihon ja ironian rajalla

6.10.05

Motto: Venäläinen kirjallisuus on omistettu epäonnisen rakkaussuhteen kuvaamiselle. (Viktor Shklovsky)

Päivän lukuelämys: Otso Kantokorven kirjoitus Kaihon ja ironian rajalla vanhassa Taide –lehdessä ( 2001/1) Yllä oleva motto kirjoituksesta. Pienen kielialueen riesa: Viktor Shklovskya (Sklovskia) ei ole suomennettu, englanniksi häntä kyllä on käännetty.

Taiteilijatalossa asumisessa on omat ilonsa. Taide –lehti löytyi talon pesulasta. Luin sitä sillä aikaa kun kaksi konetta pesi pyykkiä. Entisen asuintaloni pesulasta löytyi Cosmopolitan- lehtiä, joissa neuvottiin miten mies isketään. Muttei niistä neuvoista ollut mitään hyötyä minulle. Olin kai liian vanhan oppimaan uusia niksejä. Siteeraan Kantokorven iki-ihanasta jutusta alun, keskikohdan ja lopun. Näin hän aloittaa:

Kun matkustan Pietariin, matkustan unelmiini. Mutta kuinka puhua siitä olematta mielen neokoloniasti, joka käyttää toisten arkista elinympäristöä omien tunteidensa näyttämönä? Vai tekisinkö kuin Viktor Shklovsky epäonnisessa rakkaudessaan Elsa Trioletia kohtaan ( ET oli ranskalaisen Louis Aragonin vaimo, AK:n huomautus): ”En aio kirjoittaa rakkaudesta. Aion kirjoittaa ainoastaan säästä” Tai ehkä sittenkin kuin Majakovski epäonnisessa rakkaudessaan Lili Brikiä ( Elsan sisar, kuinkas muuten) kohtaan:

Sanojen nauloilla,
katsokaa -
olen tässä paperilla,
ristiinnaulittuna.

Näin hän jatkaa: Puhutaan sittenkin säästä. Kun saavuin Pietariin, satoi. Lätäköillään heijastelevat kadut epätasaisine kivetyksineen ja kapeat, hissittömät rappukäytävät loivat sen näyttämön, jossa samaistuin juuri niin naiivisti kuin elokuvissasamaistutaan. Timur Novikovin hämärässä ja pienessä asunnossa tajusin hetkessä, että tulisin rakastamaan ätä kaupunkia koko loppuelämäni. Kaipaamaan siksi, että rakkaus on kuitenkin niin yksipuolista […] Ja siksi, että sitä kuitenkin rakastaa eniten silloin, kun se toinen on poissa tai saavuttamattomissa.

Ja näin hän loettaa: On olemassa pietarilainen taiteilija. Hän on kuin nuorallakävelijä kaihon ja ironian välillä […] Hän katsoo kaihoten historiaan, joka katsoi kaihoten tulevaisuuteen. Eivätkö nuo katseet kohtaa kuin korkeintaan surumielisen hymyn siivittäminä hetken verran. Kuin Pietarin metron loputtomissa liukuportaissa, joissa voi rakastua hiljaa ohiliukuvaan naiseen pieneksi hetkeksi, joka kuitenkin on ikuisuus.

Ah, olen kateudesta vihreä. Noin hyvin en olisi osannut kuvata sitä mitä minulle tapahtui pietarilaisen metron portaissa vuonna 1972, kun kävin ensimmäisen kerran Pietarissa. Siitä lähtien olen rakastanut Pietaria.

Sergei Kovalski.jpg (24561 bytes)

Sergei Kovalsky, Lasten aika, kollaasi 2000

PS. Menkää Pietariin. se on kauneimmillaan lokakuussa. Kirjailijaelämän Katri Manninen antaa hyviä ohjeita ja linkkejä artikkelissan Pietari 2.10.05

PS. Olen korjannut vasemmassa sivupalkissa olen aihelistan linkit, jotka katosivat kun Kirjailijan päiväkirja kaatui. Nyt linkkien pitäisi osoittaa oikeaan kohteeseen.

