Joutessani olen värkkäillyt kaikenlaista enemmän tai vähemmän hyödyllistä. Tältä sivulta löytyy kuvia ja selostuksia tekemistäni laitteista, viritelmistä ja modifioinneista.
Rikkinäinen CD-levy kaksipuolisella teipillä kiinni kellokoneistoon ja viisareista pari senttiä pois, niin tuloksena on ihan tyylikäs seinäkello. Ylimääräinen taustamelu ei kuitenkaan ole ollenkaan mukavaa, joten lahjoitin mokoman tikittäjän pois.
Kolmitahoisen nopan tein ihan vain todistaakseni, ettei se ole mahdotonta.
Sattui niin, että puhelimeni akku hajosi kahtia, kun pudotin sen vahingossa lattialle. En tietenkään liimannut sitä sellaisenaan kiinni, vaan lisäsin sisään kytkimen, superkirkkaan ledin ja sille sopivan etuvastuksen. Ne eivät kuitenkaan sopineet olemaan sisällä yhtäaikaa värinämoottorin kanssa, joten se täytyi ottaa pois. Tilalle laitoin pienen superkirkkaan ledin, joka alkaa välkkymään, jos joku soittaa.
Pullonavaaja on aina jossain taskunpohjalla kännykän ja avainnipun alla, joten kätevintä on integroida kyseinen työkalu ensimmäisenä käteen sattuvaan esineeseen eli kännykkään. Liimasin vain pellinpalan vahvikkeeksi akun toiseen päähän, kun muovi tahtoo kulua ja naarmuuntua liikaa avaamishommassa. Ihan aloittelijoille en voi suositella, sillä kokematon luultavasti saa kännykkänsä, sormensa tai pullon hajalle avaushommassa tai vähintäänkin roiskii hyvää olutta johonkin muualle kuin suuhun.
Kaupalliset versiot eivät minulle kelvanneet korkean hintansa, meluisuutensa ja liian suuren pyörimisnopeutensa vuoksi. Siispä tein sellaisen itse. Aluksi minulla oli 5cm peilipalo, jota pyörittämään riitti mainiosti seinäkellon koneisto (minuutti- ja tuntiviisarit poistettu), mutta minulla on 20cm:n pallo, joka vaatii vähän jämerämpiä ratkaisuja. Päärattaaksi laitoin CD-levyn, jonka pääakselina ja laakerointina toimii hajonneen CD-aseman moottori. Suurin vaikeus hommassa oli saada pallo pyörimään riittävän hitaasti. Seinällä lujaa vauhtia etenevät pisteet eivät luo ollenkaan sellaista tunnelmaa, mikä olisi peilipallon käyttötilanteessa toivottavaa, vaan aiheuttavat vilinällään jopa päänsärkyä. Kokeilin ensin hammaspyöräviritelmiä, mutta melu oli samaa luokkaa kuin kaupallisissa viritelmissä. Hihnavedolla homma toimi muutaman kuukauden, mutta sitten hihna katkesi ja aloin suunnittelemaan pitkäikäisempää ratkaisua. Päädyin heittämään ylimääräiset hihnat ja pyörät pois ja vaihdoin moottorin hitaammin pyörivään. Hioin moottorin akselin niin ohueksi kuin mahdollista ja säädin pyörimisnopeuden potentiometrillä minimiin. Aina moottori ei kuitenkaan lähtenyt pyörimään ollenkaan, joten kytkin potentiometrin rinnalle kondensaattorin, joka johtaa aina pienen hetken käynnistyksen jälkeen virtaa potentiometrin ohi ja laittaa moottorille alkuvauhtia. Moottorin akseli on siis CD-levyn ulkokehää vasten ja pyörittää sitä kautta peilipalloa. Peilipallo riippuu jousen päässä, joka tasoittaa pyörimistä. Lisäksi jousessa on kiinni lanka, joka estää jousta kiertymästä liikaa ja ottamasta vauhtia. Ilman sitä pallo teki muutaman kerran niin, että pyörimisnopeus vaihteli hurjasti, kun jousi vuoroin kiristyi ja löystyi.
Rakensin itse penkit asuntooni, kun valmiiden penkkien hinnat hirvittivät. Ensin kävin hankkimassa valmiit liimalevyt, kun niiden valmistamiseen minulla ei ole välineitä. Sitten katkoin sopivan mittaiset palikat ja hioin ne. Varsinkin jaloissa oli tekemistä, sillä puutavara oli ilmeisesti höylätty huonolla terällä ja lisäksi se oli päässyt vähän auringossa päivettymään. Annoin palikoiden kuivua sisällä muutaman päivän ja laitoin rungot kasaan liimalla ja liimatapeilla. Lakkasin rungot ja kannet puolikiiltävällä kalustelakalla kolmeen kertaan. Lopuksi kiinnitin kannet runkoihin kiinni hieman ylimitoitetuilla kulmaraudoilla (pienempiä ei omasta varastosta löytynyt) ja ruuveilla.
