Kirjailijan päiväkirja
© Anita Konkka

Olen nähnyt Etelä-Ranskassa ihmeellisiä kalkkikivimuodostelmia, jotka olivat kuin luonnon muovaamia veistoksia. Minulla ei ole kuvaa niistä, koska en omistanut kameraa. Ne kiehtoivat mielikuvitustani.  Ajattelin että niiden syntyyn saattaa liittyä kansantarinoita.  Kun näin  Marja-   Leena Rathjen digitaaliset  kuvat  hoodoo-kivistä,  kysyin häneltä mitä ne ovat ja  onko ”hoodoo”  intiaanien  -poliittisesti korrektisti sanottuna  alkuperäisväestön  kieltä. Marja- Leena kertoo blogissaan , että ne ovat   gelologisia, säiden muovaamia pilari- tai pylväs muodostelmia,  joiden päässä on  usein lakki,  tämännäköisiä:

Mitä hoodoo-sanan alkuperään tulee, niin Bill Casselmanin mukaan  sillä ei ole mitään tekemistä  voodoon kanssa, kuten  on  oletettu luoteisosan alkuperäiskansa omaksui sanan englantiapuhuvilta turkismetsästäjiltä ja käytti sitä heidän tapaansa, häijyjen olentojen ja pahojen yliluonnollisten voimien yhteydessä. ” For example, in Siksika (Blackfoot) mythology, the strange hoodooesque shapes were giants whom the Great Spirit had turned to stone because of their evil deeds. Deep in the night, the petrified giants could awaken and throw boulders down upon any humans passing nearby."  Minulle tuli samankaltainen ajatus katsellessani kalkkikivimuodostelmiä Etelä-Ranskassa. 

Kuvassa Lou Salome ruoska kädessä, kärryn aisoissa Friedrich Nietzsche ja kärryjen edessä seisomassa  Nietzschen ystävä Paul Ree. Linkki kuvaan löytyi Rauno Räsäsen blogista  Pragmaattista solipismia (Nietzsche ja feminismi - "erilainen tulkinta").  Kuva on niin herkullinen  kulttuurihistoriallinen  ”dokumentti,” että ihan pakko minun on se liittää tähän päiväkirjaani  Räsäsen mukaan: ”… Nietzsche halusi tuossa ryhmävalokuvan "näyttämöllepanossa" asettaa koko 1800-luvun patriartkaalisen naiskäsityksen radikaalisti - toki ironisesti sekä itseironisesti - uuteen valoon: katsoa sitä julkisesti aivan toisenlaisesta perspektiivistä, mutta sellaisesta perspektiivistä, jota sen ajan miehinen maailma vain ei suostunut tunnustamaan/tunnistamaan omaksi kokemuksekseen.

 Lou-Andreas Salome oli Nietzschen rakastettu,  runoilija  Rainer Maria Rilken ystävä ja kävi kirjeenvaihtoa Sigmund Freudin  kanssa. En tiedä tapasivatko he myös ”kasvoista kasvoihin.”   Luultavasti olisin koulutyttönä ihaillut Lou  Andreas-Salomea yhtä  suuresti kuin  George Sandia luettuani hänen elämänkertansa (Sydän ei erehdy), mutta Salomen  elämänkertaa ei ollut  eikä  taida olla vieläkään  olla vieläkään suomeksi.  Nuorena kaikki poikkeavien naisten elämänkerrat kiinnostivat minua, mutta niitä oli vähän saatavilla.

PS. 11.7. Ystävällinen  lukija antoi  lisätietoa:” H.F. Peters on tehnyt Lou Salomen elämäkerran nimellä "My sister, my spouse". Lou pyrkiWienissä Freudin oppilaaksi, mutta F. aluksi vain naureskeli, mutta muuttimielensä, kun huomasi tämän kyvyt. Niinpä hän myöhemmin kuului Freudin lähipiireihin, kirjoitti artikkeleita Freudin lehteen ja otti vastaan potilaita  Königsbergissä.

 Tänä iltana olen lukenut Wallace Stevensin runoja. Lukemiseen johdatti  Veloenan blogisa löytynyt ”testi”, jonka tein ja tulos oli tämä:

You are Wallace Stevens. You love everything,
especially the sound of things. Too bad you
are so obscure that at times even you don't
understand what the hell you have written.

Which Famous Modern American Poet Are You?
brought to you by Quizilla  

Löysin Stevensin valitut runot( The Palm at the End of the Mind)  muistaakseni vuonna 1990 Budapestin angloamerikkalaisesta kirjakaupasta ja rakastuin runoihin välittömästi.  Nykykielellä sanottaisiin, että runot ”kolahtivat,” mutta minusta se liian koliseva ilmaisu kuvamaan sitä tunteen kosketusta, millä Stevensin runot valloittivat minut.  Ymmärsin hänen kieltään, vaikka en ymmärtänyt kaikkia sanoja.  

Jukka Kemppinen, joka  on suomentanut hänen runojaan (Tämän ilmaston runot)  kirjoittaa jälkisanoissaan, että  Stevens on kaaosteorian ikoni ja suojelushenkilö. ” Kuten fraktaaleissa Stevensin  tekstien alati toistuva piirre on bifurkaatio, haarautuminen. Merkitys alkaa kimmahdella henkeäsalpaaviksi kuvioiksi kuin tietokoneen näytöllä,” sanoo Kemppinen.  Minähän en mitään ymmärrä fraktaaligeometriasta, mutta Stevensin runokieltä ymmärrän. Se kieli puhuu minulle tunteen ja intuition tasolla.

Village Idiot/ Jester: You lack ambition. You would have been the local
fool/drunk. Opettajani koulussa olivat samaa mieltä

Who would you be in a Medieval Village?
brought to you by Quizilla  

Levottomia öitä

Musta mies tuli kylään viideksi päiväksi.  Se nukkuu päivisin, öisin se haluaa seurustella. En ole nukkunut kunnolla ja unet ovat olleet levottomia. Entisiä rakastettuja on vieraillut unissa. Mauruamiseen kyllästyneenä suljin vieraani parvekkeelle viime yönä.   Kun päästin sen sieltä aamulla, se mulkoili minua. Olin loukannut sen miehisiä tunteita.  Sanoin sille, että olen vanha nainen ja haluan nukkua yöni rauhassa, en seurustella. Muita vanhuuden merkkejä: olen alkanut pitää helteestä ja kitkemisestä, eivätkä terassit enää houkuttele.  Nuorena oli toisin, kärsin helteestä, inhosin kitkemistä ja oli pakko päästä terassille, kun kaikki kaveritkin istuivat siellä.

 Musta mies alias Eppu 

Blogini määritelmä?  Joku oli tullut eilen sivuilleni Jippiin keskustelufoorumin kautta. Kävin katsomassa mistä on kysymys. Linkki vei maaliskuussa käytyyn keskusteluun kirjailijoiden blogeista.  Foorumin asiantuntijatasoa kuvastaa tämä lausunto: ”Kirjailijoiden blogit ovat vanhojen tanttojen mukamuka vallankumous, sosiaalipornon, egotrippailun ja tupperwaren koominen symbioosi.” Kovaa kritiikkiä, mutta siihenhän kirjailija saa tottua jo nuoresta pitäen, varsinkin jos on   väärää sukupuolta. Muistan ikuisesti nuoren miehen joka esikoiskirjani ilmestymisen jälkeen totesi, että ”senkö takia sinusta tuli kirjailija, kun olet niin ruma?”  

PS.  Uusi hieno matka- ja kirjallisuusblogi  Timbuktu . Kannattaa käydä tutustumassa, jos Afrikka  tähdet, Timbuktu, Paul Auster ja  Antoine de Saint-Exupery kiinnostavat.

Kun olin nuori, halusin matkustaa junalla Vladivostokiin. Siihen aikaan se oli suljettu kaupunki, mutta eihän se haaveilua estänyt.  Se matka on yhä tekemättä, vaikka moni muu nuoruuden unelma on toteutunut, ja Vladivostokistakin on tullut avoin kaupunki Neuvostoliiton kaaduttua.  Olen matkustanut Siperiaan mielikuvituksessa Eero-setäni matkassa, joka pakeni Stalinin vainoja Habarovskiin.  Se on Tyynen meren rannalla, Vladivostokin naapurissa. Vasta kun olin kirjoittanut kirjan hänen pakomatkoistaan, matkustin Siperiaan mutta en itään päin, vaan pohjoiseen Jamalin niemimaalle, ja sain vähän fyysistä tuntumaa siihen millaista on matkustaa junassa Siperiaan.   Se on aika rankkaa. Siksi luen suurella mielenkiinnolla Digitodayn toimittajan Tuomas Karhun matkablogia, jossa hän kertoo reaaliaikaisesti junamatkastaan Vladivostokiin ja takaisin Helsinkiin.  Hän on aloittanut matkan eilen Moskovasta eikä ole vielä ylittänyt Uralia. Hän on tutustunut junassa 24-vuotiaaseen puolalaiseen Annaan, eikä ole vielä ehtinyt katsoa junan ikkunasta ulos millaiselta Venäjä näyttää, toivottavasti ehtii sitten kun juna ylittää Uralin.  Saa nähdä mitä tapahtuu -  lue   http://www.digitoday.fi/blogi/

 PS. Osallistu MIT:n  blogitutkimukseen, klikkaa:

 Sitä minä olen aina epäillytkin. Hullu aloittaa pelottomasti matkan tuntemattomaan, väittää testitulos. Mutta en ole niin hullu, ettenkö pelkäisi. Pelkään hirveästi kun lähden uudelle matkalle, silti lähden.

You are the Fool card. The Fool fearlessly begins the journey into the unknown. To do this, he does not regard the world he knows as firm and fixed. He has a seemingly reckless disregard for obstacles. In the Ryder-Waite deck, he is seen stepping off a cliff with his gaze on the sky, and a rainbow is there to catch him. In order to explore and expand, one must disregard convention and conformity. Those in the throes of convention look at the unconventional, non-conformist personality and think What a fool. They lack the point of view to understand The Fool's actions. But The Fool has roots in tradition as one who is closest to the spirit world. In many tribal cultures, those born with strange and unusual character traits were held in awe. Shamans were people who could see visions and go on journeys that we now label hallucinations and schizophrenia. Those with   physical differences had experience and knowledge that the average person could not understand. The Fool is God. The number of thecard is zero, which when drawn is a perfect   circle. This circle represents both emptiness and infinity. The Fool is not shackled by mountains and valleys or by his physical body. He does not accept the appearance of cliff and air as being distinct or real. Image from: Mary DeLave http://www.marydelave.com/

Which Tarot Card Are You?
brought to you by Quizilla  

Minua nämä nettitestit huvittavat. Teen niitä iltaisin työpäivän jälkeen, kun en jaksa katsoa telkkaria, vaan nukahdan sen ääreen, enkä pysty lukemaan kirjoja, tarkoitan romaaneja.   Luen kyllä runoja ja  Pessoan  Levottomuuden kirjaa uudelleen. Sitä ei tarvitse lukea lineaarisesti alusta loppuun niin kuin romaaneja.  Romaanimuoto on minusta jotenkin kahlitseva. Pessoan kirjan voi avata mistä  kohdasta vain ja lukea  kappaleen  ja sivun tai pari.  Tänään luin seuraavan kappaleen:

 Siat saattavat inhota omaa sikamaisuuttaan, mutta ne eivät yritä päästä eroon siitä; sama tunteen äärimmäisyys koskee pelokasta ihmistä silloin kun hän ei edes yritä päästä pakoon vaaraa. On kohtalon sikoja, kuten minä, jotka eivät pakene elämän arkipäiväisyyttä, koska heitäkin kiehtoo oma voimattomuus. he ovat kuin lintuja joita lumoaa pelkkä käärmeen ajatus; kärpäsiä jotka lentelevät puunrunkojen ympärillä mitään näkemättä, kunnes ne tulevat kameleontin tahmean kielen ulottuville. 

Levottomuuden kirja on päiväkirjan kaltaista kirjoittamista. Se ilmestyi lähes viisikymmentä vuotta kirjoittamisensa jälkeen.  Kenties Pessoa ei tarkoittanut sitä ollenkaan julkaistavaksi, vaan kirjoitti sitä itselleen. Siksi sen sivuilla puhuu vilpittömyys, sellainen sielun rehellisyys, joka katoaa kirjoittajalta esikoisteoksen jälkeen, kun hän tulee tietoiseksi lukijoista. Kirjoittaminen muuttuu, vaikeammaksi, kun lukijoiden odotukset, joko kuvitellut tai todelliset, alkavat vaikuttaa alitajuisesti.  Siksi toisen kirjan kirjoittaminen on usein tuskien taival.  

Kohtalon sikoja

Minusta siat ovat sympaattisia eläimiä.  Toissa yönä näin unta lentävästä siasta.  Se oli maalaus Modernin taiteen museossa Pariisissa ”fasistisen taiteen osastolla”, kuten määritteli ranskalainen ystäväni jonka kanssa kävin museossa.  Fasismi tuli uneen blogien kautta, kun luin parista blogista ilmaisun ”nuorten naisten fasistinen pahuus” enkä oikein ymmärtänyt mitä se tarkoittaa käytännössä. Onko niin että kirjoittajat  ovat saaneet pakit nuorilta naisilta sen takia että heillä on hörökorvat, lättäjalat tai  vääränlainen ihonväri, kansallisuus, uskonto,  kieli tai mieli.  Täytyy tunnustaa, että minäkin olen nuorena syyllistynyt ”fasistiseen pahuuteen”, kun olen hyljeksinyt tyhmiä miehiä, vaikkei kukaan tyhmyydelleen mitään mahda.  Nuorena biologia määrää valinnat.  Halusin fiksuja lapsia, ja sain niitä.

Your alter poet is Allen Ginsberg. Quick, go nuts,
because THIS IS GOOD FOR YOU!

Who is Your Alter Poet?
brought to you by Quizilla

via Hillitty Kukko josta  näitä hauskoja  kirjallisuustestejä  löytyy.   Kysymykseen: mitä joit viime ateriallasi oli mahdotonta vastata, sillä vaihtoehtojen joukosta  ei löytynyt viiniä. En juo maitoa, olutta enkä tiedä mikä on ”drano” suomeksi. Ginsberg kuuluu suosikkeihini, koska hän oli mahtava uniennäkijä.  Kirjahyllyssäni on hänen päiväkirjansa, valitut runonsa ja hänestä tehty elämänkerta. Kun tein testin toiseen kertaan tulokseksi tuli T.S. Eliot. ( Muut vaihtoehtorunoilijat: Jack Kerouac, Anne Sexton, Sylvia Plath)

 PS.  Blogihakemistoon kannattaa  käydä  tutustumassa. Sieltä löytyy blogeja aihepiirettäin.  Minä  löysin hakemiston kirjallisuusosiosta mm. Kasan, jota en ole lukenut aikaisemmin,  ja sieltä  linkin   Kafka-projektiin.   Kunhan ehdin, liitän löytöjä linkkilistaani, esim. Katri Mannisen Kirjailijaelämää joka on muuttunut  laitekeskeisestä blogista  pohtivaksi blogiksi. Viimeisin merkintä käsittelee kuolemaa ja kirjoittamista.  

Neljä vuotta sitten vietin juhannusta Laborovajan kylässä Jamalin niemimaalla.  Kylä sijaitsee kapealla kannaksella Štšutšje-joen ja nimettömäksi jääneen järven välissä, koordinaatit ovat: 67º 40´ pohjoista leveyttä ja 67º 35´ itäistä pituutta. Horisontissa kohoaa Uralin vuorijono.

Otin kuvan keskiyöllä ilman salamavaloa.  Kuvassa taustalla on pyhä puu,  jonka  oksille ripustettiin värikkäitä nauhoja.  Anna Nerkagi (kuvassa oikealla) sanoi että se on henkipuu.  Se pitää iloisista väreistä, varsinkin punaisesta.  Anna oli tuonut pienen vakan keltaisia, vihreitä ja punaisia nauhoja, joita sidoimme puun oksiin ennen juhannusjuhlan alkua.  Puulle uhrattiin votkaa, ei kovin paljon, loput joimme itse. Järvessä asui henki, jota piti hyvittää kolikoilla ja leivänpalasilla, jotta se olisi ystävällinen ihmisille ja antaisi kalaa. Kokko oli aika pieni, koska tundralla on vähän puita.

 Koska juhannus oli, niin tuli tietysti puhetta rakkaudesta. Nenetsinainen Anastasia sanoi (tulkin välityksellä): " Ihmiset jotka eivät osaa rakastaa, ovat keksineet lauseen:” Minä rakastan sinua." Hän selitti, ettei sitä tarvitse sanoa. Mies osoittaa rakkautensa tuomalla ruokaa ja rahaa kotiin, nainen osoittaa rakkautensa vaalimalla miestä, kotia ja tuliliettä. Hän kertoi että nenetsit eivät sano myöskään "kiitos" ja "anteeksi", koska heidän kielessään ei ole sellaisia sanoja. Keskustelua säestivät tuhottomat määrät verenhimoisia sääskiä ja parvi kirkuvia lokkeja, jotka tekivät syöksyjä päitämme kohti.  Pitkästä matkasta väsyneenä en jaksanut keskustella rakkauden kulttuurieroista enkä taistella sääskiä kanssa, vaan painuin poronnahkaiseen kotaan nukkumaan. Kylän raitilla juhli nuoriso, venäläinen rokki soi maasturin radiossa. Ennen nukahtamista korvaan kulkeutui raitilta Kummisetä-elokuvan tunnari, ja jäi sinne soimaan. Tyynyn alla ei ollut seitsemää erilaista kukkaa enkä nähnyt unta Marlon  Brandosta.  En muista mitä unta näin. Aamulla havahduin siihen, että hiuksissani nukkui pitkäkarvainen siperialaiskissa ja jalkoihini oli kömpinyt kolmijalkainen koira. Olin saanut ystäviä yön aikana.  

Vanhan tarinan mukaan hyttyset syntyivät ihmissyöjä Pynegussen tuhkasta.  Sankari Iitje, joka osasi lumota eläimet kantelenkaltaisella soittimellaan, tappoi ihmissyöjän ja poltti hänen ruumiinsa. Tuuli hajotti tuhkan ja tästä tuhkasta syntyy joka kesä miljoonia ja taas miljoonia hyttysiä, jotka imevät ”ihmisen verta yhtä suurella himolla kuin ihmissyöjä konsanaan” kuten Kai Donner kirjoitti. Tämän voiton jälkeen Iitje nai metsänhaltian kauniin tyttären ja avioliitosta syntyi karhu, jota kunnioitetaan Ket-joen samojedien kantaisänä.

Anna Nerkagi kertoi, että aikoinaan Laborovajan kylässä oli seitsemän puuta ja seitsemän veljestä.  Kun hän tuli kylään, puita  oli vain yksi.  Se on kylän pyhä puu nykyään. Hän sanoi, että aina on ollut köyhiä ja rikkaita. Tähän kylään tulivat köyhät. He elivät kalastamalla.   Ihmiset eivät talvehtineet kylässä, koska siellä oli liian vähän jäkälää. Olot olivat liian heille rankat.  Ihmiset lähtivät talvehtimaan metsiin.  Mutta nyt on toisin.  Kylän perustaja- isä päätti jäädä kylään. Hänellä oli kaksitoista lasta. Hän halusi näyttää että täällä pystyy elämään talven. Hän jäi yksin koiransa ja perheensä kanssa. Hän kalasti ja metsästi lastensa kanssa. Talven keskivaihe alkaa joulukuun puolessa välin. Yksi toisensa jälkeen lapset kuolivat. Vaimo alkoi menehtyä, kun talven keskikohta taittui. Metsään ei lähtenyt enää kukaan, kotona olivat vain pienimmät. Keväällä mies oli niin huonossa kunnossa, että ryömi metsästämään. Vaimokin kuoli. Mutta mies halusi näyttää että hän kestää talven yli. Yksi ainoa poika oli jäänyt eloon. Heillä oli jäljellä viimeinen riekko. Hän antoi sen pojalle ja lähti katsomaan ovatko ihmiset palaamassa kylään. Hän ryömi kukkulalle viimeisillä voimillaan. Kukkulalta näki avaran maailman. Hän nosti kätensä aurinkoa kohti. Istui ja odotti milloin nenetsit tulevat. Ja siihen hän kuoli eikä nähnyt rekiä, jotka tulivat järven ylitse. Lapset juoksivat katsomaan ja näkivät istuvan miehen. Hänen kaulassaan roikkui kappale savustettua riekkoa. Hän oli jyrsinyt sitä, kun oli ryöminyt kukkulalle.

- Me tuomme tänne  kiviä hänen muistokseen,  mutta jostain  syystä kivet korjataan  aina pois, Anna sanoi ja jatkoi: 

  - Perustaja-isän  nimi oli Lambro , se merkitsee:  Vähäkasvuinen. Tämä tapahtui 200 vuotta sitten. Siitä lähtien ihmiset ovat jääneet talvehtimana kylään. Lambro maksoi  kovan   hinnan, sanoi Anna.

Annan kertomuksen jälkeen teimme henkirituaalin. Iskimme maahan puisen paalu, ja siihen  sidottiin värikkäitä nauhoja, joihin oli kiinnitetty  kulkunen tai  kello. Tuuli helisytti kelloja, nauhat liehuivat tuulessa. Jokainen vei kiven paalun juurelle. Sitten murrettiin leipää ja juotiin votkaa palanpainikkeeksi. Tampereen Erkki joi niin monta votkaryyppyä, että tuli humalaan ja rupesi huutelemaan, että ”oli siinäkin sankari, tappoi perheensä nälkään.”

Jo lastattu on kesän suuri rahti,

aurinkolaiva lähtöön valmistuu,

kun lokki takanasi syöksyy kirkaisten.

Jo lastattu on kesän suuri rahti.

....

 Runon josta yllä on ensimmäinen säkeistö, kirjoitti Ingeborg Bachmann ja suomensi Aila Meriluoto. Se sisältyy saksankielisen runouden antologiaan Puiden lohtu  (toim. Stefan Moster) joka on ilmestynyt tänä keväänä. Lainasin kokoelman toissapäivänä kirjastosta. Olen vasta selaillut sitä, mutta tiedän jo, että se kuuluu niihin kirjoihin, jotka haluan omaan kirjahyllyyni. Heti kun rahatilanteessani tapahtuu käänne parempaan, aion hankkia sen. Kokoelmassa on esitelty 53 runoilijaa, jotka ovat julkaisseet vuosien 1946 - 2000 aikana, joukossa tuttuja nimiä Bachmannin lisäksi mm. Gottfried Benn, Paul Celan, Bertolt Brecht, Günther Grass. Bachmanniin tutustuin jo 60-luvulla, jolloin hänen novellikokoelmansa Kolmaskymmenes vuosi ilmestyi suomeksi. Suosittelen sitä kaikille jotka täyttävät tänä vuonna 30 vuotta,ja muillekin Bachmann paloi kuoliaaksi Roomassa vuonna 1973. Hän oli kuolleessaan 47-vuotias.

Valitsin Bachmannia juhannusrunoksi, koska Dionysoksen keväässä ja Kirjailijan häiriöklinikalla  (Sunnuntai-illan pulttaukset) on viime aikoina keskusteltu, pitäisikö näitä blogimerkintöjä kutsua lastuiksi, päreiksi vai aurinkolaivoiksi. Toisekseen asun talossa jonka nimi on Aurinkolaiva. Parvekkeelta näkyy avomeri, ja lokit kirkuvat sekä edessä että takana, joka puolella.  Tämä on loistopaikka kesällä, uimaranta on vieressä, ja tuuli vilvoittaa kesähelteellä.

 Jäädykepiirikunta ehdotti blogimerkinnän nimeksi aurinkolaivaa (13.4.2005 Linkitetty ratsastaa aurinkolaivani kyydissä). Alla hänen perustelunsa ehdotukselle:

 "Muinaiset egyptiläiset selittivät vuorokaudenvaihtelut niin, että aurinko oli laiva, jolla jumalat purjehtivat vuorokauden jokaisen 24 portin lävitse. Yön aikana aurinko kulki manalan halki, jolloin erinäiset hirmiöt ja pedokkaat pyrkivät tuhoamaan sen jumalineen - olipa jopa hurja Apep-käärme, joka yritti nielaista auringon kokonaisena! Jumalat selvisivät kuitenkin aina tästä osasta matkaa supervoimillaan ja pääsivät taas matkaamaan laivallaan halki taivaan."

 "Tästä syystä minä ehdotan, että blogimerkintää pitäisi tästä lähin kutsua nimellä aurinkolaiva. Miettikää nyt, lukijani: jokainen merkintä kulkee läpi manalan. Meidän maailmassamme manala on se osa, jolloin merkintää silmäillään pohtien, pitäisikö se julkaista. Apep-käärmettä edustaa viisivuotias Magda-tyttäremme, joka hilloisin sormin tulee hakkaamaan tietokoneemme näppäimistöä huutaen "Mamma, haluan pelata sitä peliä jossa tapetaan ihmisiä! Tapetaan!" Me emme voi kieltää häneltä mitään, sillä hän on meidän lapsemme. Minun ja sinun. Aarteemme. Jos postaus kuitenkin selviää tämän kaksihaaraista kieltään ahnaasti lipovan helvetinkoneen kynsistä, pääsee se leijailemaan Bloginnean taivaalle, jossa se on yksi ja ainoa. Koska on sunnuntaiaamu kello 04.57 eikä kukaan muu päivitä blogiaan silloin. Aurinkolaiva."

Hyvää juhannusta kaikille  Aurinkolaivasta!