Lause on osuva ja armoton

Compiled 10/1/2005 12:21:28 PM GMT

Kovasydäminen, vihainen ja
armoton ihminen on
yksinäinen ihminen. ... Kuva on
harvinaisen osuva. Kasteen hetkellä meidät on
asetettu sille tielle, ...
-
Illan typerin lause
Laihon suusta oli osuva: "Hevissä on
aika paljon turhamaisuuksia...
... -huutoja ja
nuolee persettä vai armoton
letinheilutus vai mikä? ...
-
Ja viimeinen lause
on runosi upea oivallus, kiitos! ... Tervetuloa joukkoon, ja
osuva oivallus tämä runosi! Arvostelija
-
kuumana kuin armoton
aurinko joka sai kaupungin asvaltin kiehumaan jalkojeni alla
... ja
tuo viimeinen lause
kruunaa kaiken. Arvostelija: hiipuva liekki ...

Syksy on arvostelujen aikaa, kirjailijalle. Kun lukee arvosteluja, tulee vähän ahdistunut olo. Huh, kuinka käy sitten kun oma kirja on valmis arvostelevaksi. Parasta paeta ulkomaille, niin olen tehnyt aina ennenkin. Kirjoittaminen ei ole sujunut eilen eikä tänään. Eilen leikin Leevi Lehdon Google- runogeneraattorin kanssa. Syötin sille lyhyitä lauseita. Tuo ylläoleva oli paras. Runogeneraattori tuottaa puhdasta dadaa. Alla on dadaisti Raoul Hausmaninnin näkemys arvostelijasta ( Der Kunstkritiker 1919/20, kollaasi).

Arvostelija.jpg (33151 bytes)

Linkitystä

2.10.05

Alla oleva merkintä on ilmestynyt aikaisemmin Sanat-lokissa, mutta laitan sen tänne niitä varten, jotka eivät ole vielä löytäneet sinne.

29.9.05 Blogilistan suosikkeihini ilmestyi tänään Lentävä juusto. Ihmettelin että mistä se on tullut, kun en muista tilanneeni sen nimistä blogia. Luin Juuston arkistoja, artikkelit tuntuivat tutuilta niin kuin kirja jonka on joskus lukenut, mutta unohtanut lukeneensa. Ajattelin, että olen ehkä joskus tilannut Juuston, mutta kun se on lakannut päivittymästä, olen unohtanut sen. Opetus: ei kannata poistaa Suosikeista päivittymättömiä blogeja, ne voivat olla luovalla tauolla.

Lentävän juuston kirjoittaja on lukenut amerikkalaista kirjaa ja tullut tähän tulokseen: ”Suomalaisten ja amerikkalaisten romaanien pääero on siinä, että amerikkalaisissa tehdään asioita. Suomalaisissa vain rämmitään ja riudutaan päivästä toiseen. Kaikki aika ja vaiva menee perustoimeentulon hankkimiseen ja lähipiirin kanssa riitelyyn. Suurin saavutus taitaa olla omakotitalon rakentaminen, mikä sekään ei kosmisesta mittakaavasta ole niin sankarillista, koska kaikkihan kuitenkin jossain asuvat. Edes elintasoero ei selitä, koska amerikkalaiskirjassa pätkätyöläispummillakin on enemmän henkistä vapautta kuin oikeastaan kenelläkään meikäläisten kirjojen hahmogalleriassa.” Altavastaajana (suomalaisena romaaninkirjoittajana) voin vain todeta, että ei sitä voi repäistä itseään irti juuristaan, yhteiskunnasta ja ennen kaikkea kielestä, joka hahmottaa maailmaa sellaisena kuin suomalainen sen kokee. Suomalainen romaani on suomalaisuuden peili, eikä se muuta voi ollakaan. Lentävän juuston kirjoittaja analysoi suomalaista ikävyyttä. Kannattaa lukea artikkeli Luen amerikkalaista kirjaa.