Välillä tulee mieleen jokin idea, jota on pakko päästä kokeilemaan käytännössä. Tällä kertaa se oli paineilmalla toimiva mäntämoottori. Lego-palikoistahan löytyi apu tämän ajatuksen testaamiseen ja tuloksena on tämä V8-moottorin toimintaa vastaava viritelmä. Vääntöä siinä riittää uskomattoman paljon. Maksimikierrosnopeudesta en tiedä, kun en ole laitetta testannut muuten kuin pienellä pumpulla, jonka ilmantuotto on melko mitätöntä.
Joskus muinoin, kun DNA:lla oli vielä kiinteähintainen GPRS-yhteys, hankin tämän puhelimen ja datakaapelin. Datakaapelissa ei kuitenkaan ollut latausmahdollisuutta ja akku kesti jatkuvassa GPRS-käytössä vain n. kolme tuntia. Siispä liitin laturin johdot datakaapelin liittimeen samoihin pinneihin, missä ne olivat laturin liittimessä. Seuraavaksi törmäsin sellaiseen ongelmaan, että puhelin ei osannut aloittaa akun latausta uudestaan sen jälkeen, kun se oli kerran latautunut täyteen ja taas tyhjentynyt. Apu löytyi auton lohkolämmittimen ajastimesta. Tällä hetkellä sen toiminta on säädetty niin, että ensin on kaksi tuntia latausta ja sitten tunnin tauko ja taas kaksi tuntia latausta jne. Akku ei välttämättä tykkää tuollaisesta, mutta eipä ole oikein vaihtoehtoja, kun laajakaistat maksavat omaisuuksia.
MuroBBS-keskustelufoorumilla on useampaan kertaan tullut puheeksi, että jäsenille pitäisi hankkia jotkut aiheeseen sopivat T-paidat, mutta lopulliset kuva- ja tekstivaihtoehdot eivät ole minua miellyttäneet, joten päätin tehdä itse ihan omanlaiseni paidan.
Ensin hankin sopivan paidan sekä värin ja muokkasin kuvasta sopivan. Sitten tulostin kuvan kontaktimuovin paperipuolelle peilikuvana ja leikkasin askarteluveitsellä irti ne kohdat, joihin piti tulla väriä. Seuraavaksi liimasin kontaktimuovin kiinni paitaan ja aloin levittää väriä sideharsopallolla tuputtamalla. Kun joka kohdassa oli tarpeeksi väriä, annoin paidan kuivua hetken ennenkuin irrotin sabluunan. Lopputulos on ihan hyvä, ainakin omasta mielestäni. Värin kiinnitys tehdään useimmiten silittämällä tai uunissa lämmittämällä värin valmistajan ohjeen mukaan.
Kyllästyin joulukoriste-teinix-pakettistereokaiuttimien liian ahtaaksi mitoitetun refleksiputken aiheuttamaan suhinaan ja päätin tehdä asialle jotain. Parhaaksi ratkaisuksi totesin tukkia vanhat pillit liima-hiekkaseoksella ja laittaa kaiuttimiin uudet refleksiputket hieman paksummasta putkesta. Samalla päätin hieman laskea kotelon resonanssitaajuutta, jotta saisin pehmennettyä huoneen aiheuttaman korostuman yläbassojen alueella ja saisin jatkettua kaiuttimien toistoaluetta alaspäin.
Ylläolevassa kuvassa ovat taajuusvasteet ennen (vihreä viiva) ja jälkeen (oranssi viiva) modifioinnin.
Tämän väsäsin muistaakseni yläasteen teknisen työn tunnilla. Se koostuu yksinkertaisesta fm-radiovastaanottimesta, viemäriputken mutkapalasta ja alustapleksistä. Kaiuttimen suojana on myös pala pleksiä. Kanavia sillä saa kuulumaan ihan tarpeeksi monta, mutta äänenlaadullisesti se on melko heikkotasoinen viritelmä ja matkakäyttöön se ei sovi suuren virrankulutuksensa vuoksi. Mutta tuskinpa ihan heti tulee vastaan toista samanlaista.
Tämä subwoofer oli alunperin autokäytössä, mutta kohtuullisen hyvin se toimii myös sisätiloissa. Pääasiassa se on musiikkikäytössä, mutta myös elokuvien tehosteisiin se tuo lisäpotkua ja syvyyttä. Suljetun rakenteensa vuoksi se ei kovin matalaa bassoa jyrise, mutta hyviä puolia ovat vähäinen vaihesiirto, hyvä erottelu ja nopeus. En kertakaikkiaan voi sietää nuotittomia jyrisijöitä, jotka potkivat niin paljon myöhässä, että alkaa jo epäilyttämään, onko rumpalilla rytmitajua ollenkaan.