Sunnuntaina kävin Mukkulassa. Siellä on menneillään kansainvälinen kirjailijakokous, johon olisin halunnut osallistua, mutta kun ei rahaa. Kustantajat ja kulttuuri-instituutit sponsoroivat ulkomaalaisia kirjailijoita suomalaiset kirjailijat haalivat rahat kasaan kuka mistäkin. Osallistuminen oli ennen muinoin halvempaa, ja silloin kävin useammin siellä

  Tämänvuotisessa teemassa: Kirjoittaminen rakkauden tekona yhtyy kaksi asiaa jotka minua tässä elämässä kiinnostavat eniten: kirjoittaminen ja rakkaus. Kirjan kirjoittaminen muistuttaa intohimoista rakkaussuhdetta, jossa on hyvät ja huonot vaiheensa. Sitä uppoutuu = rakastuu työhönsä niin että ei huomaa mitä ympärillä tapahtuu eikä välitä lähimmäisistään. – Kirjailijan työ on itserakkautta, narsismia, väitti joku paneelissa. Kun aloittaa uuden suhteen (kirjan) halu ja torjunta ovat yhtä voimakkaita. Haluan kirjoittaa, mutta pelkään hypätä tuntemattomaan. Olen epävarma, pelkään epäonnistumista, kiertelen ja kaartelen kohteeni ympärillä. Se on mielessäni jatkuvasti, se tulee uniini. Mutta teen kaikkea muuta välttääkseni suhdetta. Kun minulta kysytään mitä minä olen kirjoittamassa, vastaan välttelevästi. Eihän sitä  alussa voi tietää tuleeko koko hommasta yhtään mitään, suhde voi epäonnistua, katketa kokonaan. Joko torjunta on liian voimakas tai halu liian heikko. Suhde voi olla alusta alkaen kitkainen, se voi olla sen merkki että ei siitä tule. Sivumennen sanoen olen juuri pannut hyllylle kaksi vuotta kestäneen suhteen.  ( Äitini tarinan) ja aloittanut uuden. Onnellisessa tapauksessa  halu lopulta voittaa  pelon ja torjunnan ja heittäydyn uuteen suhteeseen, vaikka tiedän miten siinä loppujen lopuksi käy.  Kirjasta on pakko luopua kun antanut sille kaikkensa kuten hyvä rakastaja tekee.  Jälkeenpäin on väsynyt ja surullinen. – Post coitum etc., kuten sanoi kokouksen t toinen puheenjohtaja Juha Siltanen, kun kommenttipuheenvuorossa yritin selittää rakkauden ja kirjoittamisen fyysisyyttä ja emotionaalisuutta. Ludovic Roubaudin alustus sai minut pohtimaan ääneen/julkisesti rakastelun ja kirjoittamisen yhtäläisyyksiä. Roubaudi ranskalaisena ymmärsi heti mitä ajoin takaa ja jatkoi siitä mihin minä lopetin sekavan puheenvuoroni. Minulla oli mielessä Hemingwayn  sanat, joihin viittasin, mutta en pystynyt siteeraamaan suoraan, nämä sanat: After a book I am emotionally exhausted. If you are not you have not transferred the emotion completely to the reader. Anyway that is the way it works with me. ( to Charles Scribner, Jr. 1952, Selected Letters). Minä olen niin väsynyt, että en jaksa kuukausiin – joskus voi mennä vuosikin – aloittaa uutta kirjaa. Ei sitä heittäydy uuteen rakkaussuhteeseenkaan heti kun vanha suhde on päättynyt. Tai no, jotkut heittäytyvät, mutta onko se todellista rakkautta? Ehkä se onkin yksinjäämisen pelkoa. Joka tapauksessa kirjan jälkeen emotionaalinen tila on enemmän masennuksen- kuin riemunsekainen, ja se voi olla kirjailijalle joskus kohtalokasta aikaa.

 Keskustelu poukkoili asiasta toiseen , mikä Mukkulassa on aina ollut kaikkein hauskinta. Kuka auringonpaahteessa jaksaisi edes kuunnella pitkiä ja jäenneltyjä alustuksia ja puheenvuoroja.  Yritin kirjata muistiin joitakin kommentteja, mutta keskustelukäviniin vilkkaana, että luovuin yrityksestä. Tässä yksi Roubaudin lausuma: ” Lopettakaa kirjoittaminen, tehkää jotain muuta, jos tuottaa kärsimystä”. Mihin puheenjohtaja Siltanen totesi: ”Rakastaminenkin tuottaa joskus kärsimystä.  Voiko lakata rakastamasta? Mitä sitten pitää ruveta tekemään? Kävelemään vetten päällä.”  Joku totesi että kirjoittaminen on destruktiivista rakkautta. Turkkilainen kirjailija ( nainen) Buket Uzuner  puhui rakkauden kielestä miesten ilmaisuna kirjallisuudessa. Naisten rakkauden kieli on suullista. Iltapäivällä kenialainen Yvonne Adhiambo Owour kysyi yleisöltä minkälaista on suomalainen rakkaus. Olin vähän sitä mieltä ettei suomalaisessa kirjallisuudessa ole kuvattu suurta rakkautta – vai onko sitä Kalevalassa, Seitsemässä veljeksessä, Tuntemttomassa sotilaassa, meidän perusklassikoissa. – Kantelettaressa on, sanoi Päivi Istala. - Mutta se onkin inkeriläisten naisten lyriikkaa,  totesin. Istala lausui kansanrunon Kun mun tuttuni tulisi, ja yleisö antoi ablodit.  Tuli todistettua että suomalaisessakin kirjallisuudessa on rakkautta, se on joko aggressiivista, veristä tai epäröivää, ja ilmaistaan rivien välissä, jos ilmaistaan ollenkaan.  Olisin todella halunnut jäädä Mukkulaan kuuntelemaan ja katselemaan miten rakkauden teot ja teemat suomalaisessa suvessa kehkeytyivät eteenpäin. Huomenna keskiviikkoiltana on suuri päätösbakkanaali, ei kun banketti, ja  jotkut lähtevät Mukkulasta kotiin hullun lailla rakastuneina, ainahan siellä niin on joillekin käynyt.  

Sain Arto Kytöhongan runogeneraattori lauantaina Markku Eskeliseltä  Maailma kuulolla – tilaisuudessa Mediatorilla , jossa Lahden 22. kansainvälisen kirjailijakokouksen vieraat esiintyivät.  Kytöhongan generaattorin vuodelta 1989. Hän oli aikaansa edellä - myös runoilijana, eikä hänellä ollut ikanaan kovin monia  ymmärtäjiä. Kirjallinen eliitti (joka määrää kuka kukin on kirjallisessa kaanonissa)  hymähteli väheksyvästi tai kohotteli kulmakarvojaan hänen ideoilleen, jotka kuulostivat oudoilta siihen maailman aikaan. Häntä pidettiin pellenä, ei vakavasti otettavana kirjailijana. Arvostuksen ja vastakauin puute, käsittääkseni, lannisti hänet ja hän teki itsemurhan vuonna 1990 ( ellen väärin muista). Hän oli ystäväni ja tietokoneguruni. Hän opetti minut käyttämään pelkäämättä tietokoneita. Jos jokin ohjelma meni solmuun, hän neuvoi miten solmun saa auki. Ensimmäisessä kannettavassani oli hänen  selkeä ja yksinkertainen käyttöjärjestelmänsä. Hän teki tietokoneohjelmia kaverinsa kanssa, jonka nimeä nyt juuri muista.  

Kun tulin mediatorilta kotiin, ryhdyin innoissani kokeilemaan. Arton runogeneraattoria. Asensin sen uuteen koneeseen – ja se toimi, mutta minä olin unohtanut dos-komennot.  Piti ruveta  komentoja, jotka olen unohtanut täydellisesti kymmenessä vuodessa. En pystynyt generoimaan yhtään runoa suureksi harmikseni.  Sammutin tietokoneen ja menin nukkumaan. Aamulla kone ei suostunut käynnistymään, mikään ei toiminut, ei edes vikasietotila. Arvasin että dos-pohjainen generaattori on sotkenut XP:n hienot systeemit. Maanantaina kannoin koneen liikkeeseen josta ostin sen vajaa kolme kuukautta sitten.  Kaveri tutkaili konetta aikansa ja totesi ettei ole ikinä nähnyt näin umpisolmussa olevaa XP:tä ja kyseli mitä minä sen kanssa olen tehnyt.  Kerroin tekoni. Hän sanoi, ettei pysty auttamaan. Kannoin koneen takaisin kotiin, alustin kiintolevyn – siinä meni toukokuun ja kesäkuun alun päiväkirja, meilit ja kirjanmerkit, joita en ollut varmuuskopioinut.  Onneksi romaanit ja muistiinpanot, unet ynnä muu tärkeä materiaali oli vanhalla koneella.   Rupesin lataamaan koneeseen ohjelmia, siinä meni maanantaipäivä – enkä ole vieläkään ladannut kaikkia.  Mutta jonain päivänä vielä tutkin Arton generaattorin – teen sen sellaisella koneella jossa on Windows 95, se ei ainakaan mene sekaisin dos-ohjelmasta.  

Arto on ollut mielessäni viime päivinä muutenkin. Hänen runogeneraattorinsa ei olisi tullut ehkä puheeksi, ellen olisi nähnyt jokin aika sitten hänestä unta. Hän luki Munkkiniemen kirjakaupan edessä kirjoittamansa runon, joka oli omistettu ”Anitalle”.  Ihmettelin että miksi minulle. Hän sanoi, että ensin hän ajatteli omistaa sen kaikille naisille, mutta päättikin omistaa sen minulle. Uni jatkui. Lopussa hän suuteli minua suulle.  Hän oli unessa niin elävä, että  en muistanut hänen kuolleen kauan sitten. Ja heräämisen jälkeenkin kesti tovin ennen kuin tajusin, että hän on kuollut.  Yhteensattuma, vai mikä lie, mutta seuraavana päivänä Leevi Lehto kirjoitti blogissaan Artosta. Lehto kirjoitti  - siteeraan muistista - että Kytöhongan runous on syyttä suotta aliarvioitu ja että hänen Venetsilainen sarja: Nagauta 32-71  on Saarikosken Tiarnia-sarjan veroinen – molemmat 80-luvun teoksia.  Arton kirja sai hyvät arvostelut, mutta ei sitä ymmärretty, se poikkesi niin paljon  totusta runomuodosta. Ei kai kukaan siihen aikaan kirjoittanut eeppistä runoa, eikä leikkinyt kielen ja kielten kanssa niin kuin hän. Tai no, ehkä Aronpuro ja Kirstinä.  Sääli että Suomeen mahtuu vain yksi runoilija kerrallaan – ja se on ollut  kohta 40 vuotta  Saarikoski. Hänellä on ollut hyvät mentorit. Saarikosken suuruuttahan ei voi kyseenalaistaa, jos tekee niin, saa osakseen outoja sivusilmäyksiä.

PS. Uusi  Parnasso on ilmestynyt. Siellä on mm. tietokonerunoilija Jukka-Pekka Kervisen   runokuvia/kuvarunoja ja   Mark  Youngin juttu hänen ja Kervisen  yhteisistä töistä. Kervisen  blogeihin pääsee klikkaamalla oikeassa laidassa olevaa   linkkiä  nonlinear poetry

Aurinkolaiva on Helsingin kaupungin taiteilijatalon nimi. Joku talon asukkaista on  tehnyt  tämän kuvan. Hän on niin vaatimaton, että ei ole pannut puumerkkkiään kuvaan.  Taiteilijatalossa on Helsinkipäivänä 12.06.05   avoimet ovet ja taidetori kello 12.00-16.00.  Kaikki ovat tervetulleita.   Mutta kaikkien ovet eivät ole auki. Taiteilijat  esiintyvät talon terassipihalla Juhannusruusunkuja 3:ssa,  Aurinkolahden aallonmurtajalla ja Solvikinkatu 13:n Galleria Vuoksessa,  jossa  esiintyy  mm. Saila Susiluoto klo 14.00

Minusta on tullut laiska päivittäjä.  En millään   viitsi istua tietokoneen ääressä kauniina kesäiltoina. Harjoitan rikkaruohomeditaatiota  ( = kitkemistä) Juorumäen viljelypalstalla.   Se on mainio tapa  tyhjentää aivot.  Samalla kuulee satakielten   musisointia.  Tällaista se on:

Lähde: Jussi Seppä. Lintujen äänet. Porvoo 1951

Hanhensulka Brysselistä söi unessa kaurapuuroa, joka oli keitetty hänen ( vielä julkaisemattomasta?) novellikokoelmastaan. En tiedä kuuluuko Hanhensulka siihen sukupolveen, joka kuunteli Markus-sedän lastentunteja. Markus-setä kehotti syömään kaurapuuroa, koska se on terveellistä. Minä sain häntä kuunnellessani elämänikuisen inhon kaurapuuroa kohtaan. Kirjoja kyllä ahmin lapsena. Ray Bradbury kertoo kirjassaan Zen in the Art of Writing Palopäälliköstä, joka oli lapsena kirja-ahmatti. " Minä söin niitä kuin salaattia, kirjat olivat minun lounaitani, välipalojani, päivällisiäni, yösyömisiäni. Revin sivut irti, söin ne suolan kanssa, valelin ne maustekastikkeilla, jyrsin sidokset, maiskuttelin lukuja. Määrättömät määrät kirjoja. Kannoin niitä kotiini selkä kyttyrällä vuosikaudet. Filosofiaa, taidehistoriaa, politiikkaa, yhteiskuntatietietä, runoja, esseitä, suurenmoisia näytelmiä…." Sitten elämässä alkoi kaikki mennä alamäkeen, onnettomuus seurasi onnettomuutta ja kirjojen ahmijasta tuli Palopäällikkö, joka antoi tulen ahmia kirjat Bradburyn romaanissa Fahrenheit 451. bradbury kirjoitti romaaninsa ensimmäisen version The Fire Man maineikkaan UCLA:n ( The University od Los Angles) kirjastossa yhdeksässä päivässä. Kirjastossa sai käyttää kymmenen sentin hinnasta kirjoituskoneita puoli tuntia. " Time was indeed moneys", hän toteaa. Siihen aikaan hän oli nuori perheenisä. Rahaa ei ollut, lapset mellastivat kotona, siellä ei ollut kirjoitusrauhaa, hänen oli pakko käydä kirjoittamassa UCLA:n vuokrakoneilla. Hän sanoo rakastaneensa kirjaston käytäviä, pitkiä hyllyrivistöjä joiden välissä hän käyskenteli, kun olivat jumissa, otti hyllystä kirjoja, kosketteli niitä, käänteli sivuja, ehkä haistelikin niitä. (Minä haistelen niitä - venäläiset kirjat tuoksuvat erilaisilta kuin amerikkalaiset.) Todella inspiroiva paikka kirjoittaa romaani kirjojen polttamisesta, kuten Brabury toteaa: " What a place, don't you agree, to write a novel about burning books in the Future!"

PS.  Käykää katsomassa  Galleria  Henkevässä Silakassa   Rikos-näyttelyä.

lits löts läts

lotiseva sade

surullisesti

kipeässä päässäni

kirjoitti Ishikawa Takuboku ( Syötäviä runoja, suom. Miika Pölkki)

Rantatorilla kesäterassin tuolit seisoivat sateessa yksinäisinä kuin miehet ilman naista. Katselen merta joka on harmaa taivaaseen asti. Kauhea nostalgia tekee sieluni sairaaksi. Se alkoi, kun kävin kaukana läntisessä Helsingissä ja näin bussin ikkunasta entisen kotini ikkunat. Olen kuin kissa joka kiintyy paikkaan, mutta ei sen ihmisiin. Kun asuin siellä, inhosin porvariston hillittyä charmia, mutta rakastin mäntyä joka seisoi työhuoneeni ikkunan edessä. Se oli inspiroiva mänty. Katkaisin juureni kun lähdin sieltä, enkä ole jälkeen pystynyt kirjoittamaan mitään mikä tuntuisi sen arvoiselta että sen voisi lähettää kustantajalle luettavaksi. Masentava huomio.

"Sen maailmankuva koostuu tammenterhoista, puista, säästä, kissoista, koirista, autoista ja vastakkaista sukupuolta olevista oravista. Se koostuu arvioista, kuinka nämä ilmiöt pelaavat yhteen ja kuinka oravan olisi pelattava niiden kanssa säilyäkseen hengissä. Siinä kaikki. Ei mitään muuta. Se on maailma oravan mukaan."

Näin pohtii Elizabeth Costello/J.M. Coetzee ( suom. Seppo Loponen). Lukiessani ihmettelen miksei oravan maailmankuvaan mahdu samaa sukupuolta olevat oravat, ja mietin samalla mikä on minun maailmankuvani, ja mistä kaikesta se koostuu? Maailman ja minun välissä seisoo Minä ja se heittää varjonsa maailman ylitse. En näe selvästi. Näin on ollut siitä pitäen, kun lopetin zazen-istunnot ja rupesin syömään eläimiä. Maailma sameni. Masentavaa.

Kirjallinen tietokilpailu : Are You Cool Enough to Be a Literature Nerd?  (via Hillitty kukko)

En osannut vastata kaikkiin kysymyksiin, ja tulos oli tämä:

You read the books your mom didn't want you to
read. You know, the ones that have raciness,
tact, and true gut emotion. Here's a pen. Go to
it.

Are You Cool Enough to Be a Literature Nerd?
brought to you by Quizilla

Taidan olla kirjallisuusnörtti. Kerouacin ja beat-kirjailijoiden ihailija olen ollut  siitä pitäen, kun löysin heidät ja heidän   unikirjansa. Seuraava tietokilpailu ( sekin via Hillitty kukko):

Mikä moderni taideteos olet?

You go girl! You're Picasso's famous "Les
Demoiselles d'Avignon" and live in the
Museum of Modern Art in New York.

Which Piece of Modern Art Are You?
brought to you by Quizilla

Picasso maalasi Avignonn naisia kaksi  vuotta keväästä 1907 kesään 1907.  Hänen  maalaustaan pidetään kubismin   alkuna.   Kolme  vasemmalla olevaa naista olivat  avignilaisia   ilotyttöjä, kaksi oikealla oevaa hahmoa livat merimiehiä, jotka   vierailivat ilotalossa.

Taidehistorioitsija  Herbert read kirjoittaa, että "Avignonin naisissa  ilmenevä päävaikutus on peräisin Cézannen taiteesta, ja että   Cézannen vaikutus  Picasson taiteessa oli syvää ja pysyvää.

PS. Klassisen musiikin ystäville uusi blogi Klasari. Käykää kasomassa.

PS 2. Pekka Nykäsen blogista löytyy jatkuvast hyviä linkkejä, tänään mm.  poliittisten pilapiirrosten sivuille.

Tutkittu juttu

Tohtori on julkistanut tutkimustuloksia. Kuten olin olettanut vajaa kaksi kolmasosaa Blogistanin kirjoittajista on introverttejä ja vain reilu yksi kolmasosa ekstroverttejä. Tosin aineisto oli aika pieni : vain 77 vastaajaa sunnuntaihin mennessä. Se kertoo ( nähdäkseni) siitä, että suurin osa bloginpitäjistä on niin introverttejä, että he eivät halua osallistua tämänkään kaltaiseen sosiaaliseen tapahtumaan.

Tuloksen mukaan :Suurin yksittäinen ryhmä vastanneista muodostui persoonallisuustyypistä, joka on saanut ammattinimikemääreekseen "Kirjailija". 11 bloggarin tulos 77:stä oli persoonallisuustyyppi INFJ. […] Ensimmäiseksi kirjailijat tulivat siksi, että tuloksena reilut 14 prosenttia bloggareista on suurin poikkeus väestölle lasketusta normaalijakautumasta, joka on vain 1,5% väestöstä. Bloggareissa on siis noin kahdeksan kertaa enemmän kirjailija-tyyppejä kuin normaaliväestössä.

Toisin sanoen "kirjailijat" ovat reippaasti yliedustettuja. Mitähän Juha Seppälä, joka tuomitsi bloginpitäjät taviksiksi, tuumaisi tästä tuloksesta. Jari Sedergrenin mukaan: Jo ensimmäinen suhdeluku kertoi, että bloggarit ovat tavalla tai toisella väestöstä valikoituneita, eivätkä ole niin sanotusti keskiverto-otos reaalimaailmasta.

Lisää tuloksia saa täältä: Suuren bloggaritestin tuloksia . Tuolta löytyy myös linkki artikkeliin, jossa kerrotaan miten persoonallisuustyypit jakautuvat pohjois-amerikkalaisen väestön keskuudessa. Suomesta voisi olettaa olevan introverttejä enemmän kuin ekstroverttejä.

PS. Huuhaasta. Joidenkin vastaajien mielessä näyttää häilähtäneen, että tämä testi on taas sitä huuhaata. Ei se sitä ole, mutta syvällä suomalaisissa on huuhaan pelko, oiskohan rationaalisen luterilaisuuden tuotetta. Entiseen aikaan suomalaiset olivat maailmankuuluja maagisista kyvyistään. He tunsivat luonnonvoimat ja osasivat käyttää niitä. Heillä oli myös huomattavat telepaattiset kyvyt. Vielä 1960-luvulla Lapissa nähtiin ja kuultiin etiäisiä. En tiedä nähdäänkö ja kuullaanko vielä nykyään, kun Nokian kännykkä on korvannut telepatian.

Tämä meemi on Rauno Räsäseltä ( via Ron Sillman) Jos olisin suuri ( englantilainen) romanttinen runoilija, niin olisin Percy Bysshe Shelley. Ei tunnu läheiseltä. Suurista romanttisen ajan englantilaisista runoilijoista läheisin on William Blake, jonka Taivaan ja helvetin avioliitto Tuomas Anhavan kääntämänä innoitti nuorena, nämä lauseet: "Ylettömyys Nuoruusiällä on Elämälle Välttämätöntä", ja: "Väkevistä Intohimoista ovat Lähtöisin Todet, Hyvät ja Täydelliset Sävyt." Ja monet muut lauseet.

PS. Rauno Räsäsen blogista löytyy Trivial Pursuit-kysymys kirjallisuustieteen alalta: Kuka oli blogityyppisen tyylilajin pioneeri Suomessa? Yrittäkää arvata ja käykää katsomassa. Voittaja on julkistettu toissapäivänä.

Uusi kiinnostava kirjallisuusblogi: Leevi Lehdon The Finnish Ulysses - Ulysseksen kääntäjän Work in Progress. Odotan innolla lopputulosta  saadakseni   lukea  Joycen romaanin kolmannen kerran. Nuorena  intellektuaalina ( tai snobina) luin Warburtonin ruotsinnoksen ja  myöhemmin Saarikosken suomennoksen. Taiteilijan omakuva nuoruudenvuosilta teki kyllä suuremman vaikutuksen minuun kuin Ulysses.

Nyt täytyy tehdä pieni rahajuttu. En millään jaksaisi, olen ihan naatti, kun olen tapellut äitiä sanoiksi koko päivän. Hän ei halua tulla kirjoitetuksi. Isän kanssa oli paljon helpompaa, hän ei pannut hanttiin. Hän viihtyi parrasvaloissa jo eläessään. x

Mocartes on löytänyt entisen elämänsä täältä ( via minh) Hän on entisessä elämässään 900 -luvulla Uudessa Seelannissa ollut nuoremman poikani identtinen kaksoisveli. He molemmat ovat olleet kirjailijoita, draamakirjailijoita tai rituaalien järjestäjiä. Entisen elämän perintönä heidän nykyinen elämänsä on täynnä magiaa - sitä on kaikkialla, täysin arkipäiväisissäkin tilanteissa. He ovat maagikkoja.

Sielut ovat näköjään siirtyneet idästä länteen päin, sillä vanhempi poikani on ollut tanssija, laulaja tai näyttelijä Pohjois-Intiassa 1450-luvulla. Minä taas olen tullut Uudesta-Guineasta, jossa olin kirjailija, draamakirjailija tai rituaalien järjestäjä 1575-luvulla. Hm, taiteellisuus näyttää periytyvän, ja se e tiedä onnellista eikä tasapainoista elämää,.

Entisen elämän analyysi perustuu syntymäpäivään ja -vuoteen. Maailmalla on varmaankin satojatuhansia ihmisiä jotka ovat syntyneet samana päivänä ja -vuonna kuin minä. Siitä päätellen Uuden Guinean sademetsissä on vallinnut naiskirjallisuuden kukoistuskausi 1500-luvun loppupuoliskolla. Mutta maailmankirjallisuuden historia ei tiedä asiasta mitään. Ihmettelen vain, miksi ihmisillä aina on niin loistava menneisyys entisen elämän analyyseissa. Onko olemassa yhtään sielua, joka olisi ollut entisessä elämässään kyökkipiika, pyykkäri tai renki?

Siirryn tästä "meemistä" nyt vakavampien harrastusten pariin eli lukemaan J. M. Coetzeen Elizabeth Costelloa, joka kertoo naiskirjailijan elämästä ja ajatuksista. Ja mitähän niistä mieskirjailija Coetzee mahtaa tietää?

Antti Tuuri jyrisee tänään Hesarissa: "Jumalan kiitos meillä ei ole kirjailija-akatemiaa, eikä sellaista saa perustaa. Myös kaikki taiteen maisteri- lisensiaatti- ja tohtorintutkinnot olisi lopetettava."

Moskovassa oli Neuvostoliiton aikana Gorki-instituutti. Mikä mahtaa olla sen nimi nykyään? Siellä koulutettiin yhteiskuntajärjestelmää tukevia kirjailijoita ja kääntäjiä - ihmissielun insinöörejä., ammatti-ihmisiä. Minun sieluni on dissidentti, että se tuntee ennakkoluuloja järjestettyä koulutusta kohtaan. Kirjallisuuden maisteri kyllä olen ( gradun aihe: Samuli Parosen romaanien piilomerkitykset - voi, miten jungilaista! ) Mutta kirjoittajakoulutukseen en ole ikinä uskaltautunut. Nuoren Voiman liitolla oli jotain kursseja, kun aloittelin uraa. Oriveden opisto aloitti vähän myöhemmin. Sain koulutuksen kantapään kautta - kustantajilta jotka lähettivät käsikirjoitukseni takaisin saatekirjelmien kera, joissa oli hyödyllisiä neuvoja. Yritys- ja erehdys oli minun oppimismetodini. Opin ainakin tietämään mitä kustantajat haluavat. Mutta kunnon romaania en osaa vieläkään tehdä, sellaista missä on juoni, dialogia ja dramaattisia käännekohtia, elämäntuntua ja todellisentuntuisia henkilöhahmoja. Ja Jos olisin nuorempi, vasta uraani aloittamassa , niin tuskin uskaltaisin osallistua kirjailijakoulutukseen - superintroverttiluonteellani. Mutta kouluttajana olen, kumma kyllä pystynyt olemaan luovan kirjoittamisen verkkokurssilla, johon Hanhensulka viittaa tämänpäiväisessä lastussaan :Kirjailijakoulutus mielessä heti aamusta…

Muistelma: 1950-luvulla isäni perusti Oiva Paloheimon kanssa neuvontatoimiston kirjailijoiksi aikoville. Toimiston nimi oli Kateva. Toimisto sijaitsi meillä kotona. Käsikirjoituksia alkoi tulla. Niitä tuli niin paljon, että Oiva ja isäni eivät ehtineet lukea kaikkia ja heidän intonsa kouluttaa aloittelevia kirjailijoita laantui nopeasti. Isä otti huoneessaan vastaan "kirjailijakandinaatteja", jotka minun hämärän muistikuvani mukaan olivat enimmäkseen arkoja naisihmisiä. Ennen vastaanottoaan hän suihkutti huoneensa männynhajuisella Air-Wickillä. Se peitti tupakan ja kissanpissan hajun.

Kun isä keksi, että kirjoitan vakavissani - olin onnistunut myymään Seura-lehteen kertomuksen kissan katoamisesta - hän tarjoutumaan antamaan minulle neuvoja ja ehdotti että näyttäisin hänelle kirjoituksiani, mutta kieltäydyin jyrkästi avunannosta ja yhteistyöstä. Kotiolot olivat sellaiset, että minulla ei ollut mitään illuusioita kirjailijantyöstä, mutta niin vain ajauduin siihen. Veljeni olivat järkevämpiä, he hankkivat akateemiset "kunnon" ammatit. Nuorimmasta veljestäni olisi voinut tulla hyvä dekkaristi - hänellä oli mielikuvitusta ja omaperäinen kieli, mutta hänestä tuli lakimies. Hän näki jo varhain, että niin epävarmaan kuin kirjailijan ammattiin ei kannata ryhtyä. Se on onnettomuus, kuten sanoi "Maigretin isä" Simenon. Kirjailijoiden koulutukseen pitäisi sisältyä kurssi: Miten selviydyn pettymyksistä ja miten tulen toimeen yksinäisyyden, katkeruuden ja kateuden tunteiden kanssa, jotka vaivaavat jopa kirjailijan kuudenteen taivaaseen päässeitä mestarikirjailijoita ( viite: Hanhensulan Kirjailijan seitsemän taivasta).