Ranskankielentaitoisille täältä löytyy hauskempaa lukemista kuin suomalainen romaani, Jacques Jouetin jatkoromaani La République de Mek- Ouyes. Tilaus on ilmainen. Kun ilmoittaa email-osoitteensa, joka aamu sähköpostilaatikkoon tulee romaanin uusi jakso ( noin 5 sivua). Kustantaja on Ranskassa arvossapidetty P.O.L En ollut tilannut jatkoromaania, siksi yllätyin iloisesti, kun sen jaksot alkoivat ilmaantua postilaatikkooni.

Helsingin Sanomien toimittajat ovat ruvenneet bloggaamaan. – jälkijunassa joku varmaan sanoo, kun tuolla ”suuressa maailmassa” suurten lehtien blogeja on jo ilmestynyt jonkin aikaa. Ei jälkijunassa tulo ole paha juttu. Vanha kissakin tarkkailee ensin tilannetta ennen kuin ryhtyy toimimaan. Olen seurannut jonkin aikaa Kuukausiliitteen toimittajan blogia. Tänään tilasin tiedetoimittajien blogin Kvarkeista galakseihin. Toivomuslistalla on kirjallisuustoimittajien blogi, jossa lukijat voisivat kommentoida, jotain samantapaista kuin Le Monden Pierre Assoulinen kirjallisuusblogi. Miksei myös Suomen Kuvalehti voisi ruveta julkaisemaan kirjallisuusblogia, siellähän arvostelut ovat kutistuneet niin kuin pyy maailmanlopun edellä. Niistä lukija ei saa paljon mitään irti.

Ikkunoista puheen ollen ( kts alempi artikkeli) tässä kirjallinen blogi Katson ikkunasta ulos, jota pitää Teemu Römpötti. Hän on lukenut norjalaisen Kjell Askildsenin novellin Yhteentörmäys, jonka alussa mies seisoo avoimessa ikkunassa ja katselee jalkakäytävälle. Teemu Römpötti pohdiskelee kirjallisuuden kykyä vetreyttää aivoja: ”Varmasti ”lukeminen kannattaa aina”, kuten Jörn Donnerin kirjakerhomainosfraasi kuuluu, mutta jotkut tekstit suorastaan pyytävät aktivoitumaan. Tällaisia ovat juuri Askildsenin tekstit. Hänen ilmaisunsa modernistinen aukollisuus, lakonisuus, vähäsanaisuus ja mehukkaalla tasolla jopa kuivuus, on kiehtovaa. Kun asioita ei puhuta sileäksi, pääsee lukija herkkupöydän ääreen.”

PS. Käykääpä katsomassa Taidettako? –blogista sielun peiliä. Sehän on ikkuna.

Kirjoittava kissa

25.9.05

Kirjoittava kissa.jpg (9020 bytes)

Kirjoittavan kissan kuva on Kissat kertovat -antologiasta, josta kirjoitin pari päivää sitten Sanat-lokissa. Kirjoittavan kissan nimi on Begram. Vladimir Nekljavev kertoo kahdesta kissaveljeksestä, joista toinen sai ja toinen ei saanut hiiriä kiinni. Hän sanoo: "Meillä valkovenäläisillä on sellainen sanonta, ja taitaa se olla venäläisilläkin: "Se ei saa hiiriä kiinni." Niin sanotaan ihmisestä, jolla ei leikkaa."

Aloittamisen vaikeus ja hukkumisen pelko

25.9.05

Muistinmerkintä seitsemän vuoden takaa, kun aloitin Musta passin kirjoittamisen:

Minun pitäisi - haluaisin aloittaa kirjoittamisen, mutta minä pelkään aloittamista. Siirrän sitä päivästä toiseen, keksin muuta tekemistä, torjun halua, joka ei ole vielä tullut tarpeeksi voimakkaaksi että se murtaisi vastarinnan - en ole vielä nähnyt painajaisia, mikä merkki halun voimistumisesta. Minä pelkään kirjoittamista, koska se imaisee minut kokonaan mukaansa eikä elämässä ei ole sitten sijaa millekään muulle. Pelkään kirjoittamista, koska se näännyttää. Kun työ on valmis, olen loppuun uupunut ja masentunut.