Elementiksi valitsin kymmentuumaisen SPL Dynamicsin V-10S:n. Se on pärjännyt hyvin testeissä ja ajattelin kymmentuumaisen olevan parhaiten sopivan minun vaatimuksilleni, jotka tuossa edellä mainitsin. Kotelomateriaali on 22mm lattialastulevyä, jota töistä jäi sopivia jämäpaloja. Sitä on liimattu ja ruuvattu kaksi kerrosta päällekkäin ja kotelo on lisäksi tuettu pisimmiltä seiniltään. Kestää siis vaikka isolla traktorilla yliajon menemättä lastuiksi. Naarmuja siihen tosin saattaa tulla. Ehkä joskus tulevaisuudessa on edessä betonikotelon rakentaminen, kun on oma talo ja kunnollinen kuunteluhuone.
Ensin suunnittelin kotelon refleksiperiaatteella toimivaksi. Kasasin sen käyttäen liimatappeja, ruuveja ja runsaasti liimaa. Jotta kotelosta tulisi täysin tiivis, valoin joka seinälle kerroksen puuliimaa. Elementin ja kotelon väliin laitoin kumitiivistenauhaa. Refleksikotelo ei kuitenkaan vastannut mieltymyksiäni. 68mm läpimittainen refleksiputki suhisi pahasti siitä huolimatta, että olin kuumailmapuhaltimen avulla muotoillut putken suihin eräänlaiset aeroportit, jotta ilma pääsisi pyörteilemättä kulkemaan. Lisäksi bassotoisto ei yltänyt aivan alimmille taajuuksille.
Seuraava askel oli tehdä kotelosta umpinainen. Tilavuus oli sopiva, joten sitä ei tarvinnut alkaa mitenkään muuttamaan. Toinen päätylevy (se, missä refleksiputki oli alunperin) piti kylläkin sahata irti ja kiinnittää siihen tilalle ehjä. Kun sitä levyä oli vielä jäljellä ja suunnitelmissa ei ollut tehdä uutta kaiutinprojektia lähiaikoina, päätin vahvistaa tätä alkuperäistä koteloa ja liimasin ja ruuvasin joka puolelle yhden levyn lisää. Samalla tein upotuksen elementille.
Kotelon pinnoituksen tein mustalla puukuvioisella kontaktimuovilla. Ihan hyvännäköinen pinta, jos ei aivan läheltä katso. Pari ruuvia kun jäi hieman koholleen ja tasoite oli kutistuvaa sorttia ja loppui kaiken lisäksi kesken. Lopputulokseen olen tyytyväinen. Ääni on juuri sitä, mitä alunperin hainkin. Vielä tuo kaipaisi tuon upotuksen reunan viimeistelyä esimerkiksi jollain kulmalistalla, vaan enpä ole sopivaa ja riittävän taipuisaa vielä mistään löytänyt.
Kone näytti liian tylsältä ja harmaalta, niin väsäsin tällaisen koristeen siihen. Leikkasin CD-kotelon kannesta sopivan palasen kirkasta muovia ja kaiversin sen takapuolelle kuvioita terävällä ruuvimeisselillä. Sitten kiinnitin levyn kehykseen, jonka olin kasannut kahdesta levyasemapaikan suojalevystä ja maalannut samalla metallinvärisellä maalilla kuin kotelonkin. Lopuksi vedin vapaasta levyaseman virtaliittimestä johdot siniselle ja punaiselle superkirkkaalle ledille. Tietysti väliin myös asianmukaiset etuvastukset, etteivät ledit heti käynnistäessä kärähdä.
Laitoin koneeseen DVD-aseman, niin piti tehdä kapeampi valolevy. Toimintaperiaate ja rakenne ovat täysin samat kuin edellisessäkin. Kuvakin pysyi luontoaiheisena. Tällä kertaa kaiversin levyyn kuuman kissan.
Koneen takana sijaitsevat USB-portit eivät ole oikein käytännöllisiä, varsinkaan jos kaapelia joutuu irroittelemaan usein. Koteloa maalatessani huomasin, että etupaneelissa tarran alla on lähes sopiva reikä USB-porttia varten. Vähän sille piti näyttää porakonetta ja hiomapaperia, mutta sen jälkeen liittimen sai mainiosti ruuvattua kiinni. Liitin ei kuitenkaan näyttänyt oikein tyylikkäältä, koska reikä oli alunperinkin hiukan reilun kokoinen, joten leikkasin CD-kotelon muovikannesta palasen ja porasin siihen muutaman reiän niin, että se peittää nämä ylimääräiset aukot ja kuitenkin sopii liittimen ja kotelon väliin. Lisäksi laitoin keltaisen ledin valaisemaan sitä sivulta, jolloin leikkauskohdat hohtavat hienosti pimeässä, eikä tarvitse arpoa, mihin reikään kaapelin tökkäisi.