26.5.05

Myers-Briggsin testistä vielä vähän

Sediksen blogista löytyi linkki Tiina Jokisen sivuille, joilla on lista ammateista ja persoonallisuustyypeistä ja selitystä siitä mitä kirjainyhdistelmät tarkoittavat.

Intorvertit:

INTJ Tiedemies;  INFJ Kirjailija;   ISTJ Luottamusmies;  ISTP Artisaani                       

INTP Arkkitehti;   INFP Etsijä;       ISFJ Konservaattori      ISFP Taiteilija

Ekstrovertit:

ENTJ Sotapäällikkö;  ENFJ Kasvattaja; ESTJ Hallintojohtaja;  ESTP Promoottori

ENTP Keksijä;  ENFP Toimittaja;  ESFJ Myyjä; ESFP Viihdyttäjä

Alempana ( 24.5.)  on prosenttilukuja siitä, miten eri persoonallisuustyypit jakautuvat koko väestön keskuudessa.

Persoonallisuuden neljä ulottuvuutta ovat seuraavat:

Introversio (I) - Ekstroversio (E)

Intuitio (N) - Aistihavainto (S)

Ajattelu (T) - Tunteminen (F)

Joustava (P) - Jäykkä (J)

Minun oletukseni mukaan virtuaalimaailmassa viihtyvät ihmiset ovat introvertteja. Sediksen blogissa on pieni blogitutkimus, johon voi käydä ilmoittamassa testin tuloksen. Tuloksia on niin vähän, ettei niiden perusteella voi vetää johtopäätöksiä bloggaajien intro- tai ekstroverttiydestä, ainakaan vielä.

24.5.05

Sisäavaruuksia tutkiva muusikkotuttavani pistäytyi kylässä ja jätti luettavakseni Suomalaisen transiittikirjan ( kirj. Raimo A. Nikula). Tässä muutamia poimintoja planeettojen sisäavaruudellisista vaikutuksista:

En kommentoi, totean vain että tapahtumia voi tulkita tästäkin näkökulmasta, jos elämässä tapahtuu odottamattomia käänteitä.

Myers-Briggs tyyppi-indikaattori

Jos on astrologia hebreaa useimmille ihmisille, niin on myöskin jungilaiset persoonallisuustyypit. Puimurista löysin testin, jonka tein ja sain tuloksen:

Your Type is INFJ

Introverted (89 %) Intuitive ( 25%) Feeling ( 12 %) Judging( 11%)

Puimurin Hanhensulka on INFP. Hän kirjoittaa: "Mitä tämä kaikki merkitsee on vielä hämärän peitossa"

Wikipedia selittää:

Introvertti on henkilö, joka on sisäänpäin kääntyneempi ja miettii tekojaan enemmän kuin ekstrovertti. Introvertiksi kuvaillaan joskus henkilöä, joka pitää itsenäisestä toiminnasta enemmän kuin sosiaalisesta, mutta tämä on enemmän käyttäytymyksellisempi kuin kognitiivisempi kuvaus. Ennen kaikkea introvertti saa energiansa omasta itsestään, ja jatkuva muiden kanssa vuorovaikuttaminen pikemminkin vie sitä heiltä kuin ylläpitää sitä. Introvertit tarvitsevat omaa rauhaa "ladatakseen akkujaan".

Introvertit ovat hiljaisia ja varautuneita, minkä kovaääniset ekstrovertit usein sekoittavat itseluottamuksen puutteeseen. He toimivat usein älyä tai logiikkaa vaativissa tehtävissä, mutta painottavat vähemmän sosiaalista vuorovaikutusta ja ihmissuhdetaitoja. Introvertit ovat useimmissa väestöissä vähemmistö, minkä takia kulttuurit ja yhteisöt painottuvat pikemminkin kovaäänisten ekstroverttien mukaan. 

Myers-Briggsin tyyppi-indikaattori on ihmisten luonteenpiirteitä neljällä akselilla kuvaava psykologinen testi. Sen kehitti Katherine Briggs tyttärensä Isabel Myersin kanssa toisen maailmansodan aikana. Se perustuu Carl Jungin teorioihin. Testin kysymysten perusteella henkilö saa jokaisella neljällä akselilla luokituksen:

I, introvertti - E, ekstrovertti

S, tosiasiallinen - N, intuitiivinen

T, ajatteleva - F, tunteva

J, järjestelmällinen - P, spontaani

Määrittelevinä akseleina ovat S-N ja T-F -akselit, kun taas I-E ja J-P -akseleita pidetään vähemmän merkittävinä henkilön luonteen kannalta. Koko väestön keskuudessa tyypit jakautuvat seuraavasti:

MBTI SF ST NF NT Yhteensä

IJ ISFJ 13.8%  ISTJ 11.6% INFJ 1.5% INTJ 2.1% 29.0%

EJ ESFJ 12.3% ESTJ 8.7% ENFJ 2.4% ENTJ 1.8% 25.2%

EP ESFP 8.5% ESTP 4.3% ENFP 8.1% ENTP 3.2% 24.1%

IP ISFP 8.8% ISTP 5.4% INFP 4.4% INTP 3.3% 21.9%

Yhteensä 43.4% 30.0% 16.4% 10.4% Lähde http://fi.wikipedia.org/wiki/Myers-Briggs_tyyppi-indikaattori

Linkkejä: Lyhyt MBTI-testi Jungilaisilla kysymyksillä (en)

Tästä ei tule hullua hurskaammaksi, vai mitä ? Suomeksikin voi vastata kysymyksiin täällä. Mutta vastaus on englanniksi. Kun vastasin suomalaisiin kysymyksiin, tulos oli INFP, sama kuin Hanhensulalla. Persoonallisuus ei paljon muutu vuosien mittaan ( toisin kuin identiteetti, joka koostuu ulkonaisista tekijöistä). Olen vastannut näihin jungilaisiin kysymyksiin ennenkin ja aina olen ollut yhtä vahvasti introvertti, se näkyy elämästä ja teoksista. Ei minua unet kiinnostaisi, jos olisin ekstrovertti. Luultavasti kirjoittajien perustyyppi on introvertti, samoin kuin niiden jotka viihtyvät virtuaalimaailmassa

Pakoilen rehellistä työntekoa ( se tarkoittaa työtä josta saa rahaa) ja järjestelen arkistojani. Vanhojen mietteiden joukosta muutama poiminto:

Tämän päivityksen tarkoitus: Siirsin maaliskuun jutut arkistoon. Juttujen otsikot ovat edelleen vasemmassa sivupalkissa. Arkistoon pääsee klikkaamalla otsikkoa. Aikaisemmin tänään korjasin linkkilistaa ja kirjoitin lisäyksen Päivitystä - nimisen otsikon alle.

Niin kauan kuin nais- ja miespolitiikkoja ei kohdella mediassa samalla tavoin, ei voi puhua tasa-arvosta Suomessa. Miespoliitikko voi valehdella, huijata, sikailla humalassa, käyttää naisia, asemaansa ja julkisuutta. hyväkseen eikä media rupea jahtaamaan häntä kuten naispoliitikkoa. Jos nainen on kaunis, niin hän ei ole uskottava - ei poliitikkona eikä sivumennen sanoen kirjailijanakaan, kuten tässä taannoin todisteli Plöki, johon en viitsi edes linkittää, koska hänen kirjoituksensa naiskirjailijoista oli niin stereotyyppisen miehinen näkemys. Tämän purkauksen sai aikaan Mediaräpättimen kirjoitus ( via Näkymä rannalta).

Kun kirjoitan tätä, taustalla puhuu telkkarin Uutisvuoto vasenkätisyydestä. Menestyneitä vasenkätisiä ovat Jimi Hendrix ja Paul MacCartney, menestymättömiä ovat Vanhanen ja Tervo, - Jari Tervon mukaan, joka on vasenkätinen. Vasenkätiset menestyvät paremmin väkivaltaisessa ja aggressiivisessa yhteisössä kuin oikeakätiset koska heidän iskunsa ovat yllättäviä. Venäjällä ja Ranskassa aina joku vanhempi mies ihmettelee, kun kirjoitan vasemmalla kädellä. Kerron ihmettelijöille, että Leonardo da Vincikin oli vasenkätinen. Sen kertoi isäni minulle, kun olin lapsi.

Päivitystä

Blogilista haamupäivittää innolla vanhoja tuttuja, ja minä luulen että kevät on herättänyt heidät pitkästä talviunesta. Mutta eikö mitä, kun klikkaan heidän sivuilleen, mitään ei niillä sivuilla ole tapahtunut kuukausiin. Hoi, missä olette ! Absolute Truth ja Veppiloki?

Päivitän linkkilistaani. Pudotan pois joitakin, joissa ei näy elämää, mutta en Veppilokia vielä ja lisään pari vanhaa kulttuuriblogia: Sedis blogin ja Perkeleen periskoopin, joka oli aikaisemmin linkkilistallani, mutta inkeriläinen sielunpuoliskoni alkoi vastustaa sielunvihollisen nimeä niin voimakkaasti, että pudotin nimen pois listalta. Tästä näkee millainen merkitys on lapsuuden varhaiskasvatuksella. Isäni ei suvainnut viheltämistä eikä sielunvihollisen nimen mainitsemista, koska viheltäminen nostatti myrskyn ja sielunvihollinen saapui paikalle kutsuttaessa. Perkeleen periskooppi ilmestyköön linkkilistalle pelkkänä Periskooppina.

Lisäys 22.5.05 Kysyin eräältä Perkeleen periskoopin kirjoittajista, miksi vanhan vihtahousun nimi?  Sain vastauksen, ja laitan sen tähän lupaa pyytämättä, koska se on hyvä vastaus :

Palstalla

rucolan taimet ovat jo nousseet ja .palstan laidalla on satakieli aloittanut reviirilaulunsa - en sanoisi sitä verkkaiseksi livertelyksi, kuten Scilla . Se kuulosti pikemminkin postmodernistiselta äänikokeilulta. Tempo on kova ja kiihkeä. Ehkä helsinkiläisillä ja jyväskyläläisillä satakielillä on erilainen äänimaailma. Saa nähdä millaisia äänikuvioita palstanlaidan satakieli kehittelee tulevina varhaiskesän iltoina. Juhannukseen mennessä se lopettaa, kuten Uutelan käkikin, jota en ole vielä tänä keväänä ehtinyt käydä kuuntelemassa.

Inkeriläisyydestä vielä vähän. Veloena kirjoitti tänään, miten vaikea oli myydä paria juttuaan erään lehden toimitussihteerille. Ei siitä tule mitään, kun hän ei osaa selittää lyhyesti miksi joku juttu on kiinnostava. Veloena on vartti-inkeriläinen, mutta tunnistan hänessä inkeriläisen vahvan ja syvän emotionaalisuuden, joka poikkeaa suomalaisesta torjutusta ja piilotetusta emotionaalisuudesta. Siinä on jotain venäläisten laveaa sielullisuutta. Ehkä siksi Veloenan kirjoitukset sykähdyttävät aina sydäntäni. Minussa itsessäni on puolet Lapuan etelä-pohjanmaalaisuutta, joka pitää tiukassa kurissa inkeriläistä tunteiden läikehdintää.

You scored as Postmodernist.

Postmodernism is the belief in complete open interpretation. You see the universe as a collection of information with varying ways of putting it together. There is no absolute truth for you; even the most hardened facts are open to interpretation. Meaning relies on context and even the language you use to describe things should be subject to analysis.

Vastasin niin rehellisesti kuin kykenin, ja tulos - olen postmodernisti! En ole tietääkseni kirjoittanut yhtään postmodernia kirjaa, vielä. Tai no, ehkä unikirja oli omalla tavallaan postmoderni. Se kokoelma informaatiota jonka olin koonnut eri tavoin, ja kasannut kirjaksi. En usko, että kukaan vastaisi täysin. rehellisesti testien ja gallupien kyselyihin. Vrt. William S. Burroughs: " En usko, että kukaan voisi kirjoittaa läpikotaisin rehellistä omaelämäkertaa. Olen varma että kukaan pystyisi lukemaan sitä: Menneisyyteni on pahuuden syövyttämä."

Testin tulokset:                              Postmodernist 88%

       Cultural Creative 88%

   Existentialist 75%

Idealist 63%

     Materialist 56%

      Romanticist 44%

   Modernist 38%

          Fundamentalist 13%

Blogitutkimus on julkaissut mielenkiintoisen kuvan suomalaisten blogien verkostosta blogroll- linkkien perustalta. Otoksessa on mukana sata blogia. Joitakin "voimapisteitä" ja "korkeajännitelinjoja" voi kuvasta havaita. Keskellä verkostoa ovat ne blogit, joihin linkitetään eri suunnilta eniten.  Se on tämän hetkinen kuva. Mutta verkosto elää ja muuttuu kaiken aikaan. Minäkin päivitän usein linkkilistaani, siihen tulee uusia nimiä ja putoaa pois vanhoja. Blogitutkimuksen tekijä sanoo, että verkostosta ei löydy erilaisia klustereita. Minun mielestäni niitä on. Minä ainakin olen yrittänyt koota omana linkkilistaani kirjallisia blogeja, ja myös taideblogeja silloin kun niitä on tietooni tullut.

Olen kolmena iltana kaivanut ja kiskonut viljelyspalstalta juolavehniä. Niillä on sitkeät juuret, aika ihmeellisen näköiset, pitkä pääjuuri ja siinä joka suuntaan harottavia rihmoja. Tulee mieleen jättikokoinen tuhatjalkainen jolla on tuhat itkää ja ohutta hämähäkin koipea. Juolavehnät ovat sitkeitä, pitävät kynsin hampain kiinni maasta, oikeudestaan elää. Kun urakka tänä iltana oli ohitse ja kaikki juolavehnät kiskottu irti, minulle tuli sääli niitä. Ajattelin, että olen juolavehnien kohtalotar. En anna niiden elää, vaikka niillä on niin kova elämänhalu, samoin kuin voikukilla. Nokkospuskan jätin elämään. Keräsin siitä lehdet ja ryöppäsin ne , kun tulin kotiin. Rupean kohta tekemään pestoa niistä.

Olen käynyt sähköpostivaihtoa Microsoft korporaation kanssa aiheesta Word97 tekstinkäsittelyohjelman asentaminen uuteen tietokoneeseeni. Word97 ei asennu siihen enkä voi käyttää konetta siihen tarkoitukseen mihin olen sen hankkinut - eli romaanin kirjoittamiseen. Tänään korporaatiolta tuli neuvo: "kun kone poistuu käytöstä, on ohjelmisto poistettava koneesta siten, että asennuslevyke on sisällä siinä koneessa, josta ohjelma poistetaan. Office 97 laskee asennuskerrat joita tuotteessa on periaatteessa 2 - yksi pöytäkoneeseen ja 1 kannettavaan, käytännössä varastoa on enemmänkin sille varalle, että kone esim. särkyy siten ettei poistoa enää voi suorittaa). Tämä poistotoimenpide vapauttaa asennuskertoja "takaisin" levykkeelle."

En uskolla kokeilla neuvoa. Jos se ei toimikaan, en voi käyttää vanhaakaan konetta romaanin kirjoittamiseen. Word sentään toimii siinä vielä, vaikka koneen näppäimistö oikkuileekin. Muut kirjaimet toimivat taas, mutta n-kirjain on edelleen kadoksissa.

Georges Perecilta katosi e-kirjain. Hän kirjoitti kirjan jossa ei ole yhtään e-kirjainta, sen nimi on La Disparition ( Katoaminen). Minun on ehkä kirjoitettava hänen metodinsa mukainen "oulipolainen" kirja katoamisesta. Sitä ei voi kirjoittaa ensimmäisessä, toisessa eikä kolmannessa persoonassa. Jäljelle jäävät me- te- ja he- muodot. Voisin kirjoittaa rakkausromaanin te-muodossa.

Toinen vaihtoehto on että verkotan uuden ja vanhan koneen langattomalla yhteydellä. Se vaatii vähän rahaa ja teknistä näppäröintiä, mihin en millään viitsisi ryhtyä kesken kirjan kirjoittamisen. Langottoman yhteyden vaaroista olen kirjoittanut alempana ( Haamukirjoittaja). Siinä voi käydä niin, että koneeni rupeaa kirjoittamaan suuren naapurikirjailijan tekstiä. Älkää sitten ihmetelkö, jos blogiini ilmestyy kesken kaiken jylisevää poliittista saarnaa ja raadollista seksielämän kuvausta. Minä ja naapurini olemme vain siirtyneet langattomaan yhteyteen, ja hänen koneeseensa virtaa merkillisiä unia, jotka hän julkaisee. Kriitikot ylistävät hänen uusiutumistaan ja hän saa Finlandia- palkinnon.

Kun ajaa pyörällä ei voi lukea. Siksi lukemiset ovat jääneet viime aikoina. Sain ätienåäivälahjaksi Roger-Pol Droitin Esineiden luonto: filosofisia kokemuksia . Luen yhden esineen illassa, enkä aina sitäkään, sillä usein nukahdan kun olen tullut palstalta ja syönyt. Koska viime aikoina olen joutunut ähertämään uuden tietokoneen kimpussa ( mm. skanneri ei suostu vieläkään toimimaan sen kanssa), niin siteeraan mitä hän sanoo tietokoneesta:

"Tämä eriskummallinen esine, joka on puoleksi esine ja puoleksi elävä, kuuluu minun sukupolvelleni, meille välitilan ihmisille, monimielisille mutanteille. Seuraavat sukupolvet hallitsevat koneen jo paremmin, suunnistavat sen sisällä vaistonvaraisemmin, käyttävät sitä luovemmilla ja uudemmilla tavoilla kuin me [...] Minun sukupolveni ihmiset elävät toinen jalka virtuaalimaailmass, toinen musteessa ja paperin rapinassa. Vanhassa järjestyksessä: kirjoissa papereissa, kirjahyllyissä. Rotaatiopainokoneissa, sanomalehdissä, lehtikioskeissa. Ja uudessa: näyttöruuduissa, palvelimissa, verkko-osoitteissa. Puhtaan informaation välittömyydessä, epäpaikallisuudessa, salamannopeissa siirtymissä. Näiden kahden maailman välillä on suuri joukko luukkuja ja portteja: kuvanlukijoita, digitalisointia, merkkien tunnistusta. Näiden lukemattomien porttien kauttavanha maailma siirtyy asteittain asteittain uuteen ja nimettömään, virtaavaan ja globaaliin todellisuuteen, jossa tekstejä ei enää ole erotettu toisistaan, vaan ne muodostavat yhden ainoan jättiläismäisen pinnan." ( Suom. Tiina Arppe)

Minua miellyttää tuo viimeinen lause virtaavasta todellisuudesta ja teksteistä joita ei ole erotettu toisistaan. Se kuulostaa demokraattiselta, mutta varmasti tulevaisuuden kirjattomassa ja lehdettömässä maailmassa syntyy omat hierarkiansa, jossa jonkun digitaalinen sanoma on arvokkaampaa ja arvostetumpaa kuin jonkun toisen.

Kymmenen vuoden kuluttua en lue enää sanomalehteä paperilta, koska en jaksa tiirata suurennuslasin lävitse pientä pränttiä, vaan lukulaiteelta, jossa voin zoomata tekstin niin isoksi että näen sen. Minun lukulaitteessani on langaton yhteys nettiin, pitkäkestoinen akku ja se on niin kevyt että voin kantaa sitä mukana ja lukea siltä sängyssä ja vessassa ja missä tahansa. Niin toivon ja uskon. Tulevaisuuden maailmassa, jossa ikävä kyllä en enää elä, metsiä ei panna paperiksi, vaan kirjat ja lehdet ilmestyvät bitteinä. Vähän ihmettelen, että miksei niitä lukulaitteita ole kehitetty, kun elokuvienkin katselua varten on kannettavat DVD-laitteet.

Tietokone-lehden keskustelufoorumilla ( via Kari Haakana) on viikko sitten pohdittu outoa ilmiötä. Erään kirjoittajan tietokone oli rupesi kirjoittamaan itsekseen. Näin hän kuvaa ilmiötä:

Koneessani on ilmestynyt viime aikoina outo juttu. Kun olen surffaamassa tai kirjoittamassa jotain, joku tai jotain kirjoittaa outoja sanoja suomeksi, lomake- tai viestikenttään. Se myös tarvittaessa pyyhi kirjoittamani lauseet, ja sitten se kirjoittaa jotain outoa. Sanomat sisältävät numeroita sekä sanoja. Minulla on käytössä Win XP, F-SECURE(palomuuri ja antivirus)sekä AD-aware. Antivirus ja spyware testit eivät ole riittäneet poistamaan tätä. Tiedättekö mistä on kyse ja mitä voin tehdä?

Häntä neuvottiin asentamaan kaikki ohjelmat uudelleen ja vaihtamaan salasanat. Hän teki kuten oli neuvottu. Ei tulosta. Joku kirjoitti edelleen hänen koneellaan, eikä kone ei ollut netissä kiinni. Haamukirjoittaja selvisi, kun eräs kirjoittaja arveli, että jollain naapurilla on näppis, joka on samalla taajuudella kuin kysyjän näppis. Tiedustelujen jälkeen löytyi yläkerran naapuri, jolla oli samanlainen langaton Fujitsu- Siemens näppäimistö kuin hänellä. Naapurilla oli sama ongelma kuin hänellä: kone kirjoitti itsekseen. Eräs toinen kirjoittaja totesi:

Kaikki langattomat tietokonelaitteet ovat kauhistus niille jotka tietävät niiden olemattomasta tietoturvasta. Niiden käyttö laajenee kokoajan mutta niiden tietoturvasta käyttäjät tuskin tietävät yhtään mitään. Ajatellaan vaikkapa ensin langallisia Home-PNA taloyhtiön liittymiä. Jos ei osaa suojautua oikeasti, kaikki samassa taloyhtiössä olevat koneet voivat kytkeytyä suojaamattomalle koneelle ilman minkäänlaisia ponnisteluja - saati jos käytössä on langattomia laitteita; krakkerit hymyilevät leveästi!

Olen harkinnut siirtymistä langattomuuteen, mutta enpä taidakaan siirtyä luettuani tuon yllä olevan. Itselläni on kokemusta kannettavan Siemensin näppiksestä. Viime kesänä sen aakkosten ylärivi teki lakon kolmeksi päiväksi. Nyt lakko kesti toista viikkoa. Tänä aamuna ylärivi alkoi yllättäen taas toimia. Joku vuosi sitten Siemens yhdistyi Fujitsun kanssa, mutta näppäinongelmat eivät näköjään ole loppuneet. En nimittäin usko, että olisin hakannut Siemensini näppistä niin kovanäppisesti, että siitä olisi tullut puoleksi rampa ja halvaantunut, vaikka kirjoittaminen välillä onkin rankkaa.

Kissat osaavat lukea ihmistä, ja luultavasti kirjojakin. Minun lapsuudenkodissani oli, kissa joka luki Eino Railon kirjallisuushistoriaa ja totesi että onpa konservatiivinen mies. Kissa silppusi sivut ja teki silpusta itselleen tilapäisvessan. Kissat osaavat myös kostaa. Kun isäni rupesi kouluttamaan samaista kissaa kuin koiraa, se loukkaantui ja kosti pissaamalla isän käsikirjoituksen päälle. Käsikirjoitus oli jonkun venäläisen klassikkoromaanin käännös, en muista minkä. Kissa ei osannut kirjoittaa, muuten isä olisi pannut sen kirjoittamaan liuskat uudelleen. Hän lähetti liuskat kustantamoon, siellä ja kirjapainossa kenties ihmeteltiin liuskojen keltaisia läikkiä ja kirpeätä hajua.

kissa kolistaa

päivään murtumia

uni on jano.

Haiun laati Runorobotti (via Rauno Räisänen: Pragmaattista solipismia) , kun annoin luontosanaksi unen ja tunnesanaksi kissan. Edesmennyt kissa nimeltään Nestori kolisti uneeni murtumia, kun se rupesi pudottelemaan esineitä pöydältä kello seitsemältä aamulla saadakseen minut nousemaan sängystä ja antamaan ruokaa sille. Se oli mies. Sen sisar Noora, ei kolistele minua hereille, vaan nuolaisee nenänpäätä ja kehrää korvaani.

***

Kevät tuoksuu, tai haisee. Tuoksuista kertovat Khilou (Kukkaistuoksuja) ja Veloena (Kevään tuoksusta ja eksymisestä). Minun kokemukseni puutarhapalstalta: kevät haisee. - Kakka, sanoi Simo (1.v), jonka sanavarasto on vielä erittäin suppea, mutta hajun hän tunnisti ja osasi nimetä. Palstalla haisee kanankakalta. Tänä iltana käänsin ruohottunutta palstan piennarta ja ajattelin että tähän työhön tarvitsisin Jussin ja kuokan. Siitä tuli mieleen työkone lapsuudesta. Sen nimi oli Hullu-Jussi, se kaivoi maata. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ei ollut vielä silloin ilmestynyt. En jaksa maan kääntämisen jälkeen kirjoittaa enempää, menen sänkyyn lukemaan William S. Burroughsin unikirjaa ja nukahtamaan hänen uniinsa.

PS. Käykää katsomassa Voihan Venäjä -blogissa millainen on  venäläinen  naismiliisi: punaiset pitkät  hiukset, minihame, mustat saapikkaat, kymmenen sentin piikkikorot ja Dolce& Gabbaan käsilaukku. Vaarallisen näköinen noita, joka  varmasti lannistaa katseen voimalla, käsilaukun hiutaisulla ja piikkikoron potkaisulla roistot.

Vihdoinkin löysin kauan kateissa olleen William S. Burroughsin unikirjan My Education: a book of dreams , joka on kaikista maailman unikirjoista minun suurin suosikkini Siinä ei selitetä yhtään unta. Se ilmestyi vuonna 1995, kaksi vuotta sen jälkeen kun olin kirjoittanut oman unikirjani. Burroughista olin kyllä kiinnostunut jo ennen hänen unikirjaansa, täysin itsekeskeisestä syystä - koska olen syntynyt samana päivänä kuin hän, monta vuotta myöhemmin. Hän kirjoittaa kirjansa alussa:

"Ihmettelin vuosia miksi unet ovat kerrottuina niin ikävystyttäviä., ja tänä aamuna keksin vastauksen, joka on hyvin yksinkertainen - kuten useimmat vastaukset, sen on tietänyt aina: Ei kontekstia… kuin täytetty eläin olisi laitettu pankin lattialle. "

Ja Burroughs jatkaa: "Tavanomainen uni viittaa […] unennäkijän valve-elämään, hänen tuntemiinsa ihmisiin ja paikkoihin, hänen haluihinsa, toiveisiinsa ja pakkomielteisiinsä. Sellaiset unet ovat erityisen epäkiinnostavia. Ne ovat yhtä pitkästyttäviä ja arkipäiväisiä kuin keskimääräinen (average) unennäkijä."