Julia Kristevan mielestä kirjoittaminen on naisille vaarallisempaa kuin miehille. Hän muistuttaa, että Virginia Woolf teki itsemurhan, samoin Marina Tsvetajeva. Kuinka paljon enemmän mieskirjailijat ovatkaan tehneet itsemurhia! Sen hän unohtaa. Kirjoittaminen on vaarallista, oli ihminen kumpaa sukupuolta hyvänsä. ”On aina olemassa mahdollisuus, että naisen vapauttamat torjutut tiedostamattomat voimat hukuttavat hänet alleen,” kirjoittaa Kristeva Naisten ajassa (1979). Voi olla että minun pelkoni kirjoittamista kohtaan on hukkumisen pelkoa. Muusa on seireeni joka houkuttelee hukkumaan. Se mikä on tuntematonta on kiehtovaa,, mutta samalla vaarallista ja pelottavaa

Lukemisesta ja kirjoittamisesta

24.9.05

Löysin vanhan muistiinpanon viiden vuoden takaa, kun etsin tiedostoistani tänään jotain muuta (kts. Sanat):

Luen parhaillaan Merete Mazzarellan kirjaa Silloin en ole koskaan yksin. Hän kirjoittaa lukemisesta: ”Lukeminen antaa enemmän kuin keskusteleminen. Keskustelu ei jätä tilaa kuolleille hetkille, keskustelu vaatii meitä lakkaamatta reagoimaan keskustelukumppanin läsnäoloon ja päättyy usein siihen, että kadumme sekä mitä sanoimme että mitä jätimme sanomatta. Kirja on sen sijaan tisle tietoisuuden parhaasta sisällöstä… Proust on sanonut: Lukiessamme koemme ystävyyden parhaimmillaan.”

Tuo on niin totta. Kun olen puhunut paljon, kadun ja häpeän kaikkea mitä olen sanonut sen lisäksi että minulla on tyhjä olo. Puhumisen jälkeen tule moraalinen krapula, vaikkei olisi juonut mitään. Siksi en viihdy ravintoloissa, että niissä tulee hölötettyä niin paljon turhaa

Mazarella kirjoittaa kirjoista joita on lukenut ja kirjoittajakursseista joita on vetänyt. Hän pohtii omaelämäkerrallista kirjoittamista. Carina Rydbergin Korkeinta kastia on hänen vaikutuksen. Hän palaa siihen yhä uudestaan eri yhteyksissä. Hän siteeraa kirjan alussa Tennessee Williamsia: ”Käytän rakkauttani näytelmähenkilöiden luomiseen. Ympäristölleni tarjoan enemmän epäluuloa ja kiukkua. En koskaan ole tahallani julma. Mutta työskenneltyäni koko aamupäivän minulla ei ole tarjota kanssaihmisilleni muuta kuin välinpitämättömyyttä. Yritän puolustautua teeskentelemällä, että työni antaa minulle oikeuden olla tuntematta todellista kiinnostusta mihinkään muuhun”

Miehelle tuollainen välinpitämättömyys vielä jotenkuten sallitaan. Vaimo ymmärtää, vaikka koville se joskus ottaa. Mutta naiskirjailija ei saa anteeksi välinpitämättömyyttä. Hänen pitäisi jaksaa olla kiinnostunut läheisistään, jaksaa kuunnella heidän huolia, jaksaa olla hehkuva rakastajatar sängyssä. Mies loukkaantuu, jos hänen naisensa sanoo, että ei nyt kiinnosta. Mies ei voi ymmärtää, että naisella voi olla jotain mielenkiintoisempaakin tekemistä. Jos haluaa säilyttää suhteen, ei pidä ruveta kirjoittamaan kirjaa.