En tunne keskimääräisiä unennäkijöitä, keitä he sitten ovatkaan, enkä ole samaa mieltä Burroughsin kanssa. Paitsi siinä että unet ovat tylsiä ilman taustaa ja yhteyttä ( so. kontekstia). Jos en olisi lukenut Burroughsin ja hänen kavereidensa ( Kerouackin ja Allen Ginsbergin tuotantoa) enkä tietäisi hänen elämästä niin paljon kuin tiedän, hänen unikirjansa olisi minusta epäkiinnostava kuin täytetty eläin pankissa. Toisaalta pankit ovat niin tylsiä paikkoja, että täytetty eläin niissä on aika kiinnostava. Eläintarhassa se vasta epäkiinnostava olisi.

Burroughsin kissakirja tuli kirjastosta tänään lainaksi. Se on pieni punainen kirja (ei pidä sekoittaa Maon pieneen punaisen kirjaan) nimeltä Kišša sisälläni. Kaikki kissan ystävät varmaankin allekirjoittavat tämän Burroughsin ajatuksen: " Kissat eivät aloittaneet hiirenpyydystäjinä. Näädät ja käärmeet ja koirat ovat tehokkaampia jyrsijöiden karsijoita. Minä väitän että kissat aloittivat psyykkisinä kumppaneina, Uskottuina, eivätkä ole koskaan luopuneet tästä tehtävästä." Lisää Burroughsin kissakirjasta Käymälässä ( kts. Kauniit eläimet)

Hanhista

Jos olisin saanut skannerin toimimaan uuden tietokoneen kanssa, olisin laittanut tähän valkoisen kissan kuvan. Se kissa oli psyykkinen kumppanini kuusitoista vuotta. Se rakasti valokuvaamista eikä juossut sängyn alle tai kirjahyllyyn piiloon kuten nykyinen kumppanini, kun valokuvaaja tulee ottamaan kuvia. Minulta on mennyt aikaa uuden tietokoneen kanssa näprätessä. Tänään sain asetettua Widows XP:n kamalien oletusäänien tilalle Chopinin säveliä, ja Word 97 toimii vihdoin ja viimein. Mutta sähköpostia en ole vielä onnistunut Wordin liittämään oikolukuohjelmaan. Päivällä en ehdi näprätä, kun on muita hommia, ja illat kuluvat kasvismaalla. Kun tulen sieltä olen niin väsynyt, että en jaksa päivittää tätä päiväkirjaa, vaan nukahdan telkkarin ääreen. Nukun syvää unetonta unta, paitsi viime yönä, kun Tarha Halonen adjutantteineen tuli kylään ja marssi keittiöön katsomaan onko hanhipaisti jo valmista. Avasi uuninluukun ja leikkasi hanhen rinnasta palasen, totesi että kypsää on. Hanhi oli vielä elävä. Hieman järkytyin, kun ajattelin miten se kärsii kuumassa uunissa. Unen konteksti: Illalla ajattelin naisten nimityksiä. Kun venäläinen on rakastunut, hän sanoo naistaan kyyhkyläiseksi. Kun rakkaus loppuu nainen muuttuu hanheksi, kalkkunaksi tai korppikotkaksi. Penelope näki hanhien teurastuksesta enneunen , kun hänen miehensä palasi Ithakaan. Hanhet ovat pyhiä lintuja intialaisessa mytologiassa, niin kuin joutsenet suomalaisessa. En jaksa nyt enempää pohtia hanhen symboliikkaa enkä sitä miksi Halonen esiintyi unessa. Unien ja kirjojen henkilöt ovat mielikuvituksen tuotetta, vaikka heillä olisi todellisten henkilöiden nimet ( viittaus keskusteluun Helena Sinervon romaaniin Runoilijan talossa - Saako todellisista henkilöistä kirjoittaa.)

8.5.05

Vanhasta tietokoneesta uuteen siirtyminen on kuin muutto. Sitä tulee tutkineeksi mitä komerot. kellari ja vintti pitävät sisällään ja tekee löytöjä: kauan sitten unohtuneita asioita. Löysin tiedoston, jonka nimi on ”Vanhat mietelmät” ja sieltä mietteen:

l Jos haluja ei ole, ei ole unia ( S. Freud)

Ennen nukahtamista mietin hieman huolestuneena, että onko minusta tullut haluton kun unielämä on ollut niin laimeata pari viikkoa. Vai olenko saavuttamassa buddhalaisen nirvanatilan, jossa halut ovat loppuneet ja niiden mukana kärsimys? Nukahdin ja näin unta, että Kirjailijaliiton pöydällä oli tarjolla kolme mehukasta paistia, joista yhteen iskin hampaani. Alitajunta antoi suoran vastauksen: ei syytä huoleen, lihanhimo on tallella.

Kuka näkee unta unta sinusta?

l If person wants to know who is dreaming about him, he will find the answer by consulting his own dreams. The people in his dreams are likely to be those who are dreaming about him.  (Calvin S. Hall)

Calwin S. Hall on unisosiologi, joka haastatteli joskus 60-luvun alkupuolella amerikkalaisia yliopisto- opiskelijoita. He näkivät unia niistä ihmisistä jotka näkivät unia heistä. Näkevätkö kuolleet unia meistä? Täytyy konsultoida tänä yönä alitajuntaa asiasta.

[

Olen pariin otteeseen ihmetellyt Blogilistan päivityshitautta. Eilen Sami Köykältä tuli vastaus. Hän neuvoo: ”Kannattaa katsoa blogisi infosivua. Siellä on linkki "Lataa nyt", jonka klikkaaminen pakottaa blogilistan tarkistamaan blogin muutoksien varalta ensi tilassa. Jos yhteyksissä ei ole muita ongelmia, tuo saa blogin ilmestymään listalle samantien.Mutta jos blogilistalla on vaikeuksia ladata blogiasi (jolloin sivullalukee "Latausvirhe"), silloin se ei tosiaan pysty havaitsemaan onkoblogia päivitetty vai ei. Jos latausvirheitä tulee tunnin sisäänuseampia, blogilista harventaa tarkistustahtia, ensin 6 ja sitten 12tunnin väliseksi jotta se ei kuluta turhaan verkkokapasiteettiatoimimattoman sivun tarkistamiseen.”

Jos jollakulla on samantapaisia ongelmia kuin minulla, niin siitä vaan klikkaamaan sinistä ympyrää, jonka keskellä on i-kirjain.

Via -C-

1. ota hyllystäsi viisi kirjaa

2. ja ensimmäisestä kirjasta ensimmäinen virke

3. toisesta kirjasta sivun 50 viimeinen virke

4. kolmannesta kirjasta toinen virke sivulta 100

5. neljännestä kirjasta sivun 150 viimeinen virke

6. viidennestä kirjasta koko kirjan viimeinen lause

7. tee virkkeistä jono

8. nimeä lähteesi

Erehdykset, typeryys, synti ruumistamme rasittavat ja pitävät henkemme vallassaan, kuten kerjäläiset syöttävät luteitaan, niin ruokimme kilttejä tunnonvaivojamme. Olen toiminut lääkärinä Kiinassa, ja kaksikymmentä vuotta sitten sain todeta joitakin tapauksia Pariisissa. Omasta puolestaan hän koki sodan vain uutena suurena murheena, jota hän koitti olla liikaa kaivelematta; murhe ikään kuin pelotti häntä; se oli tupaten täynnä asioita, joita hän ei ymmärtänyt. Hän otaksui hänen menneen teatteriin ja vastasi, että jää odottamaan, mutta ovenvartija vastusteli sitä, ilmoittaen lopulta, kauan arveltuaan, että Bernerette oli lähtenyt jo aamulla eikä palaisi ennen kuin seuraavana päivänä. Kirjoittaa: yrittää äärimmäisen tarkasti tallentaa jotain, saada jotain säilymään: tavoitella yksittäisiä jäänteitä alati tyhjenevässä tyhjyydessä, jättää jokin painauma, ura, jälki tai joitakin merkkejä.

Charles Baudelaire: Pahan kukkia ( suom. Yrjö Kaijärvi)

Albert Camus: Rutto (suom. Juha Mannerkorpi)

Louis-Ferninad Céline: Niin kauas kuin yötä riittää ( suom. Jukka Mannerkorpi)

Alfred de Musset: Rakkauden tiet ( suom. J.K.)

Georges Perec: Tiloja/Avaruuksia ( suom. Ville Keynäs)

Kaikki kirjat ovat ranskalaisia, koska lähinnä tietokonettani on ranskankielisen kirjallisuuden hylly, josta poimin kirjat vasemmalla kädellä ( olen vasenkätinen) siinä järjestyksessä kuin ne hyllyssä olivat - eivätkä kirjat ole vieläkään järjestyksessä kaksi vuotta sitten tapahtuneen muuton jälkeen. Seuraavaksi olisi ollut Abbé Prevostin Manon Lescaut.

Viimeksi kesti 12 tuntia ennen kuin Blogilistalle ilmestyi uusi päivitykseni. Sitä edellisen kerran se kesti ”vain” 6 tuntia. Saas nähdä miten monta tuntia kestää nyt.

Eilen oli lehdistön sananvapauden päivä. Sen kunniaksi Eino Leino seura, Suomen PEN ja FC Kynä olivat järjestäneet keskustelutilaisuuden, jonka teemana oli Sensuuri eilen, tänään, huomenna. Sedis eli Jari Sedergren onkin jo ehtinyt kommentoida tilaisuutta. Hän oli yksi kolmesta tilaisuuden alustajista, hän alusti elokuvasensuurista ( menneisyys). Hänen näytteissään kohtauksista, joita oli sensuroitu suomalaista elokuvista, oli yksi joka kosketti minua. Hannu Leminen ohjasi Ratkaisun päivät ( pääosissa Tauno Palo ja Ansa Ikonen), joka pohjautui isäni romaaniin. Sensuroitu kohtaus käsitteli inkeriläislapsen luovuttamista Neuvostoliittoon. Se oli vuonna 1956 poliittisesti niin arka asia, että sitä ei saanut esittää elokuvassa. Inkeriläisten kohtalo oli Suomessa tabu aina 1990-luvulle asti.

Kai Ekholm puhui sensuurin muuttumisesta ( sensuuri tänään ja huomenna. Hänen alustuksestaan jäi mieleeni Sarajevon kirjaston tuhoaminen vuonna 1992, asia mistä minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Kirjoitin sinä vuonna unikirjaa ja olin ilmeisesti niin syvällä unien maailmassa, että kaikki reaalisen maailman tapahtumat jäivät minulta noteeraamatta. Ekholm kertoi kulttuurianekdootin siitä, miten Kaius Kajannin matkalaukut joutuivat Supolle ja katosivat. Kajanti kustansi Agnar Myklen Punaisen Rubiinin, joka joutui sensuurin kynsiin ja takavarikoitiin säädyttömyyden takia joskus 50-luvun lopulla. Isäni ehti hankkia sen ennen takavarikointia ja minä löysin sen hänen kirjahyllystään muiden kirjojen takaa, ja luin. Se aiheutti romahduksen sukupuolimoraalissani, aivan kuten sensorit olivat arvelleetkin - se turmeli nuorisoa. Tapauksen yksityiskohdat kerron myöhemmin muistelmissani.

Kolmas alustaja oli Grigori Pasko, joka kertoi toimittajien asemasta ja lehdistön sananvapauden kaventumisesta Venäjällä. Venäläisiä toimittajia tapetaan ja pahoinpidellään, 12 tapettua viime vuonna. Ei ulkomaalaisenkaan toimittajan kannata kovasti arvostella Putinia ja Venäjän nykymenoa jos haluaa saada viisumin Venäjälle. Turvallisuuspalvelu kyttää Venäjällä internet- julkaisuja ja haluaisi saada ne valvontaan, koska ne levittävät demokraattista ajattelua. Kansalla ei tosin ole varaa nettiyhteyksiin, niin että vaara ei taida vielä olla kovin suuri. Ehkä minunkin pitäisi hieman sensuroida kriittisiä uniani Putinista - tai ainakin olla julkaisematta niitä netissä, mikäli haluan saada tulevaisuudessa viisumin Venäjälle.

jatkuvat edelleen uuden XP- käyttöjärjestelmän kanssa. Ostin ulkoisen korppuaseman ja rupesin asentamaan Word 97:ää, mutta asennus päättyi alkuunsa, kun ruudulle ilmaantui, tyly ilmoitus, että olen asentanut Word 97:n useille eri tietokoneille, eikä asennusohjelma käynnistynyt. Vuoden 1997 jälkeen minulla on ollut käytössä kaksi pöytäkonetta ja kolme kannettavaa ja kaikille niille olen asentanut Wordin ilman. Nyt vasta luin käyttöoikeussopimuksen, sen mukaan olisi pitänyt pyytää käyttöoikeutta muille koneille, paitsi niille kahdelle ensimmäiselle joista toinen oli pöytäkone ja toinen kannettava. En ymmärrä tätä, että jos kerran on ostanut ohjelman, niin miksi sitä ei saisi käyttää niin monessa koneessa kuin haluaa. Todella raivostuttavaa!

PS. Saas nähdä kuinka monta tuntia nyt kestää ennen kuin Blogilista  päivittää  tämän postauksen. Eilen  se kesti kuusi tuntia.   Kun Pinserin lista muuttui kaupalliseksi Blogilistaksi, niin pavelu  huononi.

PS2. Uusi mielenkiintoinen kirjallisuusblogi: Kirja-addiktin tunnustuksia,  jonka liitin   linkkilistaani. Kirja-addikti kirjoittaa mm. Sinervon  Runoilijan talosta   William S. Burroughsin uusimmasta  suomennoksesta  Kissa sisälläni.  Tilasin sen kaupunginkirjastosta heti kun olin lukenut    Kirja-addiktin blogin. 

Työ pitää otteessaan ei päästä irti enkä jaksa illalla enää kirjoittaa, edes nettipäiväkirjaa. En ole ehtinyt lukeakaan mitään, paitsi vähän lisää Kunderaa. Syynä uusi tietokone, joka vie iltaisin kaiken aikani. Olen asentanut siihen vanhoja ohjelmia, jotka eivät sitten toimikaan niin kuin pitäisi. Sähköpostin ja Wordin oikolukuohjelmat ovat kadonneet ties mihin. Minunlaiselleni lukihäirikölle ne ovat välttämättömiä. Word täytyy asentaa kokonaan uudelleen levykkeiltä, mutta kun uudessa tietokoneessa ei ole levykeasemaa.. Niin kauan kun koneessa ei ole oikolukua, en voi käyttää sitä, muuhun kuin verkossa surffailuun ja elokuvien katseluun DVD:lta. Kone on huippunopea ja huipputehokas verrattuna vanhaan koneeseen. Mutta asetusten kanssa näprääminen supistaa tajuntaa ja käy hermoille. Silmä ei ole vielä tottunut koneen tyylikkään maskuliiniseen ulkonäköön. Kun yritän kirjoittaa sillä, rupean jännittämään ja menen lukkoon. Tuntuu kuin olisi aloittamassa suhteen uuden miehen kanssa. Mikään ei suju luontevasti, käyttöjärjestelmäkin (XP) on outo. En ole vielä keksinyt miten päästä katsomaan ohjelmien sisään, kun entisenlainen resurssienhallinta puuttuu. Täytyy mennä lainaamaan kirjastosta XP-opas, ehkä se avaa käyttöjärjestelmän salaisuudet. Tulee mieleen sanonta: vanhassa vara parempi. Mutta kun vanhassa on ruudun yläosa raidallinen, ja n-kirjasin on puoleksi rampa. Välillä se toimii, välillä ei. Pakko vaihtaa uuteen.

En millään malttaisi keskeyttää kirjoitustyötä, mutta nyt on pakko päivittää, koska Minh kirjoittaa (2.5.) että Kunderan ajatukset joukkografomaniasta ovat elitistiä ja ylimielisiä (à la Seppälän kolumni Rakas blogi). Ettäkö vain oikeilla kirjailijoilla on oikeus kirjoittaa romaaneja. Ei Kundera sitä tarkoittanut. Enkä minäkään niin ajattele. Koska Kundera siteeraukseni jäi epäselväksi Minhille ja kenties joillekin muillekin lukijoille, niin yritän selventää. Siinä vaiheessa kun laitoin sitaatin laitoin päiväkirjaani, en ollut lukenut enempää kuin sen kohdan.

Kundera tapasi taksinkuljettajan, joka kertoi kirjoittavansa omaa elämäänsä. Kundera kysyi kenelle hän kirjoittaa sitä, lapsilleenko, perheelleenkö? Mies naurahti katkerasti, sanoi, että heitä se kiinnosta. Ja nyt tulee pitkä siteeraus, josta toivottavasti selviää mitä Kundera oikeastaan tarkoitti grafomaanilla:

"Taksikuljettajan kanssa käymäni keskustelu valaisi minulle äkillisesti kirjailijatoiminnan perusta. kirjoitamme kirjoja koska lapsemme eivät ole kiinnostuneita meistä. käännymme nimettömän maailman puoleen koska vaimo tukkii korvansa kun puhumme hänelle.

(Naurun ja Unohduksen kirja ss. 110-111) suom. Kirsti Siraste)

Leevi Lehto on selventänyt sivustollaan englanniksi ( kts. archives), mitä Kundera tarkoittaa. Hänen kirjoituksessaan myös pari asiaa koskevaa linkkiä, jotka kannattaa käydä tsekkaamassa, mikäli asia kiinnostaa. Itse en ole ehtinyt lukea niitä kirjoituksia. Kunderan kirjakin on vasta puolessa välissä. Ja Saila Susiluodon uusin runokirja odottaa lukuvuoroa.

PS. Eipä onnistunut tämän päivityksen tekeminen uudella koneella.  Piti kytkeä vanha kone takaisin  nettiin.  Jos tämä muuttuu näin hankalaksi niin päivtyksiin  taitaa tulla  pitkiä  katkoja.

Kissa rymisteli kirjahyllyssä illalla ja pudotti lattialle kasan kirjoja, joiden joukossa oli Milan Kunderan Naurun ja unohduksen kirja. Kun ladoin kirjoja takasin hyllyyn, avasin Kunderan kirjan ja rupesin selaamaan sitä. Silmiin osui kohta jossa Kundera kirjoitti joukkografomaniasta. Oliko hän ennalta näkijä? Joskus kirjailijat ovat. Vuonna 1978 jolloin hänen kirjansa ilmestyi ei vielä tiedetty mitään bloggauksesta. Näin hän kirjoitti: "Joukkografomanian vääjäämätön kasvu poliitikkojen, taksinkuljettajien, synnyttäjien, rakastajattarien, murhaajien, varkaiden, prostituoitujen, poliisiviranomaisten, lääkäreiden ja potilaiden piirissä todistaa mielestäni poikkeuksetta jokaisen ihmisten pitävän itseään mahdollisena kirjailijaa. Niinpä ihmiskunnalla olisi oikeus rynnätä kaduille huutamaan: Me kaikki olemme kirjailijoita! Sillä jokainen meistä kärsii hävitessään välinpitämättömään maailmankaikkeuteen kuulluksi ja huomatuksi tulematta ja haluaa sen vuoksi ajoissa muuttua sanojen maailmankaikkeudeksi. Kaikissa ihmisissä uinuvan kirjailijan herätessä kerran ( ja se tapahtuu pian) koittaa yleisen kuurouden ja ymmärtämättömyyden aika." ( s.127)

Miten paljon mahtavatkaan kärsiä maailmaan miljoonat grafomaanikot tällä hetkellä, kun Blogger on kaatunut!

PS. Myöhemmin päivällä. Jotkut ovat onnistuneet lukemaan Bloggerin blogeja, vaan minä en. Eivät ne avaudu kymmenenkään minuutin odottelun jälkeen.

Myöhemmin sunnuntaina. En jaksanut eilisyönä tarkentaa, mitä Kundera tarkoittaa sillä ironisella heitollaan, että kaikissa ihmisissä uinuvan kirjailijan herätessä koittaa yleisen kuurouden ja ymmärtämättömyyden aika. Hän lähtee Goethen West-östlicher Diwanin säkeestä: Elääkö ihminen silloin kun toiset elävät?  ja jatkaa:

"Goethen kysymys sisältää kaiken kirjailijatoiminnan salaisuuden: kirjoittamalla kirjoja ihminen muuttuu maailmankaikkeudeksi ( puhutaanhan Balzacin, Tšehovin ja Kafkan universumeista), ja maailmankaikkeuden ominaisuus on juuri sen ainutkertaisuus. Toisen maailmankaikkeuden olemassaolo uhkaa sen perustaa."

"Kaksi suutaria voi elää sulassa sovussa elleivät heidän verstaansa ole samalla kadulla. Mutta heti kun alkavat kirjoittaa kirjaa suutarin osasta, toinen häiritsee toistaan, ja he kysyvät elääkö suutari silloin kun toiset suutarit elävät?[…]"

"Kirjoja kirjoittava on joko kaikki (ainoa maailmankaikkeudessa sekä itselleen että muille) tai ei mitään. Koska kaikkea ei koskaan suoda yhdellekään ihmiselle, me kirjoja kirjoittavat olemme ei mitään. Meitä ei arvosteta, olemme mustasukkaisia, loukkaannumme ja toivomme toisen kuolemaa. Tässä olemme kaikki tasaveroisia: Banaka, Bibi, minä ja Goethekin" ( Naurun ja unohduksen kirja ss.126-127 suom. Kirsti Siraste).

Ehkä tämä selvensi, että ei Kundera (enkä minä) tarkoittanut blogikirjailijoita, vaan "oikeita" kirjailijoita, jotka ovat juuri sitä mitä hän sanoo heidän olevan, tiedän sen omasta kokemuksesta, valitettavasti, ja heidän kaltaisekseen ei kenenkään blogikirjailijan kannata ryhtyä, maailmassa on muutenkin liikaa kuuroutta ja ymmärtämättömyyttä.

Nyt täytyy lähteä eli kertomaan vuosaarelaisille lukijoille, miten kirjani ovat syntyneet ja sen jälkeen levittämään kanankakkaa viljelypastalle.

Katsoin äsken televisiosta Coppolan ohjaajan version elokuvasta Ilmestyskirja.Nyt. En ole nähnyt sitä sitten vuoden 1980, silloin se teki mykistävän vaikutuksen. Vietnamin sota oli vielä lähellä, sodan loppumisesta oli kulunut viitisen vuotta. Ei silloin näyttänyt yhtä psykedeeliseltä jutulta kuin nyt - ikään kuin sotaa olisi katsottu LSD-tripillä olleen sotilaan näkökulmasta, upeita värejä, hurjaa estetiikkaa ja täysin mieletöntä menoa, siltähän maailmaa näyttää tripillä. Se sota oli todella bad trip amerikkalaisille sotilaille. Muistaakseni elokuvan tultua Suomeen julkisuudessa oli keskustelua, että Vietnamin sota esitettiin siinä liian esteettisenä. Olisi kiinnostavaa tietää millaisena elokuvan näkevät ja kokevat nyt ne, jotka ovat syntyneet sen sodan jälkeen.

Tämän päivityksen tarkoitus: lisäys linkkilistaan sekä alempana olevaan kirjoitukseen Kirjoittaminen rakkauden tekona, samalla kun korjaan jutun ulkoasua luettavampaan muotoon. Sven Laakso meemitti Nevanlinnan ja Siltasen kysymykset. Meemin jatkoksi seuraavat kysymykset, joihin en jaksanut vastata eilen:

Merkintöjä

20.4.05

Kirjoittaminen rakkauden tekona

20.4.05

Tuli kutsu Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen, jonka teeman on Kirjoittaminen rakkauden tekona. Teema kiehtoo minua (olen kirjoittanut siitä viime vuonna nettipäiväkirjassa), mutta en silti aio osallistua kokoukseen. Kokouspäivät olisivat pois kirja kirjoittamiselta, se on siinä vaiheessa että en voi jättää sitä päiväksikään. Kutsun toisella puolella on Tuomas Nevanlinnan ja Juha Siltasen kysymyksiä ( provosoivia ajatusheittoja?) kokoukseen osallistuville kirjailijoille:

Lisäys 21.4.05 Sven Laakso Käymälässä Paholaisen roolista seuraavaa(otsikolla Kirjoittaminern  rakkauden tekona):  Paholaisen rooli on aina sama: horjuttaa ihminen pois henkisen eheyden ideaalista. Uskotella itselle ja toisille että eheyttä ei tarvitsisi nöyrtyä etsimään silloin kun se selvästi on kateissa. Saada luova henki epäuskoon ja unohdukseen omasta tehtävästään. Johtaa hänet harhaan omasta tiestään. Estää ja hidastaa saavuttamasta Graalia, sitä jolle Graal kuuluu.

Tanja Karpela meni naimisiin isäni kanssa. Minua heidän liittonsa ei miellyttänyt. Kuulin kun hän kertoi hääyönä isälleni unta, jossa hänen pojalleen oli tapahtunut jotain ikävää. Minusta hän suhtautui uneen aivan liian kevytmielisesti. Moitin häntä siitä ja sanoin että unet pitää ottaa vakavasti eikä naureskella niille.

Tämän unen syntyyn vaikuttivat eiliset iltalehtien lööpit.. Kävin Itäkeskuksesta ostamassa ikkunanpesimen ja näin lööpit - niitähän ei voi olla näkemättä ja jollakin salakavalla tavalla ne vaikuttavat alitajuntaan, samoin kuin pornolehdet ja ylipäätään kaikki perverssi mitä maailmassa on. Alitajunta tykkää mässäillä onnettomuuksilla, rikoksilla ja perversiteeteillä

. Jommassakummassa lööpissä luki, että Tanja Karpela myöntää olleensa yöllä Vanhasen hotellihuoneessa. Ohi kävellessäni ajattelin, että mitähän pääministeri oikeastaan puuhaa kabinetissa ja ehtiikö Karpela hoitaa kulttuuriministerin hommia nykyään ollenkaan, kun täytyy hoitaa pääministerin sydämen asioita. En ostanut lehteä Se taisi mennä eilen hyvin kaupaksi ja lööpintekijä riemuitsi. Aamunlehdessä pääministeri kehottaa lukemaan Karpelan kommentit tarkkaan. Karpela on todentanut on kertonut heidän olevan vain työtovereita ja että hotellihuoneissa voi keskittyä pelkästään maailmanparantamiseen. Totta varmasti, kyllä ne niin ankeita paikkoja ovatkin, että maailmanparannus tulee väistämättä mieleen. Minä olen pannut pari romaania alulle hotellihuoneessa, kun en muuta tekemistä ole keksinyt.

Alitajunta on poliittisesti aktiivinen, se seuraa kotimaan ja maailmantapahtumia, nuorempana se oli vielä paljon aktiivisempi. Sieltä on tullut yöllisiä kommentteja muun muassa Nixonin, Idi Aminin, Gorbatshovin, Jeltsinin ja Putinin toimiin . Kekkonen ja Koivisto ovat olleet sen suosikkihahmoja. Unitiedostojen pikahaku henkilökohtaisella hakurobotilla tuotti Kekkoselle 23 osumaa ja Koivistolle 15 osumaa. .Lipponen sai 10 osumaa. Poliittisen kauhukabinettini ylivoimaisesti suosituin henkilö on kyllä ollut Stalin, peräti 63 osumaa! Unitiedostot sisältävät unia 60-luvun alusta asti. En ole laskenut niiden lukumäärää, mutta niitä on paljon enkä nyt ehdi tehdä tarkempaa tutkimusta asiasta. Täytyy kiitää kokoukseen.

Myöhemmin. Kokous oli Pressiklubilla, sinne tulee iltapäivälehdet, selasin toista niistä. Kärpäsestä oli tehty härkänen lööpeissä, kuuden vuoden takainen hotelliyö oli kelpuutettu uutiseksi!!! Härskiä rahastusta, härskiä politiikantekoa. Kokouksessa ei puhuttu iltapäivälehtien moraalittomuudesta, vaan Eino Leino- seuran syksyn toiminnasta ja päätettiin uusista jäsenistä. Tervetuloa kunnianarvoisaan kirjalliseen seuraan, bloginpitäjä Sedis.

Ensin vähän tilastotietoa. 104 päivää sitten laitoin tälle sivulle laskurin. Tänään klo 11.16.48 kymmenestuhannes kävijä vieraili sivuilla ( uudelleenlataukset eivät ole luvussa mukana). Hän oli CS 1811D2044.pp.htv.fi. Hän käytti Firefox-selainta ja tuli sivulle Blogilistan Suosikit -listauksen kautta, mikä merkitsee, että hän on vakituinen kävijä. eikä satunnainen seksin, Nalle Puh aforsmin tai Lassi Kämärin ja Panu Rajalan sivujen etsijä. En valitettavasti voi antaa lahjakorttia kävijälle, joka ylitti 10 000 rajan, mutta toivotan hänelle onnea ja lukuiloa.

Vilkkain päivä on ollut tilastokauden mukaan viime maanantai ( 11.4.05) , jolloin sivuilla vieraili 179 kävijää (uudelleenlataukset eivät ole mukana tässäkään luvussa). Yllättävä vilkkaus saattaa johtua viikonlopun kirjoituksesta, joka otsikko on Mainoskatsaus. Se näyttää tehneen vaikutuksen Googlen hakurobottiin, joka noteerasi sivun muutaman päivän viiveellä. Eilen Opera-selaimen ylänurkkaan ilmaantui ilmoitus: Laadukas Web-hotelli. Cpaneeli, Fantastic deluxe. Palvelut alkaen 32euroa/v. Googlen robotti ymmärtää näköjään tekstiä, ainakin jossain määrin, mutta se ei osaa vielä analysoida lukemaansa, koska livauttaa Web-hotelli mainoksen sivuston yhteyteen, jolla käyvät pääasiassa kirjallisuudesta kiinnostuneet ihmiset.

Tähän piti tulla toinenkin kissablogi Blogilistan uutuusluettelosta. Mutta lista näyttää kaatuneen illalla.. Sinne ei saa yhteyttä, tulee vain hämärää ilmoitusta pitkän odotuksen jälkeen. Kissoista kirjoittavat myös Veloena ja Veeris Pala maailmaani -blogissa, ainakin joskus.

Minulla on proosallinen pyykki-ilta. Sillä aikaa kun kone jauhaa puhdasta talon pesulassa, ehdin kirjoittaa muutaman merkinnän nettipäiväkirjaan ja liittää linkkilistaan taas joitakin blogeja, joita olen löytänyt Linkkitrendeistä.

Ensiksi mainiosta kirjasta, jonka nimi on Heinäpaali roihuaa: Näkyjä ja näkemyksiä Bretangesta, kirjoittaja Outi Nyytäjä. Sain kirjastosta pikalainaksi, ajattelin että se sopii metromatkojen lukemiseksi, tosin metromatkat ovat vähentyneet sen jälkeen kun pyöräilykausi alkoi. Jutut ovat sopivan lyhyitä. Vuosaari- Itäkeskus välillä lukea yhden pakinan, Itäkeskus- Rautatieasema välillä kaksi pakinaa. Mutta luinkin kirjan yhtä kyytiä. Kirja on siitä mainio, että sen voi lukea toiseenkin kertaan. Nyytäjä on kirjoittaja joka - käyttääkseni vanhaa ranskalaista kliseetä - paranee vanhetessaan kuin hyvä viini.

Suosittelen hänen kirjaansa kaikille kissanystäville, puutarhanhoitajille, ranskalaisen kyläelämän ystäville, niille jotka haluavat lukea todellisista ihmisistä, niille jotka nauttivat vinosta huumorista, ja kaikille vanhoille naisille ja miehille sekä erityisesti sille nuorelle nettipäiväkirjani lukijalleni, joka noin kuukausi sitten kysyi sähköpostissa: "Palloiletko tossa iässä äijien kanssa, mitä?" Ranskassa erotiikka ei tunne ikää. Kannattaa lukea Nyytäjän pakina Vanhoja ihmisiä, ja mennä paikan päälle opiskelemaan elämäniloa muutamaksi vuodeksi. Suomestahan sitä on turha etsiä, ollaan niin protestanttisen moralistinen maa, vieläkin.

Vahinko, että Nyytäjä ei ole enää Tammen kirjailija, vana on siirtynyt Teokseen enkä voi tavata häntä enää Tammen glögeillä. Toistakymmentä vuotta sitten olin hänen oppilaansa elokuvanteonkurssilla. Silla kurssilla oli muutama nuori lahjakas mies, heistä tuli sittemmin arvostettuja elokuvaohjaajia ja - käsikirjoittajia. Minusta ei tullut kumpaakaan, mutta opi tietämään mikä on gagi. Yritin tekemällä tehdä gageja, mutta eivät ne sillä tavalla onnistuneet. Minulla ne syntyvät tiedostamattomasti, kuten sekin gagi, että sovittuani treffit Nyytäjän kanssa Akateemisen kirjakaupan oven edessä, minä seison toisella ovella, hän toisella. Kumpikin odottaa ja kiroaa, että prkl, missä se Nyytäjä/Konkka viipyy, ja lähtee aikansa odotettuaan kotiin, tarttuu puhelimeen. Puhelin tuuttaa varattua kummassakin päässä. Ja kun jompikumpi lopulta saa yhteyden, kysymys on kummallakin sama: missä hitossa sinä olit? Ei olla se jälkeen yritetty tehdä treffejä, pieleenhän ne kummikin menisivät.

Eilisestä lehdestä ( HS 12.4.05) luin että 150 000 luovaa ihmistä on kadonnut Suomesta vuodessa. Sehän minua kiinnosti, millä tavalla kadonneet, minne kadonneet ja keitä he ovat? En ole tiennytkään, että Suomessa on ollut niin paljon luovia ihmisiä." Luovaan luokkaan" ( Richard Floridan käsite) kuuluvat ihmiset ovat taitelijoita, itäosaajia ja tutkijoita, "he ovat talouskasvun ja työllisyyden moottoreita." MDC Risc Monitorin tutkimuksen mukaan luovat ihmiset ovat " siirtyneet alaspäin pysyvyyttä korostaviin luokkiin" mikä johtuu " yhteiskunnan vallanneesta konservatiivisesta materialismista."

Mikä ihmeen luova luokka? Risc Monitorin mukaan" luovan luokan määritteitä ovat muutoshalukkuus, joustavuus ja itsenäisyys. Luovaan luokkaan kuuluva ihminen suhtautuu toisiin kulttuureihin avoimesti ja empaattisesti ja teknologiamyönteisesti."

Mahtavatko suomalaiset kirjailijat kuulua luovaan luokkaan, eivät ainakaan ole kovin teknologiamyönteisiä, mikäli on uskomista Hesarin tämänpäiväiseen arvosteluun kirjasta Verkonsilmässä - Tarinoita internetin maailmassa ( Salarakas paikassa, jota ei ole HS 13.4.05). Jussi Ahlroth kirjoittaa, että  antologiassa " joukko suomalaisia kirjailijoita ui verkkoon luotaamaan sen luonnetta ja katsomaan, miten se on vaikuttanut ihmisten elämään […] Kokoelman perusasenteeksi linjautuu raskas moralismi, ja pääteemaksi verkon kirjavasta spagettiläjästä siivilöityy digitaalinen äärivieraantuminen." Ahlroth sanoo, että "antologiassa ei kuulu jaettujen fantasioiden luova, iloinen puoli, joka näkyy esimerkiksi roolipeleissä."

Ajattelin arvostelua lukiessani että olisi pitänyt kirjoittaa loppuun asti se romaani, jonka aloitin vuosia sitten. Se kertoi lasihelmipelistä, jota pelasin verkossa kymmenen vuotta sitten. Se ei ollut roolipeli, mutta se oli hyvin intensiivinen peli. jota kesti kolme kuukautta eikä ja loppupeli toiset kolme kuukautta. Kahden pelaajan rakastuminen toisiinsa häiritsi pelin kulkua, heidän elämänsä se peli muutti.

Sunnuntaina Jarl Hellemann kirjoitti, miten markkinat sanelivat Saul Bellowin suomennoshistorian ( HS 10.4.05). Mutta olivatko ne loppujen lopuksi markkinat? Eikö pikemminkin Alex Matson, joka toimi Tammen lukijana 40- luvulla ja teilasi Bellowin Uhrin. Bellow pääsi Suomen kirjamarkkinoille vasta 60-luvulla, jolloin "Bellowin ylitsepursuavalle kieli-ilottelulle" oli vihdoinkin tilaa. 50-luvun tiukkapipoisesta modernismista oltiin pääsemässä irti, mutta ei kokonaan, kyllä se vaikutti vielä silloinkin, kuten myöhemminkin. Kiinnostava tutkimuksen kohde olisi miten paljon " harmaat eminenssit" so. kirjallisuuden taustavaikuttajat, kustantajien lukijat ja toimittajat ovat vaikuttaneet suomalaisen kirjallisuuden ilmeeseen, eli siihen mitä julkisuuteen on päässyt.

9.4.05

Kun Blogilista.fi on  nyt siirtynyt kaupalliseen omistukseen, on kiinnostavaa nähdä millaisia mainoksia blogeihin alkaa ilmestyä. Mainostaako esimerkiksi Serla vessapaperia Käymälän nurkassa? Esimakua mainoksista tarjoaa Opera-selaimeni, jonka oikeaan ylänurkkaan räpsähtää mainos, kun avaa jonkun blogin. Alla pieni katsaus millaisia mainoksia Google on viime aikoina valinnut blogeihin:

Käymälä - Need a friend. Join me.com Just be yourself

Plimsollin merkki - Prof. Nordströmin Sairaala. Ainoa plastiikkakirurgiaa erikoistunut suomalainen sairaala

Aika ja minä - HelpostiLasku. Edullinen laskutusohjelma

BigSur ja Surreal sekä Dionysoksen kevät - Blogbinders.com Turn your blog into a printed book for gifts, archives or selling

Veloena - Lemmikin ruoka-astia. Uutuusruokakuppi koirille ja kissoille

Hillitty kukko - Promote Your Creativity

Uusia lauseita - Generation Book:your life, your love, your time sealed in the Generation Book

Work in Progress - Ihmeiden oppikurssin IOK suomenkielinen kotisivu asiasta kiinnostuneille

Ihmeet kiinnostavat minua niin paljon, että klikkasin linkkiä. Sivulla kerrottiin, että " kurssin päämääränä ei ole opettaa rakkauden merkitystä, sillä se ylittää sen, mitä voidaan opettaa. Kurssin päämääränä on kuitenkin poistaa esteet rakkauden läsnäolon tietoisuuden tieltä, sillä rakkauden läsnäolo on sinun luonnollinen perintöosasi. Rakkauden vastakohta on pelko, mutta sillä, mikä on kaikenkattavaa, ei voi olla vastakohtaa. Tämä kurssi voidaan sen vuoksi tiivistää hyvin yksinkertaisella tavalla seuraavasti:

Mitään todellista ei voi uhata.

Mitään epätodellista ei ole olemassa."

Ei aavistustakaan millä perusteilla Google valitsee mainokset, mutta jollakin tavoin niiden täytyy liittyä avattavan sivuston sisältöön. Kun avaan oman nettipäiväkirjani, mainosta ei ilmesty Operan ylänurkkaan, koska Google on jostain syystä rankannut päiväkirjani nollan arvoiseksi, mikä panee minut epäilemään että Google on syvimmältä olemukseltaan miespuolinen kirjallisuuskriitikko.

Selvennys 9.4.05 Mainokset eivät ilmesty blogeihin, vaan Opera-selaimen  oikeaan yläkulmaan,  muilla selaimilla niitä ei näy. Opera on ilmeisesti tehnyt diilin Googlen kanssa, jonka hakurobotti etsii mainostajille sopivia  sivuja.  GoogleRank pisteyttää sivut, mitä korkeampi pistemäärä  (korkein on 10), sitä parempi mainostajan näkökulmasta.

Uusi kirjallisuusblogi 9.4.05.. Lassi Kämäri on liittynyt blogaajien joukkoon.  Hänen  bloginsa nimi on Loistava puhallus -Lauseita.

Kevään merkit

Tänä aamuna kuulin lokin villin kirkaisun, kun avasin parvekkeen oven. Se on taattu kevään merkki merenrantakaupungissa. Eilen otin polkupyörän esiin ja ajoin katsomaan viljelyspalstaa, jonka olen vuokrannut kesäksi Puotilan kartanon kupeesta. Siellä kasvaa kaksi viinimarjapensasta ja vadelmia, viime syksyä vei sinne Moskovan kirjailijaliiton pihalta kotoisin olevan rohtoyrtin. Se näyttää selvinneen hyvin talvesta, vihreät lehdet työntyvät maasta elämänhaluisina. Olen ostanut 22 pussia erilaisia siemeniä. Kesällä riittää kitkemistä - ja kastelemista ellei tule yhtä sateista kuin viime kesänä.

Yllä olevan otsikon tarjoaa Hesarin Vieraskynä -palsta tänään ( 6.4.05). Atte Oksanen sosiaalipsykologian tutkija Tampereen yliopistosta pohtii Tosi-Tv- ohjelmien vaikutusta suomalaiseen kulttuuriin ja identiteettiin ja kysyy miksi suomalaiset ovat entistä masentuneempia. Siteeraan hänen kolumnistaan muutamia kohtia, joita en ehdi nyt kommentoida. Jutun voi lukea maksua vastaan Hesarin arkistosta. Sivumennen sanoen, koskahan Hesari avoimeen arkistoon New York Timesin tavoin? Ehkä sitten, kun lehdessä huomataan lukijoiden ja mainostajien siirtyneen nettiin.

Oksanen kirjoittaa mm. "Suomalaisille on helppo myydä ulkokultaista ja yksilökeskeistä ajattelua, sillä yhteisö on murrettu Suomessa useaan otteeseen aina sisällissodasta talvi- ja jatkosotaan, 1960-70 -luvun alun suureen muuttoon, 1990 -luvun lamaan ja 1990-luvun informaatioteknologiseen käänteeseen. […] Suomalaisten murrosten valossa ei ole yllätys, että Suomi on nykyään etäisten ja teknologiavälitteisten suhteiden maa."

"Kulttuurimme on todettu oleva narsistinen. Ihmisten elämä pursuaa elämäntapavalintoja ja mahdollisuuksia toteuttaa oma itsensä. On huomattava, että narsismista olennaisinta ei ole itserakkaus tai itsekehu vaan sisäinen tyhjyyden tunne."

"Kulttuurisena ongelmana voidaan pitää itsensä kehittämisen pakkoa. Suorittamiskeskeisessä kulttuurissa pitäisi pystyä aina parempaa, Vapaudet kääntyvät vaivatta velvoitteiksi."

Toisenlaisen näkökulman suomalaiseen identiteettiin antaa Juhani Mattila. Sain hänen kirjansa pikalainaksi ystävältä, jota oli auttamassa muutossa. Kirjastossa olen jonossa, sijanumeroni on tällä hetkellä 113. Ujous ja yksinäisyys ovat omakohtaista kokemusta useimmille suomalaisille, Tosi-TV on pelkkää pintakuohua. Mattilan kirjassa on sympaattista se että hän ei käytä psykologian ja psykoanalyysin kieltä. Narsismia ei kirjasta löydy. Alun perin ns. narsistikin on ollut ujo ihminen, joka on joutunut rakentamaan niin vahvat suojamuurit sielunsa ympärille, ettei niiden muurien takaa ole enää pääsyä todelliseen yhteyteen toisen ihmisen kanssa , ja niin hänen sisimpänsä on tyhjentyy eikä hän pysty tunnistamaan omia eikä toisten tunteita.

"Ihmisen ensimmäinen suoja on ujostumien, ja siitä hän myös viimeksi luopuu. Varsinaisesti ujostumien suojaa sieluun sisälle tunkeutumiselta, koska luonnossa siemen sisin on elämän kannalta tärkeintä. Ujostuminen estää vaarantamasta hyviä tunteita, jotta ei menettäisi niitä."

" Suurimmat psyykkiset vaikeudet eivät johdu ujoudesta, vaan ihmisen sisimmässä elävän ujouden rikkomisesta tai liian pitkällisestä piilottamisesta."

"Suurin syy ujostumisen ja häkeltymisen pelkoon on näiden tunteiden tuntemattomuus. Ne ovat jääneet epämääräiseksi pahaksi oloksi, jota ei ole aikuisenakaan uskaltanut kokea niin pitkälle, että olisi oppinut tietämään mistä on kyse. Merkittävin tuntemisen este on sanojen puute. Usein ihmisillä ei ole edes sanaa ujous tai ujostumien nimeämään olotilaansa. Tunteet jäävät möykyksi, joka tuntuu rinnassa."

"Omaperäinen puhe on paljastavaa, siksi ujon äidinkieli on arkipäiväistä. Tavanomaiset sanonnat kertovat kovin vähän mistään syvemmästä ja sehän tarkoituskin."

Mattila toteaa ettei hän psykoterapeutin työssään ole huomannut eroa miehen ja naisen ujouden välillä. "Nainen ja mies erottuvat tunteissaan toisistaan samassa määrin kuin ketkä tahansa kaksi ihmistä. On mahdotonta nimetä jokin tunne, joka kuuluisi selvästi naisten tai miesten maailmaan. Kumman tunteita ovat ilo, innostus ja ihmetys? Tai läheisyys, lämpö ja luottamus? Entä kateus, katkeruus ja kauna?"

Tässä vain muutamia satunnaispoimintoja kirjasta, jota voisi siteerata melkein miltä sivulta tahansa. Olen lukenut kirjan pikaisesti lävitse. Loppupäätelmä: lukemisen arvoinen kirja, mutta e silti aio hankkia sitä omaan hyllyyni ( liian kallis). Mattila ei ujostele puhua tavallisilla sanoilla tavallisista tunteista ja sielusta.

"Sielulla ei ole sukupuolta", on kirjan viimeisen luvun otsikko,  kuningatar Kristiinan aforismi, kuulemma. nneksi sielu on sukupuoleton. "Siitä ei voi sanoa muuta varmaa kuin että sillä on höyhenet", kuten sanoi ystävä jolta lainasin kirja. Hän viittasi Platoniin.

Ravea ja runoa

Piti lisätä eilisiltana uusia ( ja vanhoja) blogeja oikealla olevan listaan, mutta en ehtinyt, kun taiteilijatalossa alkoivat rave-bileet. Ekstaasia ja muita huumeita ei ollut tarjolla. Musiikki kuulosti lähinnä punkilta ja reggaelta. Porukka seisoskeli kaljaa, viiniä ja kossua nautiskellen ja keskustellen, ja nainen talon ulkopuolelta suuteli kiihkeästi kaikkia nimekkäitä miehiä, halusivat he tai eivät. Olin mennyt sinne lähinnä tanssimaan, mutta kun yhteen mennessä ei kukaan ollut tanssista innostunut enkä viitsinyt yksinkään tanssia, lähdin kotiin. Kello neljän aikaan, kun puolittain heräsin sekavasta unesta, kuului alhaalta musiikin jumputus. Bileet jatkuivat, meno varmaan parhaimmillaan, mutta en viitsinyt pukea päälleni ja mennä katsomaan joko siellä tanssitaan - kun oli työpäiväkin edessäpäin. Aina on työpäivä edessäpäin, siinä syy tylsään elämään. Tällä kertaa ei naapuritalosta hälytetty poliisia paikalle hillitsemään menoa niin kuin on tapahtunut joskus aikaisemmin. Seuraavat talon juhlat ovat vapunpäivinä ja silloin en aio tehdä töitä, vaikka vappu on työn juhla.

Ja nyt niihin lisäyksiin. Rauno Räsäsen blogi Pragmaattista solipismia on ollut jo jonkin aikaa suosikkilistallani. Hän analysoi runoja, toki muutakin ja sanoo olleensa " 35 vuotta Nietzsche ja John Fogerty (ent. CCR) fani, enkä tähän päivään mennessä ole kyennyt tyydyttävästi perustelemaan (edes itselleni) miksi." Kun luin William Carlos Williamsin runo Punaiset kottikärryt ja Räsäsen tulkinta runosta, päätin lisätä blogin linkkilistaani.

Eino Leino: Tumma ja Dada -merkinnän yhteydessä Räsänen kirjoittaa, että tästä runosta" on valovuosien matka nykyrunouden arkiseen ja kopioivaan, huomattavan - jos saan ehkä kohtuuttomasti kärjistää - tunneköyhään maailmaan. Jos modernista ja postmodernista runosta löytää enää intohimoja, niin ne ovat usein kyynisyyden tai omahyväisen besserwissermäisyyden korruptoimia. Ja eikö intohimo kuitenkin aina ole ollut runouden kaikkein voimallisin käyttövoima!"

En ole samaa mieltä Räsäsen kanssa - varsinkaan eilisen päivän jälkeen, jolloin posti toi minulle Anni Sumarin uuden runokirjan Läpinäkyvä punainen. Sumarin runot ovat täynnä tummaa hohtoa, intohimoa, tunnetta. Räsäsen kannattaisi lukea Ohjeita morsiamelle tai mikä tahansa kokoelman runoista, ne kaikki ovat niin upeata runoa, että hänen käsityksensä suomalaisen nykyrunouden tunneköyhyydestä saattaisi muuttua. Ihme muuten, että näin tunneköyhässä massa kuin Suomi, on runoilijoita jotka hehkuvat.

Lisäyksiä linkkilistaan

Seuraavat blogit ovat niitä, jotka linkittävät minun nettipäiväkirjaani. Olen löytänyt ne Linkkitrendeistä. Linkitän ne nettipäiväkirjaani vastavuoroisuuden periaatteella: Kulttuuria ja urheilua, Kukat ovat hyviä kuuntelijoita, venkoilua, Toimittaja puhuu ja - C - . Linkkitrendit on nopeampi linkittäjä kuin Google, jonka linkitys ja pisteytyssysteemiä en ole vielä ymmärtänyt. Jos joku tietää sen Googlen systeemeistä enemmän, niin toivoisin että hän valaisisi minua aiheesta. Osoite on sivun vasemmassa yläreunassa.

PS.  Alempana mietin lopettaako vai eikö   nettipäiväkirjan pitäminen. Lukijoilta tuli kannustavaa palautetta  enkä sittwen lopettanutkaan.

   Tapahtui helmikuussa

        28 .2.05

Yöni ovat mielenkiintoisemmat kuin päiväni. Helmikuussa tapahtui paljon muutakin, mutta unihenkilöiden intimiteettisuojan takia en voi paljasta kaikkea. Näin yhden enneunen, tai sanoisin mieluummin telepaattisen unen. Kutsuin tutun munkkivuorelaispariskunnan luokseni syömään. Seuraavana päivänä tapasin bussissa toisen heistä. Hän sanoi, että he ovat ajatelleet kutsua minut syömään jonain iltana. Sovittiin, että tulen heidän Kiinan matkansa jälkeen.

Joskus tapahtuu niin, että näen unessa ihmisen jota en ole ajatellut enkä nähnyt aikoihin ja seuraavana päivänä hän soittaa tai tapaan hänet sattumalta kaupungilla. Nuorempana näin enemmän telepaattisia unia, mikä johtuu kaiketi siitä että nuorena tunne-elämä on herkempi ja vastaanottavaisempi. Jotkut unet ovaty olleet enneunia, mutta ne ovat aika harvinaisia unipäiväkirjan mukaan, jota olen pitänyt vuodesta 1968. Viimeksi näin enneunen vuonna 2000, kun muutin Vuosaareen. Samassa talossa asui tuttu mies. Se ei ollut mikään toiveuni, päivätajussani kaikkein viimeiseksi olisin muuttanut Vuosaareen ja vielä samaan taloon sen miehen kanssa. Mutta niin vain kävi todellisuudessa kahden vuoden kuluttua.

Meemi. En ole osallistunut blogimaailman meemeihin. Tämä on ensimmäinen kerta. Meemi paljastaa miten tylsää kirjailija elämä on:

Meemi via Benrope

23.02.05

Viime päivinä Marinmaalta, Volgan mutkasta on kantautunut ikäviä uutisia. Marilaisia kansalaisaktivisteja on pahoinpidelty. Heidän vaatimuksensa suomalais-ugrilaisen vähemmistökielen ja -kulttuurin säilyttämiseksi Marin alueella ei ole miellyttänyt venäläisiä vallanpitäjiä. Marilaisen kulttuurin tilanne on Putinin aikana kehittynyt koko ajan huonompaan suuntaan. Marinkielisiä lehtiä lakkautettu, teatteri on ollut lopettamisuhanalainen ja marinkielen opetusta kouluissa on vähennetty, eikä Putinin hallinnonuudistus ole tuomassa mitään parannusta vähemmistökulttuureille, päinvastoin. Hyvät lukijat, minä puutun Venäjän sisäisiin asioihin, mikä ei ollut sallittua kaksikymmentä vuotta sitten. Puuttukaa tekin ja käykää allekirjoittamassa vetoomus Marin kansan puolesta tässä osoitteessa: http://www.ugri.info/mari/index.fi.html

Marilaislapset esiintyvät kirjailijoille kylässä, jonka nimeä en muista

Vuonna 1989 Joshkar Olassa, Marinmaan pääkaupungissa pidettiin ensimmäinen suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden konferenssi. Se oli Gorbatshovin aikaa. Kulttuurisen vapautumisen tuulet puhalsivat konferenssissa voimakkaina ja tempasivat minutkin mukaansa. Pidin ensimmäisen kansainvälisen puheeni inkeriläisten kohtalosta ja pienten kansojen oikeudesta omaan kulttuuriin sekä kieleen median silmässä, televisiolamppujen paahteessa. Seurauksena oli hillitön migreenikohtaus. Seuraavana päivänä en julkisuudenpelossani mennyt konferenssiin, vaan sirkukseen katsomaan venäläistä karhunkesyttäjää. Siitä sirkuksesta sain aiheen Klovnin tarinaan, jonka kirjoitin Halujen puutarhaan.