(Jälkihuomautus 24. 9.05 Se oli katkeran kokemuksen sanelemaa kirjoitusta)

Mazarella siteeraa amerikkalaista sosiologi George Herbert Meadia jonka mukaan tietoisuudessa on kaksi osaa, minä ja itse . ”Itse” tarkoittaa toisten ajatuksia ja ideoita ja viime kädessä sitä yhteiskuntaa, jossa nämä ovat syntyneet. ”Minä” tarkoittaa sitä mikä ei ole toisten ajatuksia, ja tietoisuus syntyy katkeamattomasta keskustelusta minän ja itsen välillä. Tällaisen mallin ydin on siinä, että se kuvaa yksilön erityisen ja yleismaailmallisen väliseksi kohtauspaikaksi. Minä on sekä yksilö että esimerkki.” Minä en kyllä tiedä, mitkä ovat omia mitkä toisten ajatuksia. Luultavasti kaikki on toisten ajatuksia. Ja minä on vain suuni, joka sulattaa ne niin, että ne näyttävät omilta ajatuksilta.

Dadaa ja päivityksiä

14.9.05

Mekaaninen pää.jpg (7765 bytes) "Päämme on pyöreä että ajatuksemme voisivat vaihtaa suuntaa", sanoi taitelija Francis Picabia, dadaisti. Luen parhaillaan Dietmar Elgerin kirjaa Dadaism, josta vieressä oleva pää on peräisin. Sen nimi on Mekaaninen pää ( Aikamme henki). Veistoksen on tehnyt Raoul Hausman jo vuonna 1919. Taiteilijat näkevät tulevaisuuteen, siksi kannattaa käydä nykytaitelijoiden näyttelyssä. Heidän näkynsä ovat kuin unia, jotka ymmärtää vasta sitten kun ne totetuvat. (PS. 15.09. Lisää dada-sitaatteja Sanat-blogissa).

Sanat-blogissa on uusia päivityksiä. Blogin kommenttiosastolla käydään keskustelua, onko kirjailijalla yksinoikeus kirjansa/runonsa nimeen. Kts. artikkeli Nimenantamisen vaikeudet. ( Keskustelun viritti Anu Kaipaisen pahastuminen). Keskustelu Hoellebecqista on myös jatkunut. Sanna antoi seuraavat Houellebecq-linkit:

www.houellebecq.info/

http://www.michelhouellebecq.com

Kirjailijan päiväkirjan lukijoille

8.9.05

Olen siirtänyt tämän päiväkirjan hyllylle varapäiväkirjaksi. Kirjoitan sanoja nykyään Sanat - nimiseen blogiin. Sieltä löytyvät uusimmat päivitykset. Jos siellä jotain menee jumiin, niin palaan kirjoittamaan tänne.

Anja Konkka Kissa-aihe.jpg (20711 bytes)

Tämä on valokuva äitini pienoisfreskosta, jonka nimi on Kissa-aihe. En tiedä missä kissat ovat nykyään. Helsingin kaupunki osti hänen pienoisfrskojaan kokoelmiinsa 50-luvulla. Yksi niistä on Käpylän kirjastossa ja toinen oli Pohjois- Haagan kirjastossa, en ole käynyt katsomassa onko se siellä vieläkin.

Korjauspäivitystä

3.9.05

No niin, nyt olen onnistunut siirtämään linkkilistan oikeaan reunaan, saa nähdä miten se toimii netissä. Kaikkia kadonneita linkkejä en ole vielä löytänyt. Uusi blogini toimii osoitteessa http://akonkka.blogspot.com/ (sinne voi jättää kommentteja) En silti aio kokonaan hylätä tätä päiväkirjaa, ainakaan vielä.

Taikapeili

2.9.05

”Päiväkirjoissa lienee myös kyse siitä, millaisena ihminen haluaa nähdä itsensä. Teksti on taikakuvastin. Kun ihminen kirjoittaa itseään julkisuuteen, harva rohkenee paljastaa toisia tai kolmansia kasvojaan. Tekstuaalinen minä voi olla kokonaan toinen kuin esimerkiksi seksuaalinen minä, ruumiillinen itse, ” Päivystävä tekstintutkija eli Vesa Heikkinen kirjoittaa uudessa Hiidenkivessä ( 4/2005 Elämiä verkossa). Hän analysoi kolmen mepin (Satu Hassi, Alex Stubb ja Piia-Noora Kauppi) nettipäiväkirjoja ja vetää niiden sisällön perusteella johtopäätöksen: ”Nettimepin omakuva on yksinaamainen: En koskaan mokaa. Minulla ei ole huonoja päiviä. Olen ihana, rakastakaa minua, pliis.”

Ei kai kukaan poliitikko ole niin hullu, että kirjaisi huonoja päiviään ja ilkeitä ajatuksiaan julkiseen päiväkirjaan. Iltapäivälehdet olisivat riemuissaan, kun saisivat aineistoa tyhjiin uutispäiviin mappien mokista. En ehdi enempää kommentoida, kun on täysi työ saada romahtanut päiväkirja pystyyn. Linkkien liittäminen sivun oikeana laitaan on pirun hidasta työtä, enkä tiedä onnistuuko se. Jos lähiaikoina tulee ”haamupäivityksiä”, ne vain näyttävät sellaisilta, tosiasiassa lisäilen linkkejä ja yritän saada päiväkirjan toimimaan jollakin tapaa. Se varmaan kaatui harmista, kun aloitin Bloggerissa oikean blogin,, jota voi kommentoida.

Lisäys myöhemmin. Olen unohtanut HTML-kielen enkä osaa enää tehdä tästä päiväkirjasta siedettävän näköistä. Nyt linkkilista asettui vaempaan laitaan, Aiheiden viereen. Todella turhauttavaa näpräämistä. Menen Sanat-blogiin puolelle tekemään linkkilistaa, jos se onnistuisi siellä paremmin

Linkkilista katosi
1.9.05

Ei olisi pitänyt eilisyönä liittää alla olevaa kuvaa ja tekstiä nettipäiväkirjaan, koska sivunteko-ohjelmassa ( FrontPage) tapahtui "syntax error" tai jotain muuta fataalia. Tekstit katosivat ja niiden mukana linkkilista. Tänään olen palauttanut elokuun kirjoitukset. Mutta linkkilistaa en pysty palauttamaan, enkä tekemään uutta linkkilistaa tuohon oikeaan sivupalkkiin. Harmittaa niin pahuksesti. Olen erittäin Atk-negatiivinen tällä hetkellä. Päässä puristaa kiukun rengas.

Kivitaidetta

31.8.05

Sakari Peltola: Atk-positiivinen, 2002, dioriitti ja graniitti

Kuva löytyi vanhasta Taide-lehdestä (2002/5) meidän talon kerhohuoneesta. Laitan sen tänne, koska kaiket päivät istun tietokoneen ääressä naputtelemassa sanoja koneeseen. Alan muistuttaa kuvan kiviolentoa. Silmät pullistuvat päästä, mutta tukka ei vielä ole lähtenyt. Ei sitä ei jaksa enää illalla kirjoittaa nettipäiväkirjaa, vaan nukahtaa telkkarin ääreen, kun yrittää katsoa Big Brotheria. En oikein käsittänyt mikä sen jutun idean on. Miksi ne sahaa ja pilkkoo puita kaiken aikaa? Ehkä se olisi selvinnyt, jos olisin jaksanut katsoa ohjelmaa pitempään. Jotain absurdia siinä hommassa oli.

Kivenveistäjän työstä Sakari Peltola sanoo: " Ne päivät jotka jumalten kanssa vietin, tuntuivat perin mitättömiltä verratuna niihin miljooniin vuosiin, jotka kivi on täällä ollut. Jokainen ohi lyöty taltan isku antoi vihlovan muistutuksen omasta pienuudesta, mutta toisaalta kaikki ne hengenahdistukset, säryt ja veriset naarmut olivat sen arvoisia."

Jumalat, joiden kanssa Peltola päiviään vietti, olivat Ukko, Ilmar, Ahti ja Tapio, jotka hän veisti kiveen.

Kohukirjailija Michel Houellebecq

28.8.05

Le Monden kirjallisuusblogin kirjoittajan Pierre Assoulinen kommenttiosastolla käydään kiihkeätä keskustelua Michel Houellebecqin uudesta omaelämäkerrallisesta (?) romaanista La possibilité d'une île ( Erään saaren mahdollisuus), jo 220 kommenttia kirjasta joka ei ole vielä edes ilmestynyt.