23.02.05

Alempana olevaan Rakas blogi 2 -juttuun lisäyksenä seuraavat linkit sivuille, jossa Juha Seppälän kolumnista on kirjoitettu: The Butt Ugly Weblog kirjoittaa sympaattisesti bloginpitäjistä otsikolla I'm an ordinary person, Näkymä rannalla otsikolla Kevyeksi havaittu. Mitvit ironisoi tapojensa mukaisesti otsikolla :: jonotusnumeronne on 10392, myös Kuuluttaja ironisoi otsikolla Jos olisin bloginpitäjä. Äet ja poikaset kirjoittaa että "latteuksia voi kirjoittaa välineestä riippumatta, ammattikirjailijki" otsikolla Latteuksia bloggaamisesta. Originality kirjoittaa otsikolla blogikirjoittamisesta Juha Seppälälle pari sanaa, mutta tuskinpa Seppälä hänen sanojaan lukee, kun hänen inhonsa tavallisuutta kohtaan on niin suuri. Seppälän mielipiteitä herättäneen kolumnin voi lukea täältä.

Voi olla että muutkin ovat kirjoittaneet Seppälän kolumnista, mutta niistä en ole saanut tietoa. Ylläolevat linkit ovat tulleet kävijälaskuri Extremetrackingin kautta. Ai niin, Hanhensulkakin Belgiasta on kirjoittanut:" Autch , tai miten se suomenkielellä sanotaan, kun pahasti sattuu. Merkittävä kulttuuripersoona on tölvinyt meitä taviksia pahemman kerran lauseilla, jotka olivat kuin Greta Garbon kasvot. Ja oikein maksua vastaan Aamulehdessä. Toivottavasti tästä vielä toivutaan, vaikka vaikeatahan se tietysti tulee olemaan, kun saa osuman kulttuuritykistä. Bloggarit yhtykää."

Lisäys1 24.2.05: Suomen suurin kustannustalo SanomaWSOY:n toimitusjohtaja innostui blogeista. Lue lisää täältä.

Lisäys2 24.2.05 Kiiltomadon keskusteluketjussa vielä blogeista onkin jo ehditty  kommentoida SanomaWSOY:n toimitusjohtajan Mikael Pentikäisen halua saada blogit osaksi yhtiön mediapalettia. Lassi Kämäri kirjoittaa otsikolla Vallankumous on ohi seuraavaa: "Merkillistä, että äkkiä SanomaWsoyn toimitusjohtaja on äärimmäisen kiinnostunut yhdysvaltalaisten teinityttöjen sielunelämästä, luku- ja kirjoitusharrastuksesta. Luulen että takana lepattaa aavemaisesti euron seteliä muistuttava lippu, jossa on suomalaisen teinitytön kasvot [...] Myyntimies saapuu aina lopulta paikalle. Ja siinä vaiheessa, kun blogien tulee olla poliittisesti korrekteja ja täynnä mainoksia, vallankumous on ohi."

Drunken Boat ilmestynyt

22.2.05

Amerikkalainen kirjallisuuden ja taiteen verkkolehti Drunken Boat #7 on ilmestynyt. Numeron teemoja ovat: Aphasia and the Arts ( Afasia= sanojen ja puheen tuottamisen sekä ymmärtämisen häiriö) ja William Meredith, joka oli merkittävä amerikkalainen runoilija jo eläessään, Suomessa tuntematon, tai siis: minulle nimi oli tuntematon tähän päivään asti. Numerossa on julkaistu mm. hänen haastattelunsa ( ilmestynyt alunperin Paris Review -lehdessä), hänen esseensä kritiikistä The Reason for Criticism ja runouden kielestä The Language of Poetry in Defense of Human Speech ja mietteitä runoudesta The Luck of It.

Afasia-osiossa on runoa, proosaa, esseitä, kuvia, ääniä ja katkelma elokuvasta Ravel's Brain (ohjaus Larry Weinstein, musiikki Maurice Ravel). Ann Barnes kirjoittaa kirjoittamisen vaikeudesta esseessä Finding the Words seuraavaa:

"The dream of writing is easy. Writing is a cycle of frustration and excitement. Besides knowing what you really feel, finding the right words to express those feelings to a reader is still only part of the struggle. For it to work, the words must be built into human structures of sentences and paragraphs held together by punctuation. In the story "Guy de Maupassant," Isaac Babel expresses this power when he writes, "No iron can pierce the heart with such force as a period put just at the right place." A hint of dishonesty, even in punctuation, ruins the whole piece. Everything counts: one slip and your reader forgets your name."

Olen valinnut yllä olevan kappaleen Ann Barnesilta siksi että hän siteeraa mielinovellistiltani Isaak Babelilta mielinovellini mielilausetta: ""Mikään rauta ei tunkeudu ihmissydämeen yhtä jäätävänä kuin oikealla hetkellä pantu piste." (suom. Esa Adrian). Samasta lauseesta toinen kohta, jota Ann Barnes ei siteeraa, mutta jota minä olen siteerannut nettipäiväkirjassani aikaisemmin, koska se sisältää sen opin mikä kirjailijan tulee tietää: "Lause syntyy maailmaan hyvänä ja huonona samalla kertaa. Salaisuus piilee käännähdyksessä jonka vaivoin erottaa. Kahvan on levättävä kädessä lämpimässä. Sitä on käännettävä vain kerran, ei kahdesti ( suom. Esa Adrian). Tämä on taito jota olen opetellut koko elämäni, mutta en ole vieläkään oppinut, kovapäinen kun olen.

Drunken Boatin kevätnumerossa on paljon muutakin kuin Meredithia ja afasiaa. On web-taidetta, videoita  mm. Alan Sondheimilta, virtuaalikirjailijalta, jonka nimi tuli minulle tutuksi kun otin ensiaskeleitani kyberkulttuurin maailmassa kymmenen vuotta sitten. On valokuvataidetta, musiikkia, proosaa, runoa Ron Sillimanilta, jonka runousblogia ( jo 250.000 käyntiä!) Suomessakin luetaan. Salvatore Quasimodolta on runoa italiaksi ja englanniksi, Paul Valérylta ranskaksi ja englanniksi. Lukemista riittää pitkäksi aikaa, niin monia runoilijoita ja prosaisteja numero esittelee. On siellä vähän minuakin, sähköinen (= e-mail -kirjeenvaihto) dialogi Jacques Jouetin kanssa. Drunken Boatin sivuille pääsee oikean palkin linkkilistalta. Käykää katsomassa.

Viikonloppuna tuskailin rahajutun parissa. Piti kirjoittaa kolumni enkä keksinyt aihetta. Tänä aamuna kello kuudelta vihdoinkin sytytti ja päätin "jalostaa" erään taannoisen nettihorinani kolumniksi. Nyt juttu on tehty ja lähetetty toimitukseen. Kiitokset siitä kuuluvat Juha Seppälälle. Hänen kolumninsa valaisi, miten typerää kirjailijan on jakaa sanojaan ilmaiseksi. Ammattieettisesti se on moraalitonta, pahempaa kuin kunniallinen rahasta huoraaminen. Näin minä asian ymmärsin, mutta ehkä olen väärässä.

Lassi Kämäri aloitti Kiiltomadossa keskusteluketjun Rakas blogi. Hän kysyi mitä Seppälä pelkää. Tähän mennessä keskusteluun on tullut 21 puheenvuoroa. Siihen kysymykseen mitä Seppälä pelkää, voi vastata vain hän itse. Tuskin hän blogikirjoittajia pelkää. Hänellä sattui vain olemaan huono päivä, kolumnin deadline lähestyi eikä hän tiennyt mistä aiheesta kirjoittaisi. Sitten hän muisti, että julkisuudessa on viime aikoina käsitelty blogeja - miten ruma ilmaisu. Ja se on jossakin ulkomailla jopa valittu vuoden 2004 sanaksi. Koska sana on ollut hänelle tuntematon, hän on lukenut Petteri Järvisen Nörttisanakirjaa ja hakenut sitten kenttähavaintoja Pinserin listalta. Hänen kiukkunsa on herännyt, kun hän on havainnut, että ihan tavallisetkin ihmiset osaavat kirjoittaa ja suoltavat sanoja nettipäiväkirjoihinsa joka päivä kuin eivät kirjoittamisen tuskaa olisi ikinä kokeneet - sitä kaameata tilannetta, että kolumni on saatava aikaan, mutta sanat ovat kiven takana. Kiukkua on vain lisännyt se, että joukkoon on eksynyt pari kirjailijaa, mokomatkin, mitä ne luulevat saavansa, kun kirjoittavat ilmaiseksi. Kiukun voimalla hän on sitten punnertanut kolumninsa kasaan ja hänelle on maksettu vaivanpalkaksi noin 250 euroa. Tämä on minun arvaukseni.

Mitä tulee Petteri Järvisen määritelmään bloginpitäjästä ("Joskus hieman narsistinen tai julkisuudenkipeä henkilö, joka uskoo muiden olevan kiinnostunut hänen omista ajatuksistaan ja mielipiteistään."), luulen että hän on kääntänyt sen jostakin kymmenen vuotta vanhasta Nerd Dictionarysta. Minun on vaikea uskoa, että noin asenteellinen määritelmä olisi hänen keksintöään, tai sitten hän ei ole sama Petteri Järvinen jonka opin aikoinaan tuntemaan Sanoma Open -keskustelupalstalla. Jos kaipaa julkisuutta, niin sitä ei blogikirjoittelulla saa, ellei kirjoita räväköitä seksipaljastuksia, jos sittenkään. Olen pitänyt nettipäiväkirjaa kolme vuotta, mutta julkisuus on tullut muista kirjoituksista. Narsistia tuskin tyydyttäisi se, että hänen sivuillaan käy keskimäärin 50 vierailijaa vuorokaudessa, ja niistäkin on osa erehtynyt sivuille, kun on googlannut jotain muuta asiaa. Tässä muutamia esimerkkejä hauista, joilla on sivuilleni on tultu viime päivinä:

Blogikirjoittajat ovat ottaneet kantaa Seppälän kolumniin mm. Jari Sedergren kirjoittaa: "Ehkä kirjailija Seppälän sosiologinen mieli vaatii etsimään juuri sitä, mitä maailma on enimmäkseen. Se on kirjailijanakin tietysti hänen oma toivonsa ja tulevaisuutensa. Miten hänelle kävisi, jos me emme lukisi keskinkertaisia kirjailijoita!"( Sedis blog: Bashing on my mind.)

Sven Laakso: "Seppälä kuuluu suomalaisessa kirjallisuudessa jo menneeseen aikaan eikä hänen (kolumni)tuotannossakaan ole mitään kuolematonta." (Käymälä: Juha Seppälä ruotii…)

Panu Rajala: "Nyt tiedän taas asemani, kun totinen vartiosotilas siitä muistuttaa. Huvittava hapannaama, pysyköön valppaana."( Päiväkirja Lauantaina 19.2.2005)

Saara:" Huomattava kirjallisuushenkilö on noussut vastustamaan latteita lätisijöitä, joilla on tietokone, liikaa aikaa ja liian vähän palstatilaa. Puuttumatta tässä vaiheessa vielä Seppälän joutavaan huolenaiheeseen, johon hänellä on onneksi ollut aikaa paneutua, aloin miettiä voisiko netin palstatila sitten olla rajallinen vai pitäisikö sitä supistaa suurille ajattelijoille sopivammaksi hallita.[…] Tänne tullaan hirveällä höngällä jakamaan päänsisäisiä latteuksia ajattelematta ollenkaan miltä se Seppälästä tuntuu ja miten paljon se vie tilaa virtuaaliavaruudesta. Miten paljon itsekeskeisempi tällainen tavis enää voi olla?" ( Saaran blogi: Itsekeskeinen tavis)

Saara on minulle uusi tuttavuus bittiavaruudessa. Lassi Kämäri antoi Kiiltomadossa linkin hänen blogiinsa, jonka liitän saman tien oikean sivupalkin linkkilistaan. Saara lukenut junamatkalla Juha Seppälän novelleita ja miettii "voiko kertoja nimittää naista haaskaksi tuosta noin vain. Ja miksi yleensä miesten mielestä nainen on haaska, jos "siltä saa". Se on edelleen ikään kuin homososiaalinen yhteistuuma […]Miksi miehet ovatkin niin negatiivisia. Suomalainen mieskirjallisuuskin käy kisaa siitä kuka kirjoittaa kaikkein rankimman kirjan siitä, millaista on elää suomalaisena miehenä tämän kaiken surkeuden keskellä. Valoa ei näy muualla kuin ensimmäisessä siemensyöksyssä. Sen jälkeen elämä onkin yhtä helvettiä. Ihmiset ovat läpimätiä, yhtään kaunista ajatusta ei koskaan ole kellään." (Suomalainen kirjallisuus masentaa)

Kiinnostaisi tietää, onko kukaan tehnyt kirjallisuustutkimusta suomalaisen mieskirjallisuuden naiskuvasta. Esimerkiksi milloin naiset muuttuivat haaskoiksi miesten kirjoittamissa kirjoissa? Tapahtuiko se kuusikymmentäluvulla nk. seksuaalisen vapautumisen myötä? Sitä vuosikymmentä hallitsivat vahvat ja vapautuneet mieskirjailijat, Seppälä on heidän jälkeläisensä. Salamasta johtaa suora linja häneen. Heitä yhdistää molemminpuolinen ihailusuhde. Joskus kauan sitten, luin sosiologiset tutkimuksen, jonka mukaan suomalaiset olivat voimakkaita negatiivissa tunteissa ( saivat korkeimmat pistemäärät ), heikkoja positiivissa tunteissa verrattuna muihin tutkimusryhmän kansallisuuksiin. Harmittaa että en muista tutkimuksen nimeä, enkä mitä metodia (metodeja) tutkimuksessa käytettiin. Nyt tuli mieleeni että tekijä taisi olla joku Osgood, ehkä norjalainen. Ehkä masentavan negatiiviset mieskirjailijat vain näyttävät millaisia suomalaiset pohjimmiltaan ovat. Kun katsoo s itseään Seppälän ja kumppaneiden peilistä, tekee mieli hetimiten paeta johonkin aurinkoisempaan ja lämpimämpään maahan, jossa naisena eläminen ei ole yhtä ahdistavaa kuin täällä pohjantähden alla.

Aku Ankan arvonimigeneraattori Sudenpentugeneraattori antoi minulle seuraavan virallisen sudenpentukenraaliarvonimen:

Aavemaisen Nöyristelevä ja Ilmeisen Teeskentelemätön Aavikkosukeltaja.

Generaattori löytyi via Clolegh. Se on mediataitelija Päivi Hintsasen blogi. Hänellä on mielenkiintoinen sivusto väreistä http://www.coloria.net/ Jos värit, niiden nimet ja merkitys eri kulttuureissa kiinnostavat, niin kannattaa tutustua.

Muita arvonimiä, saati sitten kunniamerkkejä, minulla ei ole.

Rakas blogi

19.2.05

Juha Seppälä kirjoittaa Aamulehdessä yllä olevalla otsikolla blogikirjoittamisesta seuraavaa:

"Petteri Järvisen Nörttisanakirjassa (WSOY 2004) "bloggaaja, blogger" eli nettipäiväkirjan pitäjä on määritelty seuraavasti: "Joskus hieman narsistinen tai julkisuudenkipeä henkilö, joka uskoo muiden olevan kiinnostunut hänen omista ajatuksistaan ja mielipiteistään."

Järvisen formuloima määrittely ontuu kielellisesti ja taitaisi kaivata osaksi sisällöllistäkin päivittämistä tilanteessa, jossa Euroopan laatulehdet - muun muassa The Guardian, Le Monde ja La Repubblica - ovat alkaneet liittää lehtiensä verkkosivustoille tiettyjen henkilöiden pitämiä nettipäiväkirjoja.

Verkkolokit eli blogit haastavat perinteiset tiedotusvälineet nopeudessa, jos niikseen sattuu eli silloin, kun bloginpitäjä osuu olemaan siellä, mistä kaivataan online-tietoa. Toisaalta blogit kilpailevat myös juorulehtien kanssa niissä tapauksissa, kun bloginpitäjä on esimerkiksi Panu Rajala (viimeksi minulle kävi niin, että "Object not found!") tai Rosa Meriläinen ("Rosa kansanedustajana").

Oman blogin ylläpitäminen ja päivitys on tätä nykyä teknisesti jo melko helppoa. Kotimaisten verkkolokien listalta osoitteesta www.pinseri.com/bloglist löytyi lähes 1 300 bloginpitäjää.

Listaa sekä joitakin nettipäiväkirjoja selatessa saattoi tehdä päätelmiä bloggaajien vaikuttimista. Mitään kuolematonta siellä ei ole. Kaikki tietävät, miksi Panu Rajala on pitänyt nettipäiväkirjaa. Kansanedustaja Rosa Meriläinen tarvitsee julkisuutensa silloinkin, kun hän vetäytyy julkisuudesta. Oman bloggaajaryhmänsä muodostavat mepit (muiden muassa Anneli Jäätteenmäki, Heidi Hautala, Alex Stubb), joille nettipäiväkirja on poliittisen kampanjoinnin väline.

Marko Ahtisaaren blogi johtuu kai siitä eksistentiaalisesta tosiseikasta, että kukaan ei enää muuten saa minkäänlaista havaintoa entisen presidentin pojasta. Ulkoministeri Tuomiojalla on kaiketi vain kotisivut, ei blogia, koska tarkastamani "Tuukkiksen reissupeppu" kuului jollekulle toiselle.

Muutaman julkkiksen lisäksi blogeja pitävät enimmäkseen siis tavikset, joilla on liikaa aikaa ja latteaa sanottavaa sekä tietokone. Se on demokratiaa. Myös joillakin kirjailijoilla on selvästi liikaa aikaa tai liian vähän palstatilaa. Miksi kukaan ammatikseen kirjoittava muuten vaivautuisi päivästä toiseen sivukaupalla suoltamaan tekstiä nettipäiväkirjaansa? Eivät kai esimerkiksi Hannu Helin tai Anita Konkka elättele toivetta siitä, että nettihorinoista voisi myöhemmässä vaiheessa jalostaa kirjan? "

Vinkki Aamulehden kirjoituksesta tuli ystävän kautta, joka oli löytänyt tiensä Aamulehden sivuille Panu Rajalan tämänpäiväisen päiväkirjakommentin kautta.

Koska Juha Seppälä kysyy, että en kai minä elättele toivetta nettihorinoiden kirjaksi jalostamisesta, niin vastaan hänen huolestuneeseen (?) epäilyynsä suoraan, että en suinkaan.  Kirjaa syntyy, jos syntyäkseen on,   niistä horinoista, joita kirjoitan yksityiseen päivä- ja yökirjaani.

Maija Holma pohtii Naulasaari-blogissaan taiteilijan narsismia: "nykyajan psykoanalyytikotkin ajattelevat, että kaikenlaiset suuria ponnistuksia vaativat urakat, erityisesti luova työ, ovat narsistisen trauman täyttämistä". Mutta onko se narsismia , kun jo " työn esille asettaminen on uhkayritys, itsensä asettamista naurunalaiseksi tulemisen uhkan alle (ja varma voi olla ainakin siitä, että joku pitää hölmönä, vaikka tavallisesti eivät kaikki.) Riskeeraaminen liittyy siihen, että ei tee itselleen, vaan muille. Tekeminen on pois antamista, riippumatta siitä haluavatko toiset ottaa vai eivät." Minusta se on tervettä narsismia, mutta markkinataloudessa sellainen tekeminen on taitaa olla hölmöä, kun kaikesta pitää olla jotain taloudellista hyötyä. Taiteilija on samalla tavalla terve kuin lapsi, joka piirtää spontaanilla innolla ja antaa piirustuksensa lahjaksi palkintoa odottamatta. Haavoitettu lapsi odottaa saavansa vastalahjan. Hän on oppinut kaupankäynnin alkeet.

En ole koskaan käsittänyt niitä kirjailijoita, jotka sanovat kirjoittavansa itselle. Joko se on narsismia tai sitten siinä ei ole mitään järkeä.

Löysin ilokseni netistä kuvataitelijoiden päiväkirjoja. Jyväskylän taitelijaseura on 60-vuotisjuhlavuotensa kunniaksi aloittanut taiteilijoiden blogi-projektin. Alla projektiin osallistuvat taitelijat ja heidän päiväkirjansa:

Päivi Hintsanen: Cholegh

Timo Sälekivi: Lintukeisarin hovissa

Kirsi Neuvonen kirjoittaa: "Tämä nettipäiväkirjan aloittaminen on ollut monella tapaa (taiteilija)elämää jäsentävä, siitä on tullut ajattelun työväline, opiskelun reflektoinnin väline. En kuitenkaan ajatellut sen astuvan kovinkaan selvästi yksityiselämän kuvioihin, mutta jotta sopisin täydellisesti geneettiseen sukupolvien väliseen ketjuun, voisin alkaa rakentamaan ystävyyssuhteitani tämän blogin kautta. Kaikki ystäväni voisivat seurata reality taiteilijaelämää netin kautta silloin kun heillä olisi siihen aikaa ja kiinnostusta ja minulta itseltäni taas säästyisi rutkasti aikaa, kun en soittelisi joka puolelle. Ylimääräisen ajan voisin sijoittaa taas…. niin mihin."

Kunpa olisi aikaa lukea mitä taiteilijat työstää kirjoittavat, huokaa kirjailija jolla ei aikaa ihmissuhteisiin eikä paljon mihinkään muuhunkaan, kun pitää vain kirjoittaa sitä romaania, joka ei tunnu millään valmistuva kun aina vaan tulee jotain uutta.

Markku Soikkelin raportti  Henki ja elämä  - kirjafestivaaleista täältä.

Uudessa Hiidenkivessä Eeva-Liisa Mannerin serkut kysyvät: "Eikö ole väkivaltaa tunkeutua toisen ihmisen sisälle, omia ja muovata sitä omaksi  kuvakseen?"  Serkut peräävät oikeusoppineiden mielipidettä.  Heidän isovanhempiensa kunniaa on loukattu. Paha juttu. Kirjailijat ja taiteilijat pantakoon kuriin ja  järjestykseen.

"Hyvä fiktio ei synny valehtelusta ja keksimisestä, vaan siitä kuinka mikä tahansa materiaali sommitellaan," sanoi Hannu Raittila Tampereen Henki ja elämä -kirjafestivaalien suuressa paneelikeskustelussa, jonka teemana oli: Mitä romaanissa voi kirjoittaa todellisista ihmisistä.

Tein kymmenen vuotta sitten samalla metodilla kuin Sinervo isästäni elämänkertaromaanin Johanneksen tunnustukset. "Kopioin, plagioin ja editoin", toisin sanoen sommittelin materiaalin, joka koostui isän sotapäiväkirjasta Itä-Karjalan retkeltä, Kansallissosialistisen yhdistyksen jälkeenjääneistä papereista, ensimmäisen vaimon kirjeistä, isän ja äidin kirjeenvaihdosta ja isän kirjeistä minulle. Se materiaali on nykyään SKS:n arkistossa. Elämänkerran aukko tilkitsin omilla muistoillani, kokemuksillani ja näkemyksilläni. Itsesuojelun ja intimiteettisuojan vuoksi annoin henkilöille keksityt nimet. Siten kukaan ei päässyt syytämään minua siitä, että olisin antanut väärää kuvaa todellisista henkilöistä eivätkä sukulaiset loukkaantuneet ja panneet välejä poikki kanssani. Minun mielestäni todellisista ihmisistä kannattaa ja pitää kirjoittaa, koska se on paljon mielenkiintoisempaa kuin fiktiivisten ihmisten ( niin usein kliseinen) elämä.

Päivän mietelmät

11.2.05

"Jos virtuaaliryhmiä ei olisi, ne pitäisi kiireesti keksiä!" Dionysoksen kevät ( kts otsikko: .Virtuaaliystävä)

Henkisyys on jatkuva kokemus siitä, että toiset ihmiset eivät näe, kuule, tunne, haista, maista samaa kuin itse. Käymälä (kts. otsikko: Henki, ennakkoluulon vastakohta)

Viime yönä aloitin ja tänään luin metrossa loppuun Jacques Jouetin romaanin Mountain® , joka on satiirinen tarina erään valtion suuresta hankkeesta rakentaa 1500 metriä korkea vuori monumentiksi, jota jälkipolvet tulevat ihailemaan ja ylistämään. Ja kuinkas siinä sitten kävikään. Ei kovin hyvin, tietysti, koska kyseessä on poliittinen satiiri.

Neljä vuotta sitten vietin talven Etelä-Ranskassa. Minulla oli projekti: oppiakseni ranskaa, päätin lukea joka päivä neljä Jouetin runoa niin, että ymmärtäisin ne, ja kääntää yhden runon päivässä suomeksi. Kääntäminen oli ylivoimaisen mahdotonta ja ymmärtäminenkin usein vaikeata. Alla yritykseni kääntää katkelma päivän runosta 6 mars 1994, Grenoble. Luovuin projektista, kun huomasi ettei minusta ole ranskalaisen runouden kääntäjäksi.

Seksi voi tietysti olla ankaraa, kovaa, jyrkkää, korutonta, karua. Mutta minä käänsin tuon sanan vakavuudeksi, siksi että minusta seksi on vakava juttu, ei sille voi nauraa kevytmielisesti. Seksi on milloin mitäkin, riippuu vähän mielentilasta, ja kumppanista. Usein ikävystyttävää, pornofilmeissä varsinkin. Karu seksi: ei hyväilyjä, ei sanoja. Ankara seksi? Jyrkkä seksi? Koruton seksi tuntuu jollakin tavoin hyvältä yhdistelmältä, minusta siinä on hellyyttä. Miten olisi. "Seksin kovuus on, minulle, täyttä kovuutta, ei shokki." Le petit Robertin mukaan sinistrose merkitsee sekä shokkia että syvää alakuloa. Ranskalaisille ranskankieli on arkipäiväistä, mutta suomalaisen korvana kaunista, sanoivatpa he miten arkipäiväisiä asioita tahansa. Seksi voi olla arkipäiväistä ja tylsää jos siihen takertuu, siihen tukehtuu, niin kuin Jouet kirjoittaa: "alors on s’étreint."

"Kuka oli Juhani Konkka?" kysyy sähköpostitse Ilkka Kylävaara, mies joka toimitti tässä taannoin Taistolaisuuden mustan kirjan. Koska moni muukin nuoremman polven lukija saattaa kysellä, kuka ihmeen Juhani Konkka, kerron että hän oli inkeriläinen pakolainen, joka tuli Suomeen 1919 Nansenin passilla. Hän osallistui vuonna 1921 heimosotaan. ( heimosodista tänään HS:ssa otsikolla Suomen pyhä sota), haavoittui reiteen ja konkkasi lopun ikänsä. Hän julkaisi 24-vuotiaana nimellä Urho Torikka esikoisromaani Me sankarit (v. 1928) , jossa hän kuvasi itseironisesti nuoren miehen osallistumista Itä-Karjalan sotaretkeen. Kirja herätti kohua ilmestyessään ja suututti heimoaatteen ideologit ja sotaintoilijat, mutta sai osakseen myös kiitosta. Jossain lehdessä häntä sanottiin Suomen Remarqueksi. Kirja kannattaa lukea, jos sen vain jostain käsiinsä saa.

Minulle sanotaan usein, että "sinähän puhut venäjää." Mutta en minä puhu. Menin lapsena lukkoon. En suostunut oppimaan venäjää, kun isä yritti opettaa. Se oli ryssän kieli ja "ryssänä" eläminen Suomessa sotien jälkeen oli jo muutenkin kauheata. Eikä asia ole siitä miksikään muuttunut vieläkään. Vuosi sitten luonani kävi parikymppinen pietarilaistyttö, kaukainen sukulainen, joka puhui täydellistä suomea, mutta venäläisittäin liudentaen ( so. pehmeästi ääntäen) Hän oli muuttanut kymmenen vuotta sitten inkeriläissyntyisten vanhempiensa kanssa Suomeen ja joutunut koulussa kärsimään syrjinnästä ja ryssittelystä. Hän sanoi, että jos hän olisi saanut valita, hän ei olisi tullut Suomeen, mutta se oli vanhempien tahto. He toivoivat lapsilleen parempaa tulevaisuutta Suomessa. Tyttö toivoi pääsevänsä asumaan Italiaan. Inkeriläisille se ja mikä muu maa tahansa paitsi Suomi ja Viro olisivat parempia maita asua, jopa Ranskakin, vaikka se on rasistinen maa, mutta ranskalaiset eivät hyljeksi venäläisiä samalla tavoin kuin suomalaiset. He hyljeksivät Välimeren eteläpuolelta tulleita kansalaisiaan. Mutta Pariisissa ei marilaisen, nenetsin eikä inkeriläisen tarvitse hävetä syntyperäänsä. Siellä suomalais-ugrilaisuus olisi pikantin eksoottinen lisä. Pariisilaiset rakastavat eksotiikkaa, kunhan se tulee jostain kaukaisesta, lähes arktisesta maasta, kuten Siperiasta.

Nettitestit kertovat salatun totuuden. Olen Medusa, hirviö jonka hiukset ovat käärmeitä, kädet pronssia ja ruumis suomujen peittämä Minulla on kultaiset siivet ja raateluhampaat. Ulkonäköni on niin kauhea, että jokainen joka katsoo minua jähmettyy kiveksi. Perseus, kreikkalainen kuningas, löi pääni poikki ja verestäni syntyi runohevonen Pegasos, jonka isä oli merenjumala Poseidon. Alunperin olin kaunis Phorcyksen tytär (kertoo Robert Graves kirjassaan Greek Myths, joka oli yksi Pentti Saarikosken mielilukemistoja), mutta kun jumalatar Pallas Athene sai kuulla, että olin maannut Poseidonin kanssa hänen temppelissään, hän raivostui ja muutti minut hirviöksi.

Kreikkalaisessa mytologiassa Pegasoksen syntytarina on ollut aina mielitarinani ja Medusa suosikkini. Nyt selvisi miksi. En pidä ihmisistä, vaan eläimistä. Pallas Athene oli muuten älyhirviö. Hän syntyi isänsä Zeuksen päästä.

You Have the Power to Turn Things to Stone!

What's Your Magic Power?
brought to you by Quizilla 

Testi via Hillitty Kukko.

PS. Jos aiot jättää  asuntoilmoituksen nettiin, niin kannattaa ensin vilkaista Alanin Veppilokia.   Sivustolta löytyy paljon muutakin hyödyllistä tietoa  netin käyttäjille.

ei työnteko suju. Silloin: " ... on löydettävä ajatus, joka kuljettaa suoraan tekoon. On otettava esiin niitä kirjoja, jotka toiminnallinen energia itsestä tunnistaa," neuvoo Risto Ahti RunoAapisessa (Sanasato, Tampere, ei vuosilukua. Harmin paikka, minua kun kiinnostaa tietää minä vuona kirjat on julkaistu). Toiminnallinen - tänään hyvin vähäinen - energiani pani minut tarttumaan RunoAapiseen ja avaamaan sen sivulta 135, jossa sanotaan itsetunnosta näin: "(Kirjailijaksi tulee siten, että menee peilin eteen ja seisoo siinä niin kauan, että alkaa uskoa olevansa olemassa). Jostain syystä lause on suluissa. Tulkitsen sen niin, että sitä ei tarvitse ottaa täydestä todesta. Kokeilin kerran – kauan ennen kuin luin RunoAapisen - peilin edessä seisomista, ja kuinkas sitten kävikään. Kuva katosi peilistä. Ei näkynyt ketään, ei niin mitään. Minä lakkasin olemasta. Se oli zen-harjoitus, jossa piti meditoida peilin edessä kysymystä: "Kuka minä olen." En ole tehnyt sitä harjoitusta toista kertaa. Enkä aio tehdä sitä tänäänkään.

Tämän päivityksen tarkoitus: lisäys alla olevaan merkintään Parnassosta sekä muutos oikeaan sivupalkkiin.

Käyn harvoin nykyään elokuvissa muualla kuin Elokuva-arkistossa. Kaupallisten elokuvateattereiden liput ovat törkeän kalliita. Jos osuu näkemään huonon elokuvan, niin jälkeenpäin harmittaa sekä rahan että ajan menetys. Eilen, ei kun toissapäivänä, olin ystävän kanssa katsomassa elokuvaa Huomaa minut ( Comme un image) Bio Cityssä. Toinen ystävä oli vinkannut, että mene ihmeessä katsomaan ennen kuin se poistuu ohjelmistosta, se voisi kiinnostaa sinua, se isän ja tyttären vaikea suhde. Tytär kaipasi huomiota, mutta ei sitä isältä herunut. Ei hän saanut isältä osakseen muuta kuin sarkastisia huomautuksia ja välinpitämättömyyttä. Tyypillinen kohtaus: isä on kutsunut tyttären lounaalle ravintolaan, mutta puhuu lounaan aikana viisitoista kännykkäpuhelua. Tuskin on olemassa parempaa tapaa osoittaa toiselle kuinka vähän on kiinnostunut hänen asioistaan ja seurastaan. Minä lakkasin käymästä yhden ystäväni  luona, kun hän puhui aina vain puhelimessa, kun olin siellä. Elokuvan tytär poti isäkompleksia eikä syyttä. Hänestä tuntui, että kukaan ei välittänyt hänestä oikeasti. Ne jotka hänen seuraansa hakeutuivat, tekivät sen vain siksi, että hänen isänsä oli kuuluisuus. Yksi poikkeava poikaystävä sentään löytyi, onneksi.

Sen kannet ovat vaaleanpunaiset kuin koulutytön lemmenunelma. Se on Rakkaus-numero. Se kertoo viisi ennusmerkkiä siitä miten rakkaus loppuu.

Surullista, mutta minun rakkauteni Parnassoa kohtaan taitaa olla lopahtamassa, koska "ensimmäinen ennusmerkki on arvostelu, joka hiipii suhteeseen usein salavihkaa." Parnassossa on liikaa tyhjänpäiväisiä haastatteluja, liian vähän todellista kirjallisuusesseistiikkaa. Kaipaan entistä Parnassoa. Se on vanhuuden merkki. Eivät ajat menneet koskaan palaa,  ei   mennyttä  suhdetta saa takaisin. Minun täytyy tyytyä uuteen Parnassoon, tai vetäytyä. Se on eron neljäs ennemerkki. Viides on piittaamattomuus.

Lisäys 3.2.05. Täältä löytyy lisää kulttuurikritiikkiä otsikoiden Parnasso ja Kulttuurikritiikkiä alta

"Noidat, maagikot, arpojat! Auttakaa palauttamaan noiduttu aviomies kotiin. Tulen olemaan kiitollinen. Otan oppitunteja." ( Pikkuilmoitus pietarilaisessa lehdessä vuonna 1993).

Inkeriläisestä identiteetistä lisää myöhemmin, ehkä. Siitä asiasta on Veloenalla omakohtaisia havaintoja ja kokemuksia, joita voi käydä lukemassa hänen kirjoituksestaan Helsinki/Pietari/Tallinna.

Ovessani ei ole ilmoitusta: : "Ei mainoksia eikä ilmaisjakelulehtiä, kiitos." Luen niitä suurella kiinnostuksella. Tänään luin. Etuovi.com -nimistä lehteä, joka esittelee myynnissä olevia asuntoja. En aio ostaa asuntoa, siihen minulla ei ole varaa, ei sittenkään vaikka voittaisin Finlandia-palkinnon, mikä on epätodennäköistä. Mutta jos voittaisin lotossa lauantaina ( sijoitin naapurin kanssa 70 senttiä lottokuponkiin eilen), saattaisin ostaa kaupunkipihalla varustetun kaksion Tilkasta. Sieltä olisi hienot näkymät Pikku-Huopalahdelle ja Munkkiniemeen.

Tapasin naapurin eilen kustantajan Tammiglögillä. Kun muut toiset lähtivät jatkoille ravintolaan, me menimme R-kioskille ja sijoitimme rahamme lottokuponkiin. Tapasin tammiglögeillä myös yhden nettipäiväkirjan lukijan kasvoista kasvoihin. Hän kertoi, että hän on vastikään hankkinut laajakaistan ja ruvennut lukemaan nettipäiväkirjaani, ja että hän kokee olevansa ikään kuin tirkistelijä, kun hän lukee sitä. Sanoin, ettei se mitään tirkistelyä ole, jos lukee julkista päiväkirjaa. En minä kirjoita siihen yksityisasioitani. Ne minä kirjoitan yksityiseen päiväkirjaan, jonka materiaalia käytän romaaneissa. Toivon, että synninpäästö helpotti häntä. Toisaalta taas, tirkistely voi olla osa nautintoa.

"Kirjailijat ovat kuin korppikotkia, jotka kaluavat blogeja. Eivät ne niitä itse kirjoita, vaan kirjoja," kirjoitti nimimerkki Muti Rihmastossa (viestiketju: Autenttista päiväkirjaa), jossa on eilen käyty keskustelua blogi-kirjoittamisesta.

Olen liittänyt Rihmaston sivun oikeassa laidassa olevan linkkiluetteloon, jossa on muitakin uutuuksia, mm. Karri Kokon Uusia lauseita, Kiiltomadosta tutun Hanhensulan Dionysoksen kevät ja Olennon Kaaokseen kadonneet sanat, joka on tosin vanha blogi. Olento on arvoituksellinen olento, hän ilmestyy ja katoaa. Hänen liikkeitään ei voi ennakoida, liekö jotain sukua sille olennolle, jonka Kalevi Seilonen," toimittaja, Helsingin kaupungista, laitapuoli, kaktusten suuri ihailija" näki 1960-luvun loppupuolella. Se olento" haisi pyhältä hengeltä ja rukoili koko ajan itseään. Se oli oikea olento. Monipaksuinen. Pyhä. Herraskainen." Olennosta voi lukea lisää kokoelmasta Tosiasioita minusta tai Kalevi Seilosen Valituista runoista.

Kun olin nähnyt dokumentin Nuoresta Freudista, isä ilmaantui uneen kahtena yönä peräkkäin. Hän oli laiha, vanha, heikko. Hänellä oli alkoholiongelma, kuten todellisuudessakin. Ajattelin, että olen ruvennut näkemään tosiunia - miten ikävystyttävää, kun unista katoavat symbolit, epäloogisuus, hämäryys, absurdius - öistäni tulee yhtä tylsiä kuin tosi-TV-ohjelmista. Unessa isä tuli humalassa kotiin ja riiteli äidin kanssa, kuten ennen muinoin lapsuudessa. Minulla oli painostava olo. Pelkäsin, että hän on saanut tietää että olen kirjoittanut hänestä.

"Isän voittaminen voi aiheuttaa syyllisyyttä", sanoi Freud. Hänen isäsuhteensa oli ristiriitainen. Kun isä kuoli, Freud oli 40-vuotias.Hän poti migreenikohtauksia ja sydänvaivoja. Hänen elämänsä oli sekasortoista. Hän epäili vahvasti että hän samanlainen hysteerikko kuin hänen potilaansa ja ryhtyi tekemään itseanalyysiä Hänellä oli teoria, että hysteria johtuu siitä että ihminen on joutunut lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyksi . Johtopäätös: häntäkin on hyväksikäytetty, koska hän on hysteerikko. Hän uskoi, että isä oli hyväksikäyttäjä, seksuaalinen hirviö. Hän uskoi että trauma syntyy ulkoisen tapahtuman tuloksena. Hän kääntyi omia unia analysoidessaan kohti sisäistä maailmaansa ja hän tuli toisiin tuloksiin. Hysteriaa aiheuttavatkin torjutut varhaislapsuuden pelot ja toiveet, jotka ovat unien käyttövoima. Mikä helpotus, kun isä ei ollutkaan hyväksikäyttäjä. Omien unien analysoiminen sai hänessä aikaan suuren hämmennyksen. "Jokin minussa vastustaa, olen hidasälyinen kuin toukka kotelossa", hän sanoi. Hän tutki uniaan kuusi tai seitsemän vuotta ja kokosi tutkimuksensa tulokset unikirjaksi (Die Traumdeutung). Se poikkeisi kaikista aikaisemmsita unikirjoista eikä sitä myyty kuin 361 kappaletta kuuden ensimmäisen vuoden aikana.

Puhelin soi puolenpäivän maissa. Kohtelias miesääni esittäytyy: se ja se( nimi menee ohi korvien kuten aina kun kuulee nimen ensi kertaa) Nelosen uutisista. Apua, olenko huomaamattani osallistunut johonkin uutisen arvoiseen juttuun, minä ajattelen. Miesääni selostaa: Tänään julkaistiin Tilastokeskuksen tutkimus suomalaisten vapaa-ajan harrastuksista. Sen mukaan päiväkirjan kirjoittaminen on merkittävässä määrin lisääntynyt, sinähän kirjoitat nettipäiväkirjaa? - No, juu minä tunnustan. - Tilastokeskuksesta tulee tutkimuksen tekijä kertomaan uutisiin tutkimuksesta. Tulisitko sinä puhumaan asiasta nettipäiväkirjan pitäjän kannalta? - En ehdi lähteä kaupunkiin, minulla on niin paljon töitä. – Me tultaisiin sinne haastattelemaan. – Voi kauhistus, ei tänne voi tulla. Täällä on kaikki paikat täynnä paperipinoja enkä minä ehdi siivota. – Tiedätkö ketään muuta nettipäiväkirjan pitäjää, jota voisi haastatella? Eeh, ööh, ääntelen. Täydellinen blackout kuten aina, kun joku soittaa, kun olen keskittynyt työhön. Sitten pimeydestä sukeltaa nimi: Katri Manninen, nuori ja nätti bloginpitäjä. – Se on ollut julkisuudessa vähän liikaakin viime aikoina, sanoo toimittaja. - Me halutaan joku muu. Pimeydestä nousee esiin toinekin nimi. - Jari Sedergren, se on Elokuva-arkiston tutkija, suositun Sedis-blogin pitäjä. Se on tottunut esiintymään eikä sillä ole varman mitään haastattelua vastaan. Jos se ei jostain syystä suostu - tuskinpa kieltäytyy, minä ajattelen - niin Pinserin blogilistalta voi etsiä haastateltavia. – Mistä? – Blogilistalta, en nyt muista suoralta kädeltä www-osoitetta mutta sen voi googlata. Pinseri, peellä ja blogilista beellä. - Kiitos tiedoista, sanoo toimittaja. – Moi, minä sanon, huokaisen helpotuksesta ja palaan takaisin tietokoneen ääreen tekemään tämänpäiväistä työsatsia.

Kirjoittaminen on yksinäistä puurtamista, mutta onneksi minulla on hiljaisia työtovereita, jotka eivät sano pahaa sanaa, eivätkä häiriköi muutenkaan, mitä nyt joskus painavat välihuomautuksiaan tekstiin kielellä jota minä en ymmärrä. Alla on kuva kahdesta työtovereistani. Vasemmalla on Noora, joka on tänään valvonut töitäni tietokoneen vieressä puoli yhdeksästä kello viiteen iltapäivällä. Pitkä työpäivä vanhalle kissalle. Pidimme puolen tunnin ruokailutauon kello yhdeltä ja jatkoimme työtä, kunnes se väsyi ja kaivautui sänkyyn peitteiden alle nukkumaan. Oikealla on entinen työtoverini Nestori, joka kuoli kaksi ja puoli vuotta sitten.  Lapsuudenkodissani oli kissaa, jotka olivat ilmeisesti ollut kirjallisuuskriitikko entisessä elämässään. Se ylenkatsoi isäni käsikirjoitusta ja pissasi sen päälle.

Teen kirjaa samalla tavoin kuin hän, kirjoitan lukematta kirjoittamaani, "tuotan materiaalia." Se työvaihe voi kestää pari kolme kuukautta, joskus pitempäänkin. Printtaan "tuotokseni", luen sen eikä siinä näytä olevan päätä eikä häntää. Voi olla että hylkään koko materiaalin, mutta en tuhoa sitä. Palaan siihen myöhemmin, joskus ehkä vuoden tai parin kuluttua, jolloin alan nähdä siinä jotain itua. Alkaa kokoamisvaihe, jolloin uutta tekstiä syntyy koko ajan lisää, kuten Helinilläkin, eivätkä mitkään itselleni asettamat aikataulut pidä paikkaansa tässä vaiheessa.

Hupsista, koko systeemi kellahti nurin, kun rupesin kirjoittamaan Kielen magiasta ( po. Magian kieli), kirjasta jota olen lukenut parina viime yönä kun en ole saanut unta ( päässä käy sellainen vilske). Jääköön siitä kirjoittaminen toiseen kertaan. Nettikoneeni on kuusi vuotta vanha, mustia on liian vähän. Kone kaatuilee muistin ylirasittumisesta. Ostaisin uuden jos olisi rahaa. Kävin eilen katsomassa uusia koneita, niissä ei ole korppuluukkua enkä tiedä miten disketeillä olevat tiedostot voisi siirtää uuteen koneeseen.

PS. Kävin katsomassa Mikko Saaren Linkkitrendejä. Siellä listataan blogeja suosituimmuusjärjestykseen linkkien mukaan. Ohjelma ottaa huomioon vain bloggerilla ja vastaavilla ohjelmilla tehtyjen blogien linkit. Minä teen nettipäiväkirjaa tavallisella kotisivujen teko-ohjelmalla, siksi viitteeni eivät näy listalla. Ei näy tämäkään viittaus: Blogilista

Korjaus 27.1.05 Olen taas antanut vääärää tietoa  ( disinformaatiota).Sami Köykkä, Blogilistan luoja  sekä ylläpitäjä lähetti palautetta: "Ajattelin vain kertoa, että Blogilista ei ota kantaa siihen millä ohjelmalla linkit on tehty, eli myös Kirjailijan päiväkirjassa olevat linkit vaikuttavat omalta osaltaan Blogilistan linkatuimmat-listoihin. Luulen että Mikon Linkkitrendeissä asia on myös samalla tavalla."

"Pariisi, joka on kauimpana Paratiisista, ei kuitenkaan jää ainoaksi paikaksi, jossa on hyvä olla onneton," totesi E.M. Cioran, ranskalainen ( alun perin romanialainen) filosofi kirjassaan Katkeruuden syllogismeja. Minun suppean kokemukseni mukaan parhaita paikkoja onnettomille ovat suuret kaupungit. Pariisin , ykkössuosikkini, lisäksi on hyvä olla onneton Barcelonassa, Lissabonissa, Roomassa, Berliinissä, Budapestkin menettelee jos pääsee asumaan kukkuloille. Onnettomana on hyvä Budapestin hautausmailla, mutta vielä parempia ovat Pariisiin hautausmaat. Suurkaupungeista Pietaria ja Moskovaa en voi suositella onnettomille. Pietari on samanlainen kuin Helsinki, harmaa, sateinen, sumuinen, tuulinen. Niin usein kuin olen käynytkin, siellä en ole viipynyt koskaan kolmea päivää pitempään. En oikein tiedä, mitä tekisin siellä onnettomana, kävelisin kai Nevski prospektia edestakaisin. Moskovassa olen viipynyt kymmenen päivää. Mutta sitä ei lasketa mukaan. Silloin oli toukokuu, se toukokuu jolloin Matias Rust laskeutui pienkoneella Punaiselle torille, kun kaikki rajavartiosotilaat viettivät juhlapäivää ja pyörivät humalassa Moskovan kaduilla. Se oli neuvostoaikaa, minun askeleitani seurasi kaikkialle esiliina eli tulkki En päässyt keskittymään onnettomana oloon kuin öisin Majakovskin selän takana = hotelli Pekingin sviitissä, jonka ikkunasta näkyi torilla seisovan Majakovskin jyhkeä pronssiselkä.

Mitä pienempi paikka, sen pahempi onnettomalle. Kaikkein pahimpia paikkoja ovat ravintolat ja yökerhot, joissa onneton tulee entistäkin onnettomammaksi. Sitä tilaa on Sven Laakso äskettäin kuvannut blogissaan seuraavasti: "Kävin eilen pitkästä aikaa yökerhossa toteamassa saman minkä suomessa saa poikkeuksetta todeta: 70% asiakkaista miehiä, paikalla veivautuneet naiset kömpelöitä. läskejä, rumia ... mikä ei suomessa tarkoita kompensaatiota henkisellä puolella vaan päin vastoin mitä kuvottavinta röyhkeyttä, karkeutta ja tyhmyyttä .Miten voi olla mahdollista että suomalainen mies ei tapa itseään. Miten voi olla mahdollista että se ei masennu tämän hirvittävän, kohtalokkaan, sanoin kuvaamattoman kauhukuvan edessä?"

Onnelliselle kaikki paikat ovat hyviä, ja ihmiset - jolleivät kauniita, niin ainakin siedettäviä, vaikka olisivatkin rumia, tyhmiä, läskejä, vanhoja, ilkeitä. Maailma on mielentilan peili. Löysin Cioranin kirjan poikani hyllystä ja lainasin sen. Olen vasta ehtinyt selata sitä ( metrossa), mutta hyväksi havainnut, sellaiseksi kirjaksi jonka aion hankkia omana kirjahyllyyni. Kun synkkyys ja onneton olo iskee kimppuun, Cioranin synkkiä aforismeja on hyvä lukea, tulee varmasti heti lohdullisempi mieli. Nuorena luin Schopenhauerin Pessimistin elämänviisautta. Cioranista olisin luultavasti pitänyt Schopenhaueria enemmän. Cioran julkaisi jo 40-luvun lopussa ranskaksi, Katkeruuden syllogismit ilmestyivät ensimmäisen kerran 1952, mutta ei niitä silloin suomennettu. Nuori minäni olisi pitänyt tästä ajatuksesta: "Vain halkeilleella sielulla on aukkoja tuonpuoleiseen."

Kiiltomadossa käydään parastaikaa keskustelua kirjoittajakoulutuksesta. Onko siitä hyötyä vai ei tuleville kirjailijoille. Tommi Parkko, runoilija ja kirjoittajakouluttaja, sanoo: "Neljän vuoden kokemuksellani (noin 40-50 esikoiskirjailijaa) näppituntumani on että useampi kirjailijoista on jollain tavoin ollut jossakin kirjoittajakoulutuksessa mukana. Jotain kertoo myös se, että moni on itse antanut koulutusta ennen omaa esikoisteostaan."

17.1.05

 
You are a La Perm! You are adventurous and love
the great outdoors. You're also known for your
unique hair style, which you are quite proud
of. 
What breed of cat are you?
brought to you by Quizilla

Tukka ainakin on yhtä takkuinen kuin Permin kissalla. Kyllä testaaminen aina kannattaa. Molemmat testivät  löytyivät  Pala maailmaani - blogista

Näkymä rannalta – blogin kirjoittaja haluaisi lukea enemmän siitä mitä bloggarit tekevät työtyökseen Yritän kertoa hänelle ja muillekin asiasta kiinnostuneille millainen oli kirjailijan työpäivä tänään torstaina 13. päivä tammikuuta.

Kun heräsin kello kymmeneltä aamulla, ulkona vihelsi tuuli ja männyt ikkunan edessä huojuivat kuin humalaiset. Kirjoitin muistiin tyypilliseen stressiunen, jonka näin ennen heräämistä: Oli jouluaatto eikä mikään ollut valmista. En ollut ostanut jouluruokia enkä lahjoja lapsille. He olivat hyvin pettyneitä, kun sanoin että he saavat lahjat vasta joulun jälkeen. En kestänyt heidän pettymystään, vaan ryntäsin Stockmannille ostamaan ruokaa ja lahjoja tuntia ennen sulkemisaikaa.

Uni liittyy työasioihin. Helmikuun loppuun mennessä pitäisi olla kasassa jotain näyttöä kustantajalle, mikäli haluaa kirjansa joulumarkkinoille. Olen kirjoittanut kirjaa kaksi vuotta, menneillään on xxx:s versio eli niin sanottu kokoonpanovaihe. Se on kuin palapelin tekemistä .Palaset ovat hajallaan eri tiedostoissa ja nyt ne pitää liittää yhteen. Ennen tietokoneaikaa levitin liuskat lattialle, kaivoin paperikorista hylättyjä liuskoja, leikkasin ja liimasin palasia yhteen. Tietokone on helpottanut kokoonpanovaihetta, kun ei tarvitse enää kontata lattialla saksien ja liimaputken kanssa. Ainoa ongelma on se, mistä tiedostosta löydän kokonaisuuteen sopivan palasen. Minulla on koneessa AltaVistan hakurobotin "personal extension", joka indeksoi jokaisen sanan jonka olen kirjoittanut. Mutta aina en löydä oikeata hakusanaa. Pitää kokeilla monia hakusanoja ennen kuin oikea palanen – tai oikeaksi luulemani palanen löytyy. Usein käy niin että palanen ei sovikaan siihen yhteyteen, mihin olen ajatellut sen sopivan. Tekstiin jää aukko, joskus se on kuin kuilu jonka yli en pääse ja teksti jumiutuu. Tulee migreeni - nykyään onneksi aika harvoin - ja minusta että olen maailman kurjin ihminen ja kadun että ikinä olen ryhtynyt kirjailijaksi, koska kirjoittaminen on niin turhauttavaa ja sietämättömän vaikeata.

No niin, tänään kun olin kirjoittanut stressiunen pikkukoneelle, join teetä ja söin myslileivän palasen, pesin hampaat, rasvasin naaman ja istuin ison tietokoneen ääreen editoimaan tekstiä, so. .leikkaamaan ja liimaamaan virtuaalisesti. Tein töitä puoli kahteen jolloin tuli nälkä, keitin kahvia, söin taas myslileipää ja Runebergin tortun kahvin kanssa. Jatkoin työtä puoli kuuteen, minkä jälkeen lähdin Itäkeskuksen kirjastoon, jonne oli tullut tilaamani kirja. Työpäivä oli normaali. Joskus aloitan aikaisemmin, joskus lopetan myöhemmin. Kokoonpanovaihetta seuraa viimeinen kirjoitusvaihe, viimeinen versio, jolloin työpäivät venyvät pitkiksi. Kirjoittamista ei millään malttaisi lopettaa, siinä vaiheessa tuntuun kuin kirja kirjottaisi itse itseään, mikä ei tietysti pidä paikkaansa. Se on euforista vaihetta, johon ei pääse ilman ankaria ponnistus- ja supistusvaiheita, käyttääkseni synnyttäjien sanastoa, jota on tapana käyttää kirjojen yhteydessä. ( vrt. teokset Miten kirjani ovat syntyneet). Vaikeinta on kirjan aloittamisen jälkeen lopettaminen. Kun kustantajan deadline lähestyy on pakko lopettaa. Lopettaminen pelottaa minua, koska kokemuksesta tiedän, että sen jälkeen syöksyn tyhjiöön. Nuorempana tyhjiö täyttyi äkkirakastumisella, mutta minun iässäni rakastuminen on aika epätodennäköistä. Mutta onneksi minun ei ole pakko saada kirjaa valmiiksi joulumarkkinoille, siis ihan turha stressata itseään, kun keväälläkin voi julkaista.

Odotin maanantain vastaisena yönä myrskyä ja tulvaa, mutta aamulla ei vesi ollut noussut edes Aurinkolahden torille asti. Ei tullut ennätystulvaa, ei tätä: "Mereltä tuuli tunkee vettä/ ylitse rantaäyräitten […] Vihurit vinkuu, yltyy sää,/ vimmainen virta muistuttaa/ kiehuvaa hornankattilaa – /kuin peto vesi syöksähtää/ kaupungin kimppuun, tieltä sen/ pakenee juosten jokainen,/ tyhjenee ranta. Kellarit/ vedestä täyttyy, kanaalit/ tulvehtii sillan kaiteisiin […]Kaduilla kelluu kantolautaa,/ palkkeja, kattotavaraa,/ kerjurein, kamakauppiaitten/ tavarat tuossa matkustaa – /pois sillat siirtyy sijoiltansa,/ haudoistaan arkut kirkkomaan," kuten Puškin kuvasi Vaskiratsastajassa (suom. Aarno Saleva) tuhoa, jonka "suomalaiset aallot" saavat aikaan Pietarissa. Puškinin runoelman sankari Jevgeni menettää tulvassa rakkaansa Parashan ja harhailee surusta hulluna pitkin Pietarin katuja, kunnes tulee Vaskiratsastajan patsaalle ja kiroaa Pietari Suuren (Vaskiratsastajan), joka rakensi kaupungin tshuhnien soisille rannoille. Vaskiratsastaja raivostuu ja lähtee ajamaan Jevgenia takaa. Pako päätyy rähjäisen mökin kynnykselle jollekin Pietarin edustan saarelle, josta Jevgeni löydetään kuolleena.

Kävin syksyllä 2000 Pietarin keskeneräisellä tulvapadolla, jota oli ruvettu rakentamaan neuvostovallan aikana Suomenlahdelta nousevia tuhoisia tulvia vastaan. Kun Neuvostoliitto romahti, patotyöt loppuivat rahapulan vuoksi. Rakennustyömaa oli kuin apokalyptinen maisema, jossa ei kasvanut mitään. Siellä oli pelkkää kiveä soraa ja betonijärkäleitä. En tiedä, ovatko tulvapadon rakennustyöt sittemmin jatkuneet. Maanantain vastaisena yönä vesi Nevassa nousi vain 2,4 metriä keskiarvon yläpuolelle. Entisinä aikoina se saattoi nousta jopa 4 metriä. Siihen aikaan tulvia ei selitetty kasvihuoneilmiöllä eikä ilmastonmuutoksella.

Puškinin Jevgeni syyttää onnettomuudessaan hallitsijaa siinä missä nykyihmiset poliitikkoja ja viranomaisia. Kansatarinan mukaan tulvat olivat tshuhnien kosto, koska Pietari Suuri rakensi kaupungin heidän maalleen. Tshuhnat olivat suomalaisia, joita Suomessa asuvat suomalaiset kutsuvat nykyään inkeriläisiksi tehdäkseen eron tuohon outoon väkeen, joka puhui kyllä suomea, mutta venäläisittäin pehmeästi liudentaen ja käyttäytyi kuin venäläiset. Suomalaisilla uskottiin olevan noitien kykyjä. Uskottiin että he pystyivät muun muassa nostattamaan myrskyjä. Sen takia suomalainen merimies oli pelottava. Häntä ei pitänyt missään tapauksessa suututtaa, muuten nostattaisi taikavoimillaan Lempeämmän tarinan mukaan tulvat johtuivat siitä, että tshuhnien lesket, joiden miehet olivat menettäneet henkensä Pietaria rakentaessaan, itkivät niin paljon, että joka seitsemäskymmenes vuosi Suomenlahti tulee täyteen heidän kyynelistään ja Nevan vesi nousee neljä metriä. Minä pidän tästä selityksestä.

Usko suomalaisten noitakykyihin on elänyt voimakkaana nykyaikaan asti. Tapasin 60-luvun lopulla Helsingissä jenkkisotilaan, joka oli karannut Vietnamin sodasta. Hän kertoi tulleensa Suomeen varta vasten etsimään noitaa ( so. shamaania) joka auttaisi hänet pääsemään yhteyteen isävainajan hengen kanssa. Hän kysyi, olenko minä mahdollisesti noita. Sanoin että en ole, vaikka olen punatukkainen, vasenkätinen ja minulla on musta kissa. Hän vaikutti pettyneeltä. En ole kuullut hänestä sen koommin enkä tiedä saiko hän yhteyden isänsä henkeen.

Valmistaudun tulevaan työtehtävääni lukemalla Natalie Goldbergin kirjaa kirjoittajille Luihin ja ytimiin. Sen englanninkielinen nimi Writing Down the Bones vaikutti tutulta. Mitä pitemmälle kirjaa olen päässyt, sitä tutummalta myös teksti on alkanut tuntua. Olen varmasti lukenut kirjan joskus kauan sitten. Minulla on hämärä muistikuva, että olen ostanut sen Pariisista Shakespeare @ Co –kirjakaupasta, mutta en löydä sitä kirjahyllyistäni, mikä ei ole ihme sillä niin moni muukin kirja on kadoksissa kaksi vuotta sitten tapahtuneen muuton jälkeen. Goldberg neuvoo pitämään käden liikkeessä, kirjoittamaan joka päivä ja joka paikassa muistikirjaa. Sen neuvon äitini antoi minulle, kun olin lukiolaistyttö. Hän sanoi, että sillä tavoin kertyy materiaalia, josta on hyötyä sitten kun kirjoittaa "oikeata romaania." Hän kantoi aina luonnoslehtiötä mukanaan. Minulle on kertynyt muistikirjoja pari kolme hyllymetriä, mutta vain harvoin niistä on hyötyä kirjoittamisessa, pikemminkin riesaa. 80-luvun lopulla rupesin kirjoittamaan muistiinpanoja myös tietokoneelle.

Muistelen, että Goldbergin kirjasta olisi ollut puhetta kirjoittajien työpajassa, joka pidettiin kirjoittajien työpajassa Shakepeare @ Co:n yläkerrassa. Se on vanha talo Seinen rannalla viistosti Notre Damea vastapäätä. Siellä haisi kodikkaasti kissanpissalta. Laihoja kapisen näköisiä kissoja nukkui kirjahyllyissä. Yläkerrassa oli pieniä huoneita, joissa asusti amerikkalaisia opiskelijoita. Kun etsin Goldberg-muistiinpanoja vanhalta tietokoneelta, löysin sieltä seuraavanlaisen tekstin, mutta en mainintoja Goldbergista:

Hillary-niminen tyttö, myös hän oli Kaliforniasta. Hän oli kirjoittanut novellin, jonka nimi oli Mirage. Kun tilaisuus loppui, hän juoksi perääni ja sai minut kiinni Notre-Damen edustalla. Hän antoi novellin minulle luettavaksi. Hän toivoi kirjallisia kommentteja ensi tiistaihin mennessä, jolloin on seuraava workshopin kokous. Minä lupasin lukea. Hän on sellainen tyttö, joka huudahti jokaisen luetun tekstin jälkeen "It’s great!" Hän sanoi olevansa free-lance toimittaja. Hän oli kuin Allie amerikkalaisesta sarjafilmistä Kate ja Allie. Hänellä oli samanlainen ääni. En ole vielä lukenut hänen novelliaan.

Kirjoittajan anoreksia

En tiedä tuliko Hillarystä kirjailija ja tuliko heistä kenestäkään, jotka osallistuivat workshopiin, kirjailijoita. Entä kuinka monesta Goldmanin oppaan lukijasta on tullut kirjailija? Heitä on miljoona. Hänen kirjansa sijasta löysin hyllystä toisen kirjan, jonka nimi on Writing Past Dark, kirjoittajan Bonnie Friedman. Hän kirjoittaa kirjailijan ammatin synkeistä puolista – kateudesta, syyllisyydestä ja kirjoittajan blokista, jota hän sanoo kielen anoreksiaksi. Hänen kirjansa ole kirjoittamisen opas eikä hän vala hilpeää luottamusta kirjoittajiin, kuten Goldberg joka uskoo että kuka tahansa voi tavoittaa luovuuden pohjavirrat, kunhan pitää käden liikkeessä joka päivä, on spontaani ja avoin. Anorektiselle kirjoittajalle käy kyllä ihan päinvastoin: hän jäykistyy ja lukkiutuu, kun joku neuvoo häntä olemaan avoin ja spontaani. Bonnie Friedmanilla on omakohtaista kokemusta anoreksiasta, hän kertoo, että hän meni lukkoon sen jälkeen kun oli kirjoittanut kiitosta ja menestystä saavuttaneen kirjan. Sanat kaikkosivat eikä hän pystynyt kirjoittamaan. Häntä  ärsyttivät kaikki läheiset ihmiset ja hänestä tuntui että  ne yrittävät vain  estää häntä kirjoittamasta  Hän kertoo, että vaikkei hän tyttönä sairastunutkaan anoreksiaan, hänellä oli siihen selvät taipumukset. Hän vaati itseltään liika,  hän halusi miellyttää jokaista, hän oli äidin enkeli, isän kulta, opettajien ylistämä. Hän oli perfektionisti, pyrki täydellisyyteen, kontrolloi itseään eikä hänellä ei ollut kosketusta tunteisiinsa, varsinkaan ei  negatiivisiin tunteisiin kuten  vihaan tai  kateuteen.

Minulla ei ole kokemusta anoreksiasta, en ollut äidin enkeli enkä isän kulta, ja koulussa kaikkea muuta kuin mallikelpoinen oppilas, mutta tiedän mitä on kirjoittajan blokki. Siihen ei auta hyvät neuvot.  Ainoa mikä auttaa on hyvä terapia. Bonnie Friedmannin meni terapiaan ja hänen tarinallaan oli onnellinen loppu amerikkalaiseen tapaan. Hän kertoo, että hän oppi luopumaan täydellisen kirjan kirjoittamisen tavoitteesta ja hyväksymään epätäydellisen kirjan. Ehkä hänen vaivansa olikin nimeltään rimakauhu eikä anoreksia. Ehkä hän yritti kirjoittaa Nobel-tason kirjaa samalla vimmalla kuin minä yritin ylittää korkeushypyssä 135 senttiä enkä ikinä ylittänyt sitä, kun yritin niin kovasti. Googlasin hänen tuotantoaan. Hän julkaissut mm. sushi-keittokirjan ja matkakirjoja ja elää varmaankin tyytyväisenä Havaijilla eikä haaveile enää Nobel-kirjailijan urasta.

Rakkaus on sitä että "antaa mitä ei ole, jollekin joka ei sitä halua," sanoo Lacan, ranskalainen psykoanalyytikko, mikäli ymmärsin oikein hänen lauseensa rakkaudesta: "Donner ce qu’on n’a pas à quelqu’un qui n’en veut pas." Luin lauseen metrossa Paris Match -lehdestä, kun palasin ranskantunnilta kotiin. Lacanin ajatuksia on vaikea ymmärtää suomeksi saati sitten ranskaksi. Ajattelin Burroughsin ja Ginsbergin rakkautta, josta kirjoitin eilen. Annoin vääriä tietoja. He tapasivat toisensa ennen kuin heidän pitkä kirjeenvaihtonsa alkoi. Toistakymmentä vanhempi Bill Burroughs oli parikymppisille Allen Ginsbergille ja Jack Kerouacille kirjallisen gurun asemassa. Sivumennen sanoen hän oli suorittanut loppututkinnon Harvardin yliopistossa. Hänen isoisänsä keksi laskukoneen, perhe oli suhteellisen varakas, vaikka isoisä ei keksijänä osannutkaan hoitaa finanssiasioita. Burroughs oli biseksuaali, Ginsberg homo, mutta hänellä oli suhteita myös naisten kanssa. Kun he tapasivat uudelleen kuuden vuoden kirjeenvaihdon jälkeen, heidän välilleen syntyi seksisuhde, joka oli katastrofi kummallekin. Ginsberg ihaili ja kunnioitti Burroughsia, mutta ei tuntenut fyysistä vetoa häntä kohtaan, Burroughs taas takertui häneen epätoivoisesti. Harvoinkos sitä sattuu, että seksi särkee rakkauden ja rikkoo suhteen. Mutta sielunveljeys oli niin vahva, että molemminpuolinen ystävyyssuhde säilyi ja kirjeenvaihto sekä yhteistyö jatkui. Paettuaan Tangeriin nuolemaan rakkauden aiheuttamia haavoja Burroughs kirjoitti Ginsbergille: "Minua oksettaa olla viisas ja mahatmamainen rakkauden suhteen, kun se näyttää minusta olevan pelkästään kaameata sekasotkua, jolla on vain yksi johdonmukainen malli: tuska ja pettymys." ( "I am sick of being wise and Mahatma-ish about love, when it just looks to me like a ghastly mess with only one consistent pattern: hurt and frustration.") On siis kysymys eroottisesta eli lihallisesta rakkaudesta, koska minun käsittääkseni sielunveljellinen tai - sisarellinen rakkaus ei aiheuta pettymystä ja kärsimystä, ellei eroottinen rakkaus pääse sitä sotkemaan.

Oikeassa sivupalkissa (vieritä oikealle) on linkkejä kirjallisiin blogeihin.   Muisti|kirjaa kirjoittaa Karri Kokko, Plimsollin merkkiä Jukka Viikilä, Work in Progressia Hannu Helin, joka kertoo blogistaan  Tulen@Savun  verkkosivuilla, Lyhyttä muistia Tommi Parkko, La république des Livres’ia Pierre Assouline, kirjailija, Le Monden kolumnisti ja Le Nouvel Observateuri’in kirjallisuuskriitikko. Löysin - kiitos ystävän vinkin - linkin hänen blogiinsa Le Monden verkkolehden etusivulta. Odotan innolla vinkkejä Hesarin ja muiden suomalaisten lehtien toimittajien ja kriitikoiden blogeista.

Innostuin eilen lukemaan William S. Burroughsin kirjeitä Allen Ginsbergille ja Jack Kerouacille, kun olin ensin lukenut hänen Hämynsä (Queer englanniksi). Se ei jäänyt kesken kuten Nisti, koska se puhutteli minua tunteen tasolla, kun taas Nistin kamanheittäjän ja -käyttäjän maailma jäi vieraaksi, osittain myös minäkertojan "coolin" eli persoonattoman tyylin takia. Burroughs on paljon henkilökohtaisempi ja emotionaalisempi Hämyssä. Hänen oma äänensä on murtautumassa esiin.

Kirjan nimi on harhaanjohtava. Ei sen pitäisi olla Hämy, vaan Homo. Burroughs itse käyttää queer-sanaa homoseksuaalin merkityksessä. Se käy ilmi hänen kirjeistään Ginsbergille. Ehkä suomentaja Elina Koskelin tai kustantaja Sammakko on poliittisen korrektiuden vuoksi nimennyt kirjan toisin kuin kirjailija. Tosin Burroughs itsekin suhtautui ristiriitaisesti nimeen. Hän kirjoitti Ginsbergille huhtikuussa 1952, että kirjan nimenä Queer on "terrific", ja että se hämmentää hänen mieltään. Mutta jo seuraavassa kirjeessä hän sanoo, että se on erinomainen nimi.

Hän oli aloittanut Queerin kirjoittamisen vuotta aikaisemmin, luultavasti maalis-huhtikuussa 1951. Työ edistyi hitaasti. "Seksi ja rakkaus ovat vaikeita aiheita", hän perustelee Ginsbergille. Kertoja vaihtui minästä häneksi. "Ensimmäinen persoona ei vastaa sitä mitä haluan ilmaista. Miksi hitossa persoonamuoto ei voisi vaihtua kesken kirjan?" Kirjan piti olla suoraa jatkoa Nistille samoissa kansissa julkaistuna, mutta toisin kävi.

Queer ilmestyi runsaat kolmekymmentä myöhemmin varustettuna Burroughsin johdannolla, jossa hän kertoo, että hän ampui vaimonsa Joanin tapaturmaisesti kuoliaaksi: "Minun on pakko tehdä se kauhistuttava johtopäätös, ettei minusta olisi koskaan tullut kirjailijaa ilman Joanin kuolemaa..." hän sanoo.

Ampumistapaus sattui syyskuussa noin puoli vuotta sen jälkeen kun hän oli aloittanut Queerin kirjoittamisen. Se ei ollut puhdas tapaturma. Hän kirjoittaa Ginsbergille nelisen vuotta Joanin kuoleman jälkeen, että sinä päivänä hän oli ollut hirvittävän, painajaismaisen masennuksen ja ahdistuksen vallassa - ja vahvassa humalatilassa - kun yhtäkkiä kuin tyhjästä hänen mieleensä oli juolahtanut ampua lasi vaimonsa pään päältä. Hän oli sanonut: "It's about time for our Wilhelm Tell act" ja pannut lasin Joanin pään päälle. Hän korostaa, ettei se ollut tullut koskaan aikaisemmin hänen mieleensä, tietoisesti. Hän oli tähdännyt lasin yläosaan ja laukaissut aseen kohtalokkain seurauksin.

Burroughs kirjoittaa johdannossa: "... tapahtuma jota kohti Lee [kirjan päähenkilö] tuntee vääjäämättömästi ajautuvansa, on hänen vaimonsa tappaminen omin käsin, tieto riivauksesta, kuollut käsi odottamassa tilaisuutta sujahtaa hänen oman päänsä päälle kuin hansikas. Niinpä kirjoituksen sivuilta nousee uhan ja pahuuden savusumu..."

Minä en lukijana kokenut uhan ja pahuuden savusumua, vaikka kirja onkin paikoin epätoivoinen. Niin paljon Burroughissa on ollut kirjailijaa jo "ennen kirjailijaksi tuloaan" (mikä tapahtui vasta nelissäkymmenissä), että hän osannut ottaa välimatkaa epätoivoonsa huumorin ja itseironian avulla. Leen epätoivo kumpuaa vastaamattomasta rakkaudesta. Siihen tunteeseen minun on helppo samaistua, kaipa se on monille muillekin tuttu tunne oli sukupuolinen suuntautuminen mikä tahansa. Nuorukainen nimeltä Allerton hyljeksii Leetä, "joka yritti kaikissa rakkaus- ja ystävyyssuhteissaan luoda yhteyden sanattomalla intuition tasolla..." Sellaiseen yhteyteen Allerton ei kyennyt, hän oli immuuni kuin kapakan sotamiehet kuin "he olisivat läpikäyneet erityisen sotilaskäsittelyn ja olisivat tulleet immuuneiksi intuitiivisen tason yhteydelle, telepaattinen lähetin ja vastaanotin poistettuina".

Burroughs selittää johdannossa, että Leen rakkaudenkaipuu, johtuu siitä, että hän on lopettanut kaman käytön: "Vieroittautuvan narkomaanin tunne-elämä on yhtä kohtuutonta kuin lapsen tai murrosikäisen, riippumatta hänen todellisesta iästään. Ja sukupuolivietti palaa takaisin täydellä voimalla. Kuusikymppiset äijät näkevät märkiä unia ja saavat spontaaneja orgasmeja ( äärimmäisen inhottava, karvoja nostattava kokemus, agaçant, kuten ranskalaiset sanovat), kirjoittaa 71-vuotias Burroughs, joka ei enää ymmärrä kolmekymmentä vuotta nuoremman alter egonsa Leen tunteita.

Minun pitäisi kirjoittaa omaa, eikä lukea Burroughsin kirjeitä. Jokin minua tuossa kolmikossa: Burroughs, Ginsberg ja Kerouac, on aina viehättänyt. Tai ei epämääräisesti "jokin", vaan heidän kiinnostuksensa unia kohtaan. Burroughs ja Kerouac julkaisivat unikirjan, Ginsberg kirjoitti unia muistiin ja käytti niitä runoissaan, mutta en tiedä julkaisiko hän niitä erillisenä kirjana. Toinen asia mikä heissä viehättävää on heidän kirjojensa omakohtaisuus. He eivät rakentele keksittyjä tarinoita, vaan ottavat ainekset rehellisesti omasta elämästään. Ja kolmas asia: heidän yhteiskuntakriittisyytensä, etten sanoisi -vastaisuutensa. He olivat normien rikkojia ja inhosivat keskiluokkaista ja söpöä amerikkalaista Disney-kulttuuria. Heidän kolmiyhteisyytensä tuotti runsasta hedelmää. He inspiroivat toisiaan, lukivat toistensa käsikirjoituksia, ehdottivat muutoksia ja korjauksia ja Ginsberg kirjoitti puhtaaksi Alastoman lounaan ensiversioita

Burroughsin ja Ginsberg suhde oli intensiivinen henkisellä tasolla, fyysisestä tasosta en mene sanomaan mitään, kun en tiedä millainen se oli. He tapasivat toisensa "kasvoista kasvoihin" ensimmäisen kerran kuusi vuotta kestäneen kirjeenvaihdon jälkeen ja ryhtyivät toimittamaan yhdessä Burroughsin Etelä-Amerikasta Ginsbergille lähettämiä kirjeitä  (Yuge letters). Ginsberg kuvaili heidän yhteistyötään "suureksi psyykkiseksi avioliitoksi." Mutta henkien liitto ei kestänyt fyysistä läheisyyttä ja rakastunut Burroughs matkusti viiden kuukauden kuluttua Tangeriin, jossa alkoi kiduttava kirjeiden odottaminen.

Vahinko että kirjailijat eivät nykyään enää kirjoita kirjeitä toisilleen, lähettävät vain sähköposteja. Myöhempien aikojen lukijoilla ei ole sitten sitä iloa, että voisivat kirjeiden välityksellä miten tuskallisesti ja millaisten vaiheiden jälkeen kirjat syntyvät.

1.1.05

Surkeasti alkanut uusivuosi, aamulla liput puolitangossa Aasian maanjäristyksessä kuolleiden muistolle. Viimeisten tietojen mukaan heitä on yli 120 000, joista suurin osa (yli 80 000) on Indonesian köyhiä kalastajia ja heidän lapsiaan.

Olin kaukaisessa nuoruudessani Indonesian delegaation tulkkina Helsingin nuorisofestivaaleilla. Suurin osa delegaation jäsenistä oli muslimeja ( poikkeuksena balilaiset jotka olivat hinduja). Panin heidät kerran syömään sianlihaa. Se oli vahinko. Olin siihen aikaan kasvissyöjä, en tuntenut eri lihalajeja ja väitin, että aterialla tarjottava liha on vasikkaa. Siitä pitäen olen tuntenut indonesialaisia kohtaan suurta sympatiaa ja ollut kiinnostunut heidän maansa tapahtumista.

Heräsin puoli viideltä aamulla painajaiseen. Kaikki alkoi siitä, kun menin Kalastajatorppaa muistuttavaan hotelli-ravintolaan syömään päivällistä vaalean nuoren naisen ja viisivuotiaan pojan kanssa. En tuntenut kumpaakaan entuudesta enkä tiennyt, että vaalealla naisella oli suhde ravintolan miestarjoilijan kanssa. Mies määräsi, että meidän on oltava hotellihuoneessa kello kahdeksalta. Kello oli viittä vaille. Toinen tarjoilija vei meidät huoneeseen. Vaalea nainen alkoi kirkua. Hän tuijotti katonrajassa olevaa vihreä valvontakameran silmää ja huusi täyttä kurkkua. Tiesin että hänen miesystävänsä tulisi kohta ja tappaisi naisen, pojan ja minut veitsellä ( näin sielun so. unen silmillä, että se veitsi oli iso keittiöveitsi), elleivät valvomon miehet ehdi ennen häntä huoneeseen. Olin niin peloissani, että heräsin.

Mieleeni tuli ensimmäiseksi Eva Marie Saint Hitchcockin elokuvassa North by Northwest. Unen vaalea nainen muistutti häntä. Muistaakseni elokuvan nimi on suomeksi Vaarallinen romanssi. Mutta painajaisen virikkeenä ei ollut se, vaan Elfride Jellinekin osittain omaelämäkerrallisen romaanin pohjalta tehty elokuva La pianiste, ( suomeksi Pianonopettaja), joka tuli uudenvuoden yönä Ylen digitaaliselta teema-kanavalta.  Isabel Hubbert esitti perverssiä Erikaa, pianonsoitonopettajaa, joka viiltelee partaveitsellä sukuelimiään ja nukkuu vielä viisissäkymmenissä samassa sängyssä äitinsä kanssa, käy äidiltään salaa katsomassa pornovideoita ja tirkistelee jossakin laitakaupungin pusikossa lemmiskelevää pariskuntaa sekä masturboi samalla. Muunlaista seksielämää hänellä ei ole, kunnes saa oppilaakseen nuoren miehen ja vaarallinen romanssi alkaa. Erika haluaa, että nuorukainen pahoinpitelee häntä, muulla tavoin ei pysty rakastamaan eikä ottamaan vastaan rakkautta. Hän on täysverinen sadomasokisti. Hän antaa pahoinpitelymääräyksensä kirjallisessa muodossa. Elokuvan lopussa hän iskee ison keittiöveitsen rintaansa ja kävelee ulos konservatorion ovesta. Minun painajaiseni keittiöveitsi oli peräisin siitä kohtauksesta.

Vaikuttava elokuva, olen nähnyt sen kaksi kertaa. Jellinekin romaania en ole lukenut. Jos se ja hänen muutkin kirjansa ovat yhtä perverssejä kuin elokuva, niin Ruotsin akatemia on ollut kiitettävän epäsovinnainen antaessaan hänelle kirjallisuuden Nobel-palkinnon viime vuonna.

Takaisin päiväkirjaan