Le Figaro -lehden toimittaja löysi pariisilaisen puiston penkiltä Houellebecgin romaanin vedoksen ( éprouven), käsittääkseni kannettoman nidotun ennakkokappaleen jollaisia lähetään Suomessakin lehtien kirjallisuustoimituksiin ennen kirjan ilmestymistä. Ennakkokappaleessa on päivämäärä, jota ennen kirjasta ei saa julkaista arvostelua, mutta Le Figaron toimittaja kirjoitti jutun jo ennen ilmestymispäivää, joka on elokuun 31. Ja siitähän nousi kohu Ranskassa ja kustantaja hieroo mielissään käsiään. Myyntimenestys on taattu. Minä epäilen että tämä on kustantajan masinoima mainoskampanja. Houellebecq on sellainen nimi, että julkaisee hän mitä tahansa, niin siitä puhutaan. Hän kritisoi rajusti nykyistä maailman menoa Generation X:n näkökulmasta (niiden joiden vanhemmat olivat 60-luvun hippejä). Suomeksi häneltä on ilmestynyt romaanit Alkeishiukkasia ja Oikeus nautintoon.

Kirjallisuus herättää intohimoja ainakin Ranskassa siitä päätellen miten Houellebecqia runtataan Assoulinen kommenttiosastossa. Eräs kirjoittaja sanoo, että Houellebecq ei ole klooni, vaan trolli. Toinen kirjoittaja on sitä mieltä, että hän ei ole kirjailija vaan sosiologi joka kuluttaa aikaansa yrittämällä murtautua sisään ovista jotka ovat auki. Ja kolmas lähettää kommenttiosastoon The Guardinin artikkelin, jossa toimittaja runttaa kirjailijan: ”He’s a sexist Stalinist eugenicist. He's also a pornographer and a homophobe. So how did best-selling author Michel Houellebecq become a hero in literary France?” Emily Eakin artikkeli on julkaistu jo viisi vuotta sitten, mutta se on niin mielenkiintoinen (kertoo mm. Houellebecqin taustan hippivanhempien hyljättynä lapsena, jonka isovanhemmat kasvattivat) During high school, Houellebecq spent hours by himself watching trains at the station next door. 'I would get on them and go nowhere,' he recalled. 'Just get on, get off.' He was frequently depressed.) Aloin sympatiseerata Houellebecqia luettuani artikkelin, ja kaappasin Assoulinen kommenttiosastolta. Koska se on pitkä juttu, julkaisen sen toisaalla muistiinmerkintänä itselleni ja niille jotka ovat kiinnostuneita Houllebecqista. Suosittelen Pierre Assoulinen blogia La république des livres niille jotka ovat kiinnostuneita miten kirjallisuudesta keskustellaan Ranskassa.

PS. Dr. Philin ystäville testi: Dr. Phil's Personality Test via Timbuktu

Elämän tarkoitus

25.8.05

Käymälässä luettua tänään: Minusta tuntuu että ne jotka tyytyvät yksinomaan kasvisravintoon antautuvat hillittömyyteen. Ihminen on puutteellisin käyttöohjein myyty vaaka, jonka toisessa kupissa on jänis, toisessa hyeena. Elämän tarkoitus on tutkia laite ja kirjoittaa sille manuaali.

Pidän tuosta Käymälöitsijän elämän tarkoituksen määritelmästä. itse en ole tarkoitusta pystynyt määrittelemään. Georges Perec kirjoitti elämän käyttöohjeen (La Vie mode d’emploi), mutta ei sitä manuaalia ole vielä suomeksi ilmestynyt. Se on paksu kirja, ehkä tylsäkin niin kuin manuaalit yleensä, mutta odotan sen suomentumista innolla. En ole koskaan jaksanut lukea lävitse tietokoneiden ja niiden käyttöjärjestelmien manuaaleja. Tunnustan saman tien syyllistyneeni hillittömyyteen niin kasvissyönnin kuin muunkin suhteen. jos minun elämälläni jokin tarkoitus on, niin se on sellaisen kirjan kirjoittaminen, johon olisin itse tyytyväinen. Siihen en ole vielä pystynyt. On siis jokin syy jatkaa elämistä